Vuosi 2016

Kulunut vuosi on ollut todella rankka ja kuluttava. Edellisen uuden vuoden vietin osastolla, enkä nähnyt yhtäkään rakettia, kun en saanut nenämahaletkun kanssa käydä edes ulkona ettei kroppa rasitu. Paineet olivat vaarallisen matalat, ja mun pelättiin menehtyvän. Mutta enpäs kuollutkaan vaan taistelin.
Muutin tuettuun asumisyksikköön josta mut kuitenkin potkaistiin pois melko pian. Olin liian itsetuhoinen. Muutin uuteen, omaan kotiin joka oli tämän vuoden paras päätös! Oli pakko ottaa vastuuta ja opetella olemaan kunnolla. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää ketään 24/7 valvomassa.

Kotikuntoutus alkoi käydä luonani. Käynnit loppuivat kuitenkin, kun puukotin itseäni hengenvaarallisesti vatsaan, ja jatkuivat poliklinikalla, jossa vieläkin käyn. Samat ihmiset kuitenkin jatkoivat, mistä olen kiitollinen!

Kuluneena vuona lopetin myös viiltelyn mikä oli toinen etappi. Enkä ole sortunut, vaikka mieli on tehnyt. Oikeastaan ei ole ollut edes vaikeaa, sillä häpeän arpiani nykyään niin paljon, etten todellakaan halua lisää.

Ruokailut ovat menneet niin ja näin. Välillä todella hyvin, välillä taas päin persettä. On oltu sairaalassa ja kotona. Vegaania ja sekasyöjää. Kultainen keskitie on kuitenkin paras, niin olen todennut. Jouluna annoin itselleni luvan herkutella ja toteutuskin onnistui hyvin. Laatikoihin ja kinkkuun en koskenut, mutta kaloja, perunaa, sienisalaattia ja kananmunia meni. Myös koirat saivat omat luunsa kuusen alta.

Yhtä asiaa tämä vuosi ei tuonut tullessaan: elämäni rakkautta. Sitä olen etsinyt ja hakenut kissojen sekä koirien kanssa, mutta eipä ole osunut sitä oikeaa kohdalle. Ehkä ensi vuonna...?

Toivottavasti ensi vuosi olisi kaikin puolin valoisampi. Toivon sitä ainakin yhdelle vanhainkodille, jossa alan käymään vapaaehtoistyössä vuodenvaihteen jälkeen kerran viikossa. Pidän ryhmää parempi kuntoisille mummoille ja papoille. Tulin juuri tutustumasta sieltä ja paikka vaikutti oikein viihtyisältä. Lupasivat, että saan viedä koiria sinne vierailulle ja tulla soittamaan kanteletta joskus.

Uusi vuosi menee kaverin kanssa, kun mummu lupasi hoitaa koiria. Tänään suuntaan vielä siskolle muun perheen kanssa.

"Pahin on jo takanapäin"

Anteeksi tämä jäätävän pitkä blogihiljaisuus. Ei ole ollut fiilistä, inspistä, motivaatiota tai mitään muutakaan aihetta kirjoittaa.

Laihduttaminenhan meni siihen pisteeseen, että yhtenä aamuna en vain enää yksinkertaisesti jaksanut mennä pissattamaan edes koiria. Silloin äiti ja myös minä itse heräsimme, että nyt tarvitsen apua. Menin vapaaehtoisesti osastolle ja olin siellä itsenäisyyspäivän yli. Seuraavana päivänä olin jo niin huonossa kunnossa, että lääkäri lähetti minut kiireellisesti nesteytettäväksi somaattiselle puolelle. Olin todella kuivunut, sillä eri hoitajat tökkivät yksitoista kertaa, ennen kuin tippa saatiin laitettua. Tein myös muita tyhmyyksiä, joita häpeän enkä kehtaa niitä nyt tässä jakaa, mutta joista johtuvista syistä jouduin olemaan viikon verran vielä sairaalassa.

Osastoreissu herätti, ja aloinkin syömään hyvällä tavalla terveellisesti taas kerran. Kävin myös tutulla ratella viime viikolla ja keskustelimme, miten olen saavuttanut biologisen normaalipainon jossa keho voi hyvin ja paino pysyy samassa vaikka välillä herkuttelisi tai söisi epäterveellisemmin.

Viime viikolla tuntui myös turhauttavalta käydä kaksi kertaa terapiassa ja kaksi kertaa polilla. Kaikilla käynneillä tuntui, ettei sanottavaa ole, koska kaikki on hyvin pitkästä aikaa. Ei vain ollut puhuttavaa. Tänään kävimme terapiassa läpi kuva-albumin kautta etäistä isäsuhdetta ja traumoja lapsuudesta. Miten olen jo pienenä kuvissa ottanut etäisyyttä muihin ja näyttänyt silmistä niin surulliselta.

Tänään, kun keskustelimme miten hyvin ja tasaisesti on mennyt, terapeuttini sanoi "Pahin taitaa olla jo takanapäin". Ette usko, miten hyvältä seitsemän vuoden sairastelun jälkeen tuo tuntui! Ehkä jatkuva paha olo, itsetuhoyllykkeet ja ahdistus olisivat vihdoin taakse jäänyttä elämää. En siis missään nimessä väitä, että kaikki olisi nyt onnellista ja seesteistä eikä mitään pahaa enää koskaan tapahtuisi, mutta tarkoitan, että pahimmat montut elämästä olisi nyt eletty ja koettu.

Odotan innolla joulua: jouluruokia, ehkä vähän myös lahjojen avaamista, niiden antamista, sitä tunnelmaa kun istutaan aattoa edeltävänä yönä pelaamassa perheen kanssa ja valvomassa kinkun paistoa, joulusaunaa, -puuroa...  KAIKKEA.

Huomenna leivon kakun aatoksi maustumaan jo ennalta, jottan äidille ei jää kaikkia hommia. Huomenna menemme myös mukavaan kahvilaan hieman rauhoittumaan kiireiden keskellä äidin ja mummun kanssa. Mukavaa tekemistä siis tiedossa.

Nyt hyvää yötä kaikille, ja (varalta, jos en enää ennen aattoa tule kirjoittelemaan) oikein rauhallista joulun odotusta!

Tänään on todella erilaiset fiilikset kuin eilen. Tänään, kaikesta vesipaasto jutuista huolimatta, söin. Ja oksensin. Tekisi mieli soittaa liikkuvaan kuntoutukseen että oon ihan uupunut. En jaksa. Enkä pysty. Mutta en ole vielä sairas, ei mulla ole oikeutta. Vasta kun paino on 15kiloa alhaisempi, saan ottaa apua vastaan.

Luen muiden blogeja, joissa painoindeksi on 15. Ehkä sitten saan hakeutua hoitoon.

Kävin pienellä happihyppelyllä koirien kanssa ja yöllä sekä aamulla tein vatsalihaksia. Pakko jumpata, tehdä jotain, saada aikaan. En kestä toimettomuutta. Pelkään että repsahdan syömään.

Paino ei ole laskenut kuin reilu kilon, sekin ahdistaa. Viime viikolla kuntoutuksen työntekijä melkein suuttui kun kerroin laihduttamisesta. Hän kiroili, olin melko hämmentynyt.

Viime viikonloppuna tapahtui taas liikaa, olin sairaalassa mutta en psykiatrisella. En halua kertoa siitä enempää täällä enkä ammattilaisille. Haluan sulkea kaiken ulos. Jos en puhu siitä, mitään ei tapahtunutkaan.

Huomenna pitäisi mennä parhaan ystävän kanssa ulos syömään. Tiedän, että jos aion mennnä, tämä päivä pitää paastota. Siinä ehkä vähän motivaatiota.

Mulla on tosi hyvä fiilis. Oon nyt vetänyt ihan minimikaloreilla. Kaikki paitsi tuoreet hedelmät ja kasvikset oksennan. Seuraavaksi ajattelin kokeilla vesipaastoa, ihan vaan päivän ensin ja siitä sitten pikkuhiljaa kasvattaa.

Jumpata yritän niin paljon kuin mahdollista. Mulla on tietyt sarjat joita teen.
Joka yö on myös ollut kello herättämässä neljältä, jotta jumppaan. Vasta sen jälkeen voin jatkaa unia.
Äidin suusta tulleet sanat kyllä vähän satutti: "On se hyvä kun sä jumppaat, sullakin on noi vatsalihakset vähän huonot". Tosin hän jatkoi:"Mutta syödä kyllä pitäisi". Kerroin rehellisesti ja suoraan, että en syö enää paljoakaan. Olin havaitsevanani "hiukan" ärtyneisyyttä. Olen kuulemma tarpeeksi vanha jo päättämään haluanko viettää joulun osastolla ja menettää kaikki haaveeni sairaudelle. Tuntui etten saa tukea mihinkään suuntaan. Toisaalta olisin nimittäin kaivannut tukea myös siihen, että kyllä sä pystyt syömään ja parantumaan.

Googlettelen jatkuvasti erilaisia ruokavalioita, liikuntamuotoja joilla laihtuu sekä thinspokuvia. Haaveilen, että vielä jonain päivänä minäkin olen noin laiha. Niiden avulla jaksan. Pystyn. Kykenen.

Olen tietoisesti eristäytynyt muista. En oikein haluaisi tavata ketään, etten vain joudu syömään. Enkä voi jumpata jos istun kahvilassa tai kaverin luona.

Tähän mennessä, tässä vajaassa viikossa, olen laihtunu noin kilon. Jos jatkan (ja jos keho jatkaa) samaa tahtia, niin viiden kilon tavoite ennen joulua voi vielä onnistua. Ainoastaan oon huolissani oksentelusta. Tänäänkin oon oksentanut yli kymmenen kertaa. Pelkään, että rupean syömään liikaa ja koska oksentamalla ei kuitenkaan voi saada kaikkia ruokia ulos, niin vaarana on, että paino ei tipu tai jopa säästöliekille mentäesssä voi nousta.

Ehkä juuri tästä aliravitsemustilasta johtuen olen ollut ihan tajuttoman väsynyt. Eilenkin menin kahdeksalta nukkumaan ja heräsin vasta yhdeksältä aamulla. Toisaalta, voi tämä pimeyskin tehdä osansa. Ja eipähän tule syötyä kun nukkuu. Nytkin väsyttäää jo ihan tajuttoman paljon. Onhan kello jo vähän yli kymmenen joten nyt on aikakin mennä nukkumaan. Huomenna vesipaasto koska ei tarvitse lähteä kotoa mihinkään.

Oon päättänyt alkaa taas laihduttamaan. Syön pelkkiä raakoja ruokia. Hedelmiä, pilttejä ja kasviksia. Pakko jollain keinolla saada painoa alaspäin. Mummukin, niin rakas kuin hän onkin, tokaisi että "ihanaa kun sä et enää oo sellainen lauta". Hyväähän hän sillä tarkoitti, mutta mun päässä se kääntyi "sä oot selvästi lihonut" tyypiseksi.

Oon joka ilta alkanut jumppaamaan lihaskuntoa. Sen verran suon itselleni armoa, että jouluaattona saa syödä vatsan täyteen. Mutta ei herkkuja tai muuta minään muuna päivänä. En oikeastaan jaksa salailla tätä edes perheeltä tai ammattiauttajilta. En yksinkertaisesti jaksa. Sanokoot mitä sanovat, mä olen aikuinen ja teen mitä haluan. Ymmärrän kyllä, mitä huolta tämä aiheuttaa, mutta toivon ettei kukaan teistä asetu poikkiteloin eteeni.

En edes kehtaa kertoa, paljonko painan, mutta sen verran voin sanoa, että 45kg on tavoitepaino. Silloin olisin alipainoinen. Jos saisin ennen joulua viisi kiloa pois, niin olisin tyytyväinen. Ymmärrän kyllä, että se on vaikeaa kun keho menee säästöliekille, mutta ainakin aion yrittää.

En yhtään tykkää nykyisestä kehosta. Siinä on liikaa pehmeää, löllyvää rasvaa. En tykkää rinnoista, takapuolesta tai reisistä. Käsivarsissa ja vatsassakin on liikaa. En ole tyytyväinen oikein mihinkään. Tai no, terapiassa yritettiin keksiä hyviä puolia kehosta ja mä nimesin mun korvat. Oikeasti, korvat? Onko ne ainoa asia mun kehossa mistä en valita?

Olen nyt muutaman kerran sortunut oksentamaan, mitä ei kyllä pitäisi tehdä... Iho menee todella huonoon kuntoon, paino ei tipu ja onhan se aika ällöäkin. Ja kaiken kukkuraksi sillä ei edes saa kaikkea ulos.

Anyway, oli pakko tulla jäsentelemään tätä asiaa päässä kirjoittaen ja samalla tämä on teille ikään kuin lupaus josta täytyy pitää kiinni. Ehkä silloin on paremmat mahdollisuudet onnistuakin.

Tanssi on kehon laulua

Halusin kirjoittaa itselleni ennen niin tärkeästä asiasta, tanssista. Tarkemmin sanottuna rytmisestä voimistelusta.

Tutustuin lajiin muutettuamme toiselle paikkakunnalle. Uuden ystäväni äiti valmensi ryhmää ja ehdotti minullekin sitä. Aluksi ystäväni opetti kotona tärkeimmät hypyt ja muut kuviot. Harjoittelin ahkerasti. Sitten siirryin joukkueeseen.

Joukkueessa oli mahtavaa! Saimme treenata yhdessä, oppia uusia nostoja, kärsiä kun nilkkoja suoristettiin seisomalla varpaat käännettynä. Kaikki oli vain niin kivaa.

Muistan ne kisajännitykset, hiuslakan tuoksun pukukopissa, tiukat nutturat... Muistan miten käsikoristetta maalatessa toinen valmentaja sanoi "voi kun sulla on niin pieni käsivarsi, ootko sä ihan kunnossa". En ollut. Olin sairas jo silloin. Laihduttanut itseni pieneksi.

Pian jouduinkin jo sairaalaan. Voimistelu jäi. Kävin treeneissä aina kun pystyin, mutta lopulta liikuntakieltokin rajoitti jo harjoittelua.

Viimeinen niitti oli hyppääminen, jossa molemmat jalat murtuivat. Minulle ei luvattu enää edes kävelykykyä, mutta kävelin. Sen jälkeen ei luvattu juoksukykyä, mutta juoksin. Tanssi on ainoa asia jota tiedän etten pysty enää tekemään. En vain yksinkertaisesti pysty enää  suoristamaan vasenta nilkkaa. Nilkoissa ei lisäksi olisi voimaa hyppyihin ja kevyisiin alastuloihin.

Kun tajusin sen karun tosiasian, että voimistelut ovat osaltani voimisteltu, romahdin. Olin elätellyt toiveita, että voisin vielä harrastaa edes aikuisten harrasteryhmässä. Mutta ei.

Olen epätoivoisesti yrittänyt etsiä toista yhtä mukaansa tempaavaa liikuntamuotoa mutta kaikki ovat jääneet kokeilu asteelle. Ahdistaa kun kiloja on tullut lisää ja vartalo muokkaantunut voimistelijan kroppaa pyöreämmäksi. Katselin tänäänkin vanhoja kuvia haikeudella. Meninpä jopa ahdistuksissani oksentamaan ruuat, jotta voisin vielä jonain päivänä olla hoikka.

Ehkä sekin on vain haave, ohi menevä vaihe. Mutta jotain tälle kropalle on tehtävä. Keinoilla millä hyvänsä...

Mulla oli tänään pitkästä aikaa oikeasti ja aidosti tosi mukava päivä. Vaikka aamu alkoi sateessa kävelyllä ensin koirien kanssa ja sitten polille, olin silti iloinen. Polilla harjoiteltiin ketjuanalyysin tekemistä. Sieltä lähdin kaupungille asioille ja kävin shoppailemassa kerrankin uusia vaatteita. Yleensä ostan kaiken kirpputorilta mutta nyt hemmottelin itseäni. Ostin myös äidille lahjan Body Shopista.
Kaupoilta riensin tapaamaan ystävää kahville, aivan ihanaan kahvilaan jossa oli rauhallinen tunnelma, hyvää kakkua ja aivan parasta inkivääri-sitruunateetä.
Välillä kävin kotona ja sitten taas menoksi terapiaan. Puhuin, puhuin ja puhuin. Sain monta uutta näkökulmaa mieltä askarruttaviin asioihin.
Äiti tuli hakemaan terapiasta, käytiin hakemassa uusi päiväpeitto, juotiin teetä, syötiin, ja haettiin lainassa ollut kantele kotiin.

Mitään ihmeellistä ei siis tapahtunut. Kaikki vaan oli pitkästä aikaa hyvin. Enkä ole tuntenut näin todella pitkiin aikoihin. En tajua. Eilen oli vielä vaikeaa. Tänään ei.

Oon ollut "vähän" herkillä. Itkin kun Possessa tehtiin stuntti jossa nainen teki benji-hypyn liekkeihin. Itkin kun näin mäkkärin mainoksen. Toisenlaiset äidit on ollut mun lempiohjelma mut ei puhettakaan että pystyisin kattomaan sitä. Liian herkkää kun on vauvoja ja kaikkea.

En tiiä onko tää osa sairautta vai onko naisten "se aika kuukaudessa" tulossa. Ihan perus juttujakin on vaikea hahmottaa, onko se sairautta vai ei.

Jouduin tänään soittamaan kaksi kertaa liikkuvaan kuntoutukseen. Ekalla kerralla ei ollut mitään apua, langan päässä oli mies joka kehotti menemään kävelemään. Aijaa, ihan ku en olis jo kokeillut. Toisella kertaa oli mukavampi ja ymmärtäväisempi nainen. Sain kerrottua että tekee mieli hypätä, viillellä, ottaa lääkkeitä... Mitä vain mikä satuttaisi. Saatiin kuitenkin järkeiltyä asiat: koirat tarvitsee mua, jos joudun yötä vasten sairaalaan, ne rupeaa pimeässä haukkumaan. En myöskään halua juoda lääkehiiliä sairaalassa ja oksentaa niitä sen jälkeen päälleni. Ei kuulosta kovin mielekkäältä.

Ilta kärjistyi ehkä sen takia, että olen yrittänyt harjoitella yksin olemista koko päivän. Se on aina ollut vaikeaa, joten tietoisesti en nähnyt ketään. Kävin tunnin kävelylenkillä, puoli tuntia juoksemassa, neuloin, katsoin telkkaria. Kaikkea pientä. Nyt olen rauhoittunut telkun eteen katsomaan Robaa ja kirjoittelemaan tätä.

If you can dream it, you can do it

Blogin jatkaminen on ollut siinä ja siinä. Olen pohtinut asiaa monelta eri näkökulmalta. Toisaalta kirjoittaminen on voimauttavaa. Varsinkin kirjoittaminen teille, joiden tiedän tätä lukevan. Toisaalta tuntuu yhä vaikeammalta avata omaa sisintään kaikille. Oikeasti, kaikille.

Ehkä silti, vielä ainakin näin kerran, kerron teille mitä kuuluu. Olin etelä-Suomessa lomailemassa kun jouduin erinäisistä syistä päivystykseen. Sain siellä epilepsia tyylisen kohtauksen ja minut jouduttiin nukuttamaan. Heräsin Meilahden sairaalasta hengityskoneesta vieraiden ihmisten ympäröimänä. Säikähdin melkoisesti. Seuraava päivänä, kun vointini oli hieman parempi, minut siirrettiin kotipaikkakunnalle ambulanssilla. Olin kivuissani tarkkailussa vuorokauden jossa sain huumelääkkeitä ja hengitystä seurattiin. Onnistuin olemaan viimeisillä voimilla sen verran pirteä, että lääkäri päästi minut tänään kotiin. Kotona nukuin kolmen tunnin kevyet päikkärit.

Shokkihuoneessa itkin lohduttomasti kun kivulle ei löytynyt syytä. Onneksi tällainen 21-vuotiaskin sai lohtua kun äiti tuli käymään ja halasi tiukasti. Auttoi sekin. Kaiken lisäksi tippa oli laitettu niin ettei se mennyt suoneen, joten kaikki kipulääkkeet menivät ohi eivätkä siksi auttaneet. Kysta sieltä vatsasta löytyi, ja sen arvellaan olevan kivun syy. Joku oli joskus sanonut, että viiden lapsen synnytyskään ei ole sattunut yhtä paljon kuin kysta vatsassa.

Nyt olen oikeasti motivoitunut olemaan erossa psykiatrisen puolen osastoilta. Somaattiselle puolellehan ei voi mitään, jos vaivaa tulee niin on pakko hakeutua hoitoon. Mutta itseäni en halua enää satuttaa. Äidin kanssa puhuttiin, että jos pystyisin olemaan vähintään puoli vuotta ilman sairaalaa, voisin harkita koiranpentua. Tiedän nimittäin, että toinen koiristani ei tule olemaan kovin pitkäikäinen kaikkien sairauksien takia, ja toiselle tulisi todella kova paikka olla yksin. Siksi haluaisin jo nyt hyvissä ajoin tutustuttaa uuden koiran perheeseen jotta siitäkin tulee osa laumaa. Mutta koiranpentu vaatii paljon työtä eikä siitä tulisi mitään jos olisin jatkuvasti sairaalassa. Koiran menisi aivan sekaisin.

Ehkä nyt (vaikkakin niiden kolmen tunnin päikkäreidenkin jälkeen) olisi hyvä alkaa nukkumaan. Huomenna menen ostelemaan lankoja jotta pääsen taas neulomaan. Ideat vain hukassa... Saa huudella ideoita jos on! Tyyny on valmistumassa,matto on virkattu, sukkia on tehty, säärystimet on ja mihinkään isoon villapaitaan ei riitä keskittymiskyky.

Luin vanhaa blogia ja vertasin sitä sekä vanhoja päiväkirjoja nykyisiin. Mikä ero! Kirjoitan aivan eri tavalla. Ihmettelin tätä ja otin sen esiin terapiassa. Terapeutti selitti, että nykyään olen tukahduttanut tunteet ja nyt kirjoittaa se raportoiva osa minusta. Kirjoitan, mutta en tunteella. Tämä on hyvä esimerkki siitä että dissosiaatiohäiriö on pahentunut. Kaikki mielen osat ovat lohkoina joita ei saa yhteyteen.

Olen miettinyt kovasti, saanko vielä joku päivä kaivettua sen osan esiin joka myös tuntee tunteita? Osaanko edes enää tuntea?

Joka kerta kun ahdistaa, vajoan syvälle omiin oloihin. En pysty kertomaan tai sanomaan että tarvitsen apua. Disso puskee päälle niin voimakkaasti että jään kakkoseksi. Joskus jään istumaan, heijaamaan itseäni puolelta toiselle kunnes havahdun samasta tilasta tunnin päästä.

Viime kerralla polilla menin tilaan, josta oli vaikea päästä pois. Toinen työntekijöistä, jota olen tavannut vain kaksi kertaa, kosketti minua, mikä ahdisti vain lisää. Vetäydyin kauemmas ja hän tuli lähemmäs. Puhuin siitä terapiassa ja terapeutin mielestä työntekijän olisi ehdottomasti pitänyt kysyä lupa ennen kuin koskettaa, tietäen taustani. Onneksi tilanteessa oli myös toinen työntekijä jota näen huomenna ja voin puhua siitä.

Oi miksi, miksi olen näin herkkä?

"Tehdään jotain mistä ollaan aina unelmoitu

Ei kerrota että pelottaa

Kaikki kaunis olis tässä ulottuvilla

Mut mä en jaksa edes kurottaa"

Koti. Paras paikka olla. Oon nyt ollut täällä viikonlopun yli mummun ja siskon tytön kanssa. Meillä oli mukavaa mutta nyt, kun yksinäisyys ja yksin olo on tullut mukaan, on myös ahdistus noussut. Oon yrittänyt soittaa ihmisille, sytytellä kynttilöitä, lukea vanhaa blogia, kirjoitella tätä uutta ja selailla Omakantaa. Siitä huolimatta illat tuntuvat tyhjille. 

Liikkuva kuntoutus on tavoitettavissa vain yhdeksään asti illalla, joten siitäkään ei enää kauaa ole apua. Huomenna on onneksi poli, joten saan sieltä tukea ja toivoa, että tästäkin selvitään taas kerran.

Sairaalassa polin/kuntoutuksen työntekijä kävi kaksi kertaa moikkaamassa. Molemmilla kerroilla olin ihan lääkemömmöissä ja psykookissa niin että tuskin edes muistan mitä on tapahtunut. Se on kuitenkin jäännyt mieleen, miten työntekijä peitteli ja silitti hiuksia. Kysyin miksi hän on niin kiltti, ja vastauksena sain, että koska kaikkihan me loppujen lopuksi ollaan ihmisiä. En tiedä oonko koskaan tavannut ihanampaa ihmistä!

Puhuttiin, että nyt taitaa olla hetki, kun koulua olisi hyvä tauottaa. Oon vaan painanut menemään ilman päätä tai häntää. Uskotellut itselleni, että kyllä mä jaksan. Kun vihdoin joku sanoi, että ei, nyt sä lepäät, tajusin miten helpottunut olin. Huokasin vaan helpotuksesta. Siispä koulu tauolle ja nainen pois pulpetin äärestä. Ainakin tää loppu vuosi menee keräillessä voimia. Tarvin niitä nyt terapiaan, polille, kuntoutukseen, tervehtymiseen ja parantumiseen. Sitten kun näyttää paremmalle, voin taas pohtia, mitä haluan tehdä koulun suhteen. Jotenkin toi lukio ei ole tuntunut mun jutulle. Nyt on aikaa miettiä omaa valintaa tulevaisuuden suhteen. Ehkä musta tuleekin ihan jotain muuta kuin lääkäri tai kätilö, klinikkaeläinhoitaja kenties?

Viimeisen tekstin jälkeen aloin olemaan varma, että mua seurataan ja salakuunnellaan. Laitoin äidille viestin, että hakee koirat ja lähdin itse metsään pakoon. Mulle yritettiin soittaa varmaan parikymmentä kertaa mutten voinut vastata ettei ne oliot löydä mua. Tärisin kylmästä, lämpötila oli nollassa ja olin ollut ilman takkia tai muita ulkovarusteita jo ainakin pari tuntia siellä. Lopulta koirapoliisi löysi mut ja mut kuljetettiin ambulanssissa lämmittelemään keskussairaalaan.
Sieltä mut siirrettiin aamuyöstä osastolle.

Nyt oon ollut täällä tarkkailussa joka loppuu huomenna. En oo koko aikana syönyt tai juonut mitään. Lääkäri kysyi haluanko nenä-maha-letkun, jos se helpottaisi syömisen aloittamista kun aivot saisivat energiaa. Sanoin että suostun, mutta sitten lääkäri taas muutti mieltään ja sanoi että no koitapas nyt saada ihan itse syötyä, oot kuitenkin aikuinen ihminen.

Mulle tulee olo ettei mun voinnista välitetä eikä sitä seurata. En pysty enää kävelemään ilman jatkuvaa pyörrytystä, lähinnä makaan vaan sängyssä. Eilen illalla olin tiputuksessa jossa sain kolme litraa nesteitä, kun olin niin kuiva.

Kotityöntekijä on käynyt kahdesti ja tänään puhuttiin että jos koulu ei sittenkään olis paras paikka mulle just nyt kun on terapiaa, kuntoutusta ja kaikkea muuta.

"Putooa polvilleen kun vahvoin viilloin

Syvemmälle kuin ennen pakenee." 

Ahdistaa eikä mulla ole kuin yksi tarvittava jäljellä. Lueskelin vanhoja tekstejä, eikä se tee hyvää. Osastokaipuu. Huonolla tavalla. Tekisi mieli heittäytyä vanhojen ja tuttujen hoitajien, lääkärin ja psykologin käsiin. Olla välittämättä omasta tai läheisten olosta. Pistää koko elämä läskiksi. Eikä mistään tule taas mitään. Ei mistään. Mitään.

Kunpa olisi lisää lääkkeitä, että voisin ottaa intoksikaation. Tiedän, en saisi. Mutta en voi sille mitään että sitä toivoo silti. Tai jos ei olisikaan läheisiä niin voisin hypätä korkealta kohti kuolemaa. Takana kummittelee kuitenkin äidin sanat "sä olet aivan kuin isäsi". Enkä todellakaan halua olla! En halua olla yhtä puhumaton tuppisuu. Mä haluan että osaan kertoa tunteistani ja avaututa jollekin.

Keinutan itseäni jotta rauhoittuisin. Koko kroppa tärisee taas vaihteeksi. Kai pitäisi vain mennä nukkumaan

Istun keittiön pöydän ääressä ja tuijotan tyhjyyteen. Ajantaju on hävinnyt. Sama on toistunut pitkin päivää, epätodellinen olo. Äiti tulee huikkaamaan hyvät yöt (tulin tänne yöksi) mutta jää ihmettelemään kun tuijotan sängyssä istuen vain eteenpäin. Kuulen kyllä kun mulle puhutaan mutta en kykene vastaamaan. Onko äiti edes todellinen? Koirat hyppää sänkyyn ja saa mut havahtumaan. Ne hengittää, hakee nukkumapaikkaa, niitä voi koskea, ne liikkuu. Ne ainakin on olemassa. Kai sitten mäkin. Se joka sanoi että koirat on parasta hoitoa dissosiaatiohäiriöön ei ollut väärässä!

Eilen oli rankka päivä. Kävin vihdoin tekemässä poliisilla rikosilmoituksen. Asia lähti eteenpäin nimellä lapsen törkeä seksuaalinen hyväksikäytön yritys. Vankeutta voi tulla rikoksen tekijälle 1-10 vuotta jos hänet tuomitaan syylliseksi. En nyt lähde juttua sen enempää avaamaan ihan jo asian arkaluontoisuuden takia, mutta voitte varmasti kuvitella miten rankkaa on kerrata tapahtumat yksityiskohtaisesti. Vaikka poliisi olikin nainen ja tosi mukava, ja vaikka mulla olikin kaksi tukihenkilöä mukana, niin itku tuli kun sisko haki mut poliisiasemalta. En tiedä oliko se pelon, epätietoisuuden vai helpotuksen itkua.

Oltiin jo aikaisemmin sovittu että sisko tulee mun luokse seuraavaksi yöksi ja päiväksi ettei tarvi olla yksin ahdistavien ajatusten kanssa. Mutta oikeastaan mua ei edes ahdistanut. Siskokin sanoi että oli ihan erilaista olla mun seurassa, hyvällä tavalla. Olin kuulemma niin huojentuneen oloinen ja vapautuneempi. En raivonnut pikku asioista, olin positiivisempi ja iloisempi. Jaksoin paremmin vaikka takana oli huonosti nukuttu viikko. Terapia oli myös sovitusti saman iltana ja heti jo sielläkin huomasin eron: pystyin puhumaan niistä kauhun hetkistä edes hitusen paremmin. Oli mukava kuulla positiivista palautetta.

Se oli rankka päivä se, mutta kaiken sen arvoista. Vaikka tulisi syyttämättä jättämis päätös, tiedän että oon tehnyt parhaani. Enempää en voinut. Ehkä tästä kääntyy uusi lehti mun elämässä. Alkaa uusi nousu. Jotain vanhaa päättyi, jotain uutta alkaa. Ehkä elämä vielä voittaakin, kaikesta huolimatta.

Niin kuin aikaisemmin jo kirjoitinkin, en ole nukkunut kovin hyvin viime aikoina. Tänäänkin heräsin jo viideltä enkä oikein saanut enää sen jälkeen unta. Aikaisiin aamuihin verrattuna pitäisi mennä myös aikaisin nukkumaan, mutta en muka kerkeä.
Tämä päivä on sisältänyt kaikkea ohjelmaa pullakahveista terapiaan. Ja ainakin puolet toisten ihmisten sanomisista ja teoista on mennyt aivan ohi, sillä olen vain tuijottanut tyhjyyteen eteenpäin. Olo on ollut poissaoleva. Tiedän, että väsymys vaikeuttaa ja aiheuttaa dissosiaatiota, mutta en tiedä ovatko nämä niitä vai puhtaasti olenniinväsynytettenjaksakuintuijottaa-olotiloja. Ehkä molempia. Siltikään en malta mennä päiväunille tai aikaisin nukkumaan, koska aina löytyy siivottavaa, tekemistä tai touhuamista.
Toivoisin edes yhtä hyvin nukuttua yötä. Niin että saisin aamulla herätä virkenä enkä olisi aivan kuollut päivällä. Muuten taidan kohta seota...

Nukuin viime yön todella huonosti. Heräilin tunnin välein katsomaan kelloa ja seitsemältä aamulla luovutin ja nousin ylös, vaikka kerrankin olisin saanut nukkua niin pitkään kuin haluan. Oikeastaan koko viikko on mennyt huonoilla yöunilla. Olen herännyt melkein joka aamu siinä viiden jälkeen, kun en ole enää saanut unta. Hassua, mutta olo on huonoista unista huolimatta ollut parempi kuin pitkiin aikoihin.
Tänään aloitin päivän koirien ulkoiluttamisella josta siirryin siivoamaan koko kodin. Vein matot ulos, tamppasin sohvatyynyt, imuroin, pyyhin pölyt, pesin lattiat ja vessan ja lopuksi leivoin vadelmamuffinsseja. Milloinkohan viimeksi on ollut näin paljon virtaa? Koiratkin ovat olleet aivan ihmeissään kun mamma touhuaa koko ajan jotain eivätkä ne saa nukkua rauhassa.

Toisaalta olen myös hiukan huolestunut, vaikka en sitä haluaisi myöntää. Viimeksi kun sain samanlaisen virtapiikin, seurasi siitä psykoosi. Ensin jaksoin kaikkea, sitten en yhtäkkiä enää mitään. Toivon, ettei tämän kertainen noudata samaa kaavaa. Siksi yritän muistaa myös levätä, vaikka vaikeaa se onkin. Kirjoitin eilen siitä itseasiassa päiväkirjaankin. En pysty päivisin enää edes soittamaan pianoa viittä minuuttia pidempään tai ottamaan päiväunia, sillä koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain hyödyllistä. En malta pysähtyä. Tuntuu, että se haittaa jo jokapäiväistä elämistä, sillä koulussakin on vaikea keskittyä.

Olen kuitenkin iloinen, että ahdistus on vähentynyt huomattavasti parin päivän sisällä. Vaikka vielä alkuviikosta valitin, että olo ei varmasti tule koskaan helpottamaan niin nyt voin todeta olleeni väärässä. Huonoina hetkinä on vain niin vaikea uskoa parempaan.

Matikan koe oli eilen ja voin kyllä jo näin etukäteen sanoa, että perseelleen meni! Kyllä se läpi menee, mutta millä numerolla. Yhteen tehtävään en esimerkiksi saanut mitään sillä en tajunnut koko kysymystä. Joskus kyseenalaistan koko pitkän matikan opiskeluni. Miksi ihmeessä kidutan itseäni kun voisin päästä helpommalla lyhyessä matikassa? Mutta lääkis. Sinnehän mä edelleen haluan, ja vaikka kirjoittaisin pitkästä huonon numeron, saa siitä silti paremmat pisteet kuin hyvästä numerosta lyhyestä matikasta. Pakko vaan opiskella ahkerammin.

Nyt onneksi alkoi viikon syysloma, vaikka tuntuu että vastahan koulu alkoi, miten loma nyt jo on? Näillä näkymin mulla ei ole mitään ihmeellisiä suunnitelmia, muuta kuin hoitokuvioita, palavereja ja no...oikeastaan yksi aika isokin asia: rikosilmoituksen teko ja oikeusjutun aloitus. Hyvä että se osuu syyslomaviikolle niin saan keskittää voimia tärkeimpään ja psyykata itteäni. Saan tukihenkilön mukaan ja seuraavat päivät on turvattu, etten joudu olemaan yksin ja tekisi mitään itelleni. Siitä aiheesta myöhemmin sitten lisää jos siltä tuntuu. Nyt on pakko lähteä koirien kanssa lenkille.

Oon ollut nyt kohta kaks viikkoa kipeänä. Kuumetta ei oo nostanut, mutta kova yskä ja tosi kipeä olo. Siitä huolimatta oon yrittänyt jaksaa käydä polilla, terapiassa ja koulussa. Muun ajan oon oikeastaan lepäillyt.

Ahdistus on tänään ollut aika pitkälti poissa. Eilinen oli sinänsä vaikea päivä kun olin polilla ja toinen kotikuntoutuksen tyypeistä oli uusi. Mulle tuli vahvasti sellainen olo, että haluan hypätä ja tappaa itteni, mutta sitten tehtiin maadottamisharjoituksia ja lopuksi ne vei mut alakerran kahvioon syömään kiisseliä. Kun sain ajatukset muualle niin olokin helpotti. Sovittiin vielä että teen yhden kotitehtävän ja soitan kun oon sen tehnyt. Tehtävä oli seuraavanlainen: etsi joka huoneesta kolme tärkeää asiaa, miltä ne näyttää, tuntuu, haisee... Sitten käytiin puhelimessa niitä läpi ja sekin auttoi palautumaan tähän hetkeen. Oon kyllä kiitollinen kun mulla on osunut noin osaavat, auttavaiset ja ihanat työntekijät!

Tänään oli zypadhera pistospäivä tk:ssa. Ja taas tuli reaktio siitä. Aloin kouristelemaan eikä se mennyt kuin lääkkeellä ohi. Jouduin olemaan siellä tarkkailussa kuusi tuntia. Nyt oon joka kerta saanut kohtauksen sen jälkeen, joten lääkäri soitti mun psykiatrille että voitasko harkita jotain toista lääkettä tai sitten pitää mennä pistokselle suoraan sairaalaan eikä terveyskeskukseen. Kohtauksen aikana en ollut reagoinut kipuun, mun pupillit oli olleet tosi suuret ja joku jalkapohjasta koitettava juttu mikä liittyi jotenkin hermostoon ei ollut toiminut. En oikein ymmärtänyt mitä lääkäri tolla tarkoitti, mutta huolissaan se kuitenkin oli.
Mua itteäni vähän pelottaa, että jos injektio vaihdetaan niin mitä siitä seuraa. Siitä on kuitenkin ollut apua vaikka ei se kokonaan psykoosikausia ja harhoja ole estänytkään. Entä jos mun vointi romahtaa, joudun taas sairaalaan ja koulu jää kesken? Juuri kun pääsin alkuun.

Täällä mä elelen. Mikään ei murtunut hypystä huolimatta mutta koko kroppa on ollut tosi kipeä tärähdyksestä. Terapeutti ihmetteli miten mun keho onkaan niin vahva, että neljästä metristä alas tulo ei riko kroppaa. Jouduin kuitenkin tajuttomuuden takia jäämään sairaalaan tarkkailuun, mutta pääsin seuraavana päivänä pois, kunhan olin ensin vakuuttanut lääkärille, että enää ei ole itsemurhavaaraa.

Tänään sain kuulla että terapeutti ehkä vaihtuu. Kaikki on vähän auki vielä. Järkytyin aika pahasti sillä lähiaikoina, heti kun oon oppinut luottamaan johonkin ihmiseen, on se vaihtunut. Polilla kaksi kertaa, neuroterapia loppui ja lääkärikin vaihtuu. Mun on tosi vaikea luottaa uusiin ihmisiin ja siksi muutokset ottaa aina aika koville. Ihan jo uusiin ihmisiin tutustuminenkin ahdistaa mua, on ihan pienestä asti jo ahdistanut. Kun toivuin ensijärkytyksestä, kyyneleet valui pitkän aikaa pitkin poskia. En tiennyt miksi, olin vaan niin hämmentynyt. Vaikka, niin kuin sanoin, mikään ei oo vielä varmaa.

Tää päivä on mennyt aika omalla painollaan. Äiti oli illan mun luona käymässä niin pääsin autolla kauppaan ostamaan painavampi ostoksia. Onneksi äiti oli, helpotti omaa oloa kaikkien näiden tilanteiden jälkeen. Oon monesti myös kyllä miettinyt että onneksi mulla on koirat kotona, joista on pakko pitää huolta. Tänäänkin mielessä kävi ajatus että jäisin istumaan bussiin, matkustaisin niin pitkälle kuin pääsisin ja katoaisin pariksi päiväksi, niin pitkäksi aikaa kunnes mut löydettäisiin tai kunnes rahat loppuisi. Ei olisi velvoitteita, ei olisi pakko tehdä mitään. Saisi vihdoinkin vaan heittäytyä tän olon viemäksi. Mutta sitten tajusin että enhän mä voi tehdä sitä! Koirat odottaa kotona lenkille pääsyä. Ei ne kestä tunteja pidempään kahdestaan. Ne pitää mut kiinni arjessa ja tässä hetkessä. Kun on paha olo, otan jomman kumman syliin ja kuuntelen miten sen sydän lyö ja hengitys kulkee. Se auttaa. Joku fiksu joskus sanoikin, että koirat on parhaimpia dissosiaatiohäiriön maadottajia.

Oon myös ottanut aika rennon otteen syömiseen. Näin kaverilla yhden ravitsemussuunnitelman missä aineenvaihdunta laitettiin käyntiin reilusti yli 2500 kcal:lla. Siitä mun parempi syömisrutiini lähti liikkeelle. Oon syönyt joskus jopa pari lämmintä ruokaa, yhden tukevamman (esim salaatin) "välipalan" ja pari kevyempää välipalaa, enkä silti oo lihonut, en todellakaan! Aineenvaihdunta on käynnissä tosi hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin ja ravitsemusterapeuttikin tykkää. Ja jaksaa ihan eri tavalla. Aamupala on ainoa mikä meinaa tökkiä, mutta oon kyllä aina ollut tosi huono syömään sitä.

Nyt makoilen sängyssä, koirat jalkopäädyssä ja toinen hautautui peiton alle. Taidetaan alkaa nukkumaan jotta huomenna jaksan puida terapiassa ja polilla rikosilmoituksen tekoa. Rankkoja aiheita...

Hyppäsin rampilta neljästä metristä. Oon sairaalassa. Sain niin vahvoja kipulääkkeitä että mut melkein nukutettiin. Näin pilviä ja luulin oikeasti että kuolen. Oli samaa aikaa rauhallinen ja pelokas olo. Tutkimukset kesken mut ei kai mitään vakavasti murtunut.

Kävin apteekissa hakemassa puolen viikon lääkkeet jotka saan kerralla. Samalla piti palauttaa vanhoja koirien lääkkeitä mutta "unohdin". Oikeasti, kuinka säälittävää on, että meinaan vetää yliannostuksen eläimille tarkoitettuja lääkkeitä??

Paniikki alkaa hiipimään. Tuleeko elämä olemaan tällaista aina? En vain jaksaisi. Päivästä toiseen. Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois, vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.

Ei musta silti olisi itsemurhaa tekemään. Kai. Nykyään pystyn ihan eri tavalla ajattelemaan muiden tunteita. Perhe ei koskaan selviäisi siitä. Oon vaan niin väsynyt. Haluaisin helpotusta ja oon miettinyt epätoivoisesti kaikkea adhd-lääkkeistä huumeisiin jotka molemmat tuo lisää energiaa ja hyvää oloa. Mutta kumpaakaan ei oo helppo saada.

Miks mä edes mietin tollasia tulevaisuuden pilaavia juttuja? Kaikkihan pitäisi olla hyvin.

En muista ollenkaan osastolla kirjoittamiani tekstejä. Olin, kuulostin ja kuulemma näytinkin ihan lääkemömmöiseltä. Mutta tuo vajaa viikon mittainen jakso teki hyvää. Todellakin. Sain purettua kaiken paskan jollekin toiselle ja kevennettyä kuormaa hiukan. Tajusin miten tärkeää on taas pitää itsestäni huolta.

Tänään kävin vielä puoliksi lääkkeissä tekemässä yhteiskuntaopin kokeen. Kyllähän se läpi menee mutta en ole puoliksikaan varma, millä arvosanalla. Mutta mitäpä sillä teenkään kun en aio käydä kuin pakolliset kurssit enkä opiskella aihetta myöhemmin.

Näytän kuulemma todella väsyneeltä ja huomenna alkaa uusi jakso. Sitä ennen pitää käydä ostamassa uusi kirja. Matikkaa. Toisaalta ihan kivaakin. Matikan koe on myös tekemättä mutta opettaja sanoi että sen kerkeää. En ole yhtään kerinnyt lukemaan ja asioita on opiskelematta kokonaan, joten jos saisin edes pari päivää aikaa lukea.

On jo muodostunut tavaksi, että kun pääsen osastolta, saan käydä ostamassa jonkun mukavan jutun itselleni. Tänään ostin alesta kaksi valkoista koristetyynyä sohvalle. Tietäähän sen, että kurakeleillä niitä saa olla koko ajan pesemässä kun koirat tuovat kuraa sisälle, mutta ne olivat niin ihanat ja maksoivat vain kympin.

Katselin nyt illalla Täydellisten naisten tuokkaria. Mies suuttui naiselle, kun tämän koira meinasi tukehtua naisen korvakoruun. Aloin itkemään. Ainoa asia, mitä kuolinvuoteellani haluan on, että joku pitää koirista huolta. Hyvää huolta. Että ne saavat tuntea olevansa osa perhettä. Niin kuin ne minulle ovat olleet kuin lapsia. En kestä ajatusta niiden menettämisestä.

Miesrintamalla kuuluu niin ja näin. Olen luvannut yrittää uudestaan edellisen poikaystävän kanssa, mutta mitä jos en vain pysty? Mitä jos ahdistaa liikaa?

Kun ei tarvitse nähdä ja saa olla yksin, kaikki on ok, mutta kun pitäisi olla sosiaalinen, jaksaa ja seurustella, alkaa ahdistamaan. Äiti ei tykännyt ajatuksesta, että yrittäisimme vielä. Hänen mielestään mies ei ole sopiva minulle. Mutta eipä tämä hänen elämänsä ole. Ja mitä tässä menettääkään enää voi, jos kokeilee?

Minä täällä taas. Tulin nyt kirjoittelemaan ennen kuin suuri unilääkecombo rupeaa vaikuttamaan. Tänään sain käydä kanttiinissa hoitajan kanssa kun olin juonut 1/4 pullon nutria. Karkasin ja menin hyppypaikalle. Päästin kädet irti, lähdin kaatumaan ja kuvittelin lentäväni... Vartija oli kerinnyt saamaan selästä kiinni. Sain kuitenkin toisen tilaisuuden siskon kanssa kunhan olin syönyt jugurtin. Söin siellä kyllä, mutta heti kun pääsen osastolle oksensin kaiken. Osastolla sain eteeni puolikkaan nutrin jonka senkin menin oksentamaan (täällähän ei siis ole minkäänlaista valvontaa/apua tietyiltä hoitajilta). Iltalääkkeitä en ottanut koska se ei vain tuntunut oikealta. En tunne saavani niistä mitään hyötyä. Olen syönyt niitä monet vuodet mutta olo on yhä tämä.

Jotenkin olen jo niin väsynyt tähän, että olisin valmis vapaaehtoisesti menemään letkuun vaikka maailman inhottavintahan se onkin! Silloin tuntuu että olen tarpeeksi sairas parantumaan. Tunnistaako kukaan muu näitä ajatuksia vai onko tää vain hullun puhetta?

Oon koko ajan tänne kirjoittamassa. Nyt kun ei ole päiväkirjaa niin tää tuo turvaa.

Äsken kävi labrat ottamaasa natriumit ja kaaliumit joista selviää mistä mun rytmihäiriöt johtuu. Ja tietysti, olenko liian kuiva. Jotenkin salaa toivoisin pääseväni pois tältä osastolta sisätaudeille tippaan. Siellä olisi niin erilaista. Tunnelma olisi erilainen-voisin ehkä syödäkin jotain. Ei olisi hulluja toistensa ympärilä.

Mulle otti tosi koville kun eräs vanha mummo tuli viereen istumaan ja sanoi "sun pitäisi syödä puhtaammin että toi ihottuma lähtisi".  Arvaa oonko kokeillut erilaisia konsteja, kuorintoja, kasvonaamioita... MITÄ VAIN! Mutta tällänen paskainen iho mulle on annettu ja kärsin siitä joka hetki ja joka ikinen sekunti. Ihotautilääkärille en uskalla mennä sillä pelkääm niiden nauravan mut ulos sieltä.

Osastolla on aikaa miettiä... Mietin nimittäin sitä miksi kaikki ateriasuunnitelman alut ovat lopahtaneet. No tietenkin siihen etten ole saanut tukea jatkoon! On vain lähetetty kotiin ja toivoteltu parempia jatkoja. En ole kerinnyt hväksymään suunnitelmaa omaksi elintavaksi.

En nyt sano, että sairaala olisi se paras paikka opetella sitä,mutta esimerkiksi tiiviimpi kotikuntoutus jossa tehtäisiin ruokaa, käytäisiin kaupassa, suunniteltaisiin ruokalistoja ja -aikoja. Niitä arjen peruspilareita.

En ole syönyt viiteen päivään mitään. Mehua olen juonut jotta verensokeri pysyisi koholla. Äsken se oli 4.5.

Hoitajat vain huomauttelevat miten syöminen on ainoa keino päästä olosta pois. Minulle se ei ole. Minulle kuolema on. Tai edes lähellä käyminen. Haluan maata sisätaudeilla rakkaiden ympärillä,huonossa kunnossa ja tehdä silloin sen päätöksen että nyt rupean syömään. Siloin sillä olisi jokin tarkoitus.

En jaksa liikkua, en jaksa pitää mukia kädessä, sydämeen sattuu... Mutta näin mä aion jatkaa kunnes oon sisätaudeilla. Laihana. Kauniina. Täydellisenä.

Arvatkaa missä oon? Tittididii, osastolla!! Olin siis polilla tänään ja huomaavaisesti työntekijä ilmoitti lääkärin mitätöineen ajokorttini koska lähiaikoina on ollut niin pahoja dissokohtauksia ja itsetuhoisia ajatuksia. Järkytyin ja lähdin juoksemaan betonirampille. Istuin siellä jonkin aikaa, kunnes työntekijät tulivat juttelemaan. He saivatkin jo minut alas sieltä, mutta lähdin uudestaan juoksentelemaan kohti siltaa. Kun pääsin sillalle, poliisiauto kaarsi pillit päällä toiseen päähän. Vähitellen alkoi tulemaan ambulansseja, paloautoja, lisää poliiseja ja pintapelastajia. Menin paniikkiin ja näin taas olioita. Niitä mustia jotka tahtovat pahaa. Keikuin kaiteella, huusin ja itkin. Työntekijäni oli ainoa kenet laskin sillalle ja lopulta hän sai luvan tulla hakemaan minut.
Halasimme pitkään ja menimme ambulanssiin. Olo oli sekava. Oliot tahtoivat sielläkin pahaa. Lähdimme ajamaan keskussairaalaan ja yhtäkkiä vauhdissa avasin turvavyön ja sivuoven. Kuljettaja ehti juuri jarruttaa. Ryntäsin ulos mutta takana tullut poliisi otti minut kiinni.
Lopun matkasta sain istua ambulanssin lattialla kun kaksi poliisia piti kiinni käsistäni, jotta olo olisi edes vähän turvallisempi.
Sairaalassa minut pantiin turvahuoneeseen joka on kuin selli: yksi patja ja vessanpönttö. Luulin oikeasti olevani vankilassa. Vasta nyt, kun olen omalla osastollani tutuissa ympäristöissä ja tuttujen ihmisten ympäröimänä, alkaa todellisuus hahmottua.
Oliot sanoivat, että äiti on kuollut. En uskalla soittaa sille, sillä pelkään puhelimesta kuuluvan kauhuelokuvan tyylistä kummitusääntä.
Äsken joku jätti oven auki ja käytin tilaisuuden hyväksi. Lähdin karkuun. Juoksin ulos toisen osaston kautta ja piilouduin kulman taakse. Sieltä mua sitten tultiin hakemaan.

Saan lisää tarvittavia lääkkeitä,joita avopuolen lääkäri ei suostunut myöntämään. Nyt sentään jotain apua. Huomenna arvioidaan tilanne uudestaan

Kokeiin terää kättä vasten. Ei, en mä pysty siihen. Ahdistaa niin perkuleesti. Kotikuntoutuksesta soitettiin. En mä siinäkään saanut asioitani sanottua, kun hoin vaan "et joo joo mutta kun mä haluan kuolla".  Siltä musta tuntuu. 

Oon koko päivän maannut sängyssä ja sohvalla. Yhden kerran olen pistänyt nokkani ulos oven raosta, kun käytin koirat pienellä lenkillä. Suihkuunkaan en ole päässyt. 

Mitä mun pään sisällä tapahtuu? Eilen oli vielä tosi hyvä päivä. Viikonloppuna käytiin teatterissa, oli vieraita kahteen otteseen, vietettiin saunailtaa ja perheaikaa. Kaikki oli hyvin. Ja PAM! Tää päivä kun valkeni niin tätä tyttöä rupesi ahdistamaan. Arkirutiinit unohtuivat, en edes halunnut muistaa niitä. Syöminen vaikeutui, sosiaalinen elämä vaikeutui, liikkeelle lähtö vaikeutui. Kaikki olikin niin kovin vaikeaa.

Otin eilen lääkkeitä liikaa. Kaikkea oli tapahtunut, mitä en nyt tänne voi kirjoittaa sillä äiti lukee blogiani. (Olisi edes reilua tunnusta se). Tämän päivän olen ollut todella ahdistunut. Suunnitellut itsemurhakeinoja, mutta samalla tiennyt että ei minusta siihen enää olisi. Toteuttamaan jotain niin radikaalia. Kuitenkin ajatus siitä, että kaikki loppuisi, houkuttelee. Enää ei olisi tuskaa, sairauksia, ahdistusta, kipua. Olisi lopullinen hiljaisuus.

Soitin tukipuhelun, josta luvattiin soittaa polille, jos saisin ajan tälle päivälle. Mitään ei ole kuulunut. Ei minusta kai välitetäkään?

En tiedä, olisiko tässä nyt osaston paikka vai ei. Ravitsemusterapiakin meni aivan hongille ja rt sanoi että taidan nyt olla aika vaaraksi itselleni.

Haluaisin eristäytyä koko maailmasta. Sulkea ovet takana ja edessä. Nukkua päivät ja yöt. Luoput elämästä ja elää omassa kuplassa kunnes kuolema meidät erottaa.

Lueskelin uusia blogeja, joissa puhuttiin käytössä olleista lääkkeistä. Melkein kaikkea oli mullakin kokeiltu: seronil, sertralin, ketipinor, temesta, tenox, lorazepam, diapam, cymbalta, abilify, olanzapin, deprakine, zyprexa (pistoksena), atarax... Ihan näin muutamia mainitakseni.
Nuo tekstit laukaisivat mielessä kuvat osastosta, sen tuomasta turvasta. Outoa, mutta jopa jollain tapaa kaipaan sinne. Turvaan itseltäni. Mutta on pakko jaksaa, pakko onnistua koulussa, pakko pystyä elämään tavallisessa arjessa. Vaikka en haluaisi. Tekisi mieli heittää pyyhe kehään. Nostaa kädet ylös ja todeta "tämä oli tässä".

Äh, huomaa taas, että en ole päässyt juttelemaan pariin päivään. Jopa se tuntuu pitkältä ajalta. Miten muut pärjäävät kokonaan ilman ammattiauttajia?

Väsymys on aivan mahdotonta! Jos saisin, en tekisi mitään muuta kuin nukkuisin. Menen kymmeneneltä nukkumaan ja saatan nukkua yhteentoista helposti. Siinä vaiheessa on pakko jo nousta käyttämään koirat ulkona. Ilman koiria eristäytyisin varmasti koko yhteiskunnasta.

Naapuri huomautti, että koirat haukkuvat kun olen poissa. Kysyin vähän tarkennusta, ja kuulemma päivällä, kun hän oli kilistellyt avaimia ovella niin oli kuulunut pari haukahdusta. Teki mieli sanoa, että äänettömiä koiria ei ole olemassa ja se kyllä kuuluu tavallisiin elämisen ääniin. Tyydyin vain pahoittelemaan. Vastauksena sain vielä "voisit kouluttaa koirasi paremmin" tyylisen mutinan.
Ja vuoden paskin koiranomistaja -palkinto goes to...

Oon ihan loppu. Hajalla. Rikki. Ja kaiken tän aiheutti se etten osannut matikan (pitkä matikka...) laskuja. Tunnen olevani täys paska. Sattuu päähän ja on huono olo. Sekin vielä. Huominen ei kiinnosta yhtään kun tiedän, että aamu tulee olemaan taas niin kovin, kovin vaikea etten meinaa päästä sängystä ylös. Eikä mulla ole ketään kelle uskaltaisin puhua. Ettei kulissit romahda. Mitä mä oikein teen tän elämän kanssa? Saako vaan luovuttaa?

"Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää

Eikä kukaan muu sitä nää

Ja vaik sut on luotu kantamaan

nousemaan aina uudestaan

Oon pahoillani en osannut lohduttaa

Mut lupaan vielä se helpottaa"

Muutama päivä sitten kirjoitinkin epävakaastapersoonallisuushäiriöstä. Tänään sen osalta on ollut hyvä päivä. On ollut paljon tekemistä. Aamulla kävin pienellä puolen tunnin lenkillä, päivällä syömässä ja kaupungilla perheen kanssa, josta jatkettiin syystapahtumaan. Illalla kävin vielä ystävän kanssa koirapuistoilemassa puolitoista tuntia. Voin sanoa, että nyt väsyttää! Tällä hetkellä elämä tuntuu valoisalta ja siltä, että jaksan ja pystyn. Huomen aamulla voi tilanne olla taas ihan toinen.

Persoonallisuushäiriön selittäminen ei kuitenkaan ole mitään verrattuna dissosiaatiohäiriön selittämiseen. Yritin sitä nimittäin tänään. "No siis sellainen tunne, että elää sumussa, kaikki on epätodellista. Ja sitten joskus saattaa vaan herätä, että on vaikka kaupungilla eikä tiedä miten on sinne päätynyt." Mitenkö se on mahdollista? Se vaan on. Se vie voimat ja uuvuttaa. Yhtä lailla kuin epävakauskin. Vaikea sanoa kumpi on inhottavampaa ja pahempaa

Olen myös saanut stopattua oksentamiskierteen. Jes! On tässä oltu jo pidemmän aikaa oksentamatta. Mieli on tehnyt, mutta olen myös tehnyt itselleni selväksi, että jos aion jatkaa koulussa ja saada joskus ammatin, niin oksentaa ei voi. Välillä tulee oloja, että on aivan sama saako sitä ammattia, pääseekö koskaan työelämään vai syrjäytyykö kokonaan elämästä ja elää sairaseläkkeellä loppu elämän. Tajusin kuitenkin ystävän kanssa, että jos valitsen sen tien, en koskaan pystyisi elättämään perhettäni ja luultavasti eläisin yksin hamaan tulevaisuuteen. Sitäkö mä haluan? No en (eikä tarvi edes montaa kertaa miettiä)

Viikonloput ovat arjen hengähdystaukoja. Niiden voimalla jaksaa. Vaikka koulua ei ole kuin kahtena iltana viikossa neljä tuntia, on sekin ollut jo tarpeeksi. Olen yrittänyt pyhittää viikonloput levolle ja kivalle tekemiselle. Hoen itselleni, että perjantaista kun istahdan sohvalle, otan käsityön esiin ja aikaa itselleni, aina maanantaihin kun aamulla avaan silmäni, on koulutöitten miettiminen kiellettyä. Silloin ei lueta läksyjä, päntätä kokeeseen tai stressata. Viikolla kyllä kerkeää senkin homman hoitamaan. Tähän mennessä tekojen tasolla olen onnistunut kohtalaisen hyvin, mutta ajatukset meinaavat juosta tekemättömiin tehtäviin. Jos vain nopeasti vilkaisisin tätä matikkaa? Jos lukisin vain muutaman sivun yhteiskuntaoppia?

Tää nainen on kuitenkin nyt jo niin väsynyt että lopetan tekstin vähän tyhmästi näin kesken ja alan nukkumaan. Huomenna on tiedossa uintia ja olkkarin järjestyksen vaihtoa, kun saan vähän apujoukkoja. Toivon vaan niin kovasti, että paha olo ei palaisi vaan saisin nauttia vielä tästä olosta.

Päivärutiinit on olleet tosi tärkeä osa parantumista ja jaksamista. Toki niissäkin olisi vielä hiottavaa. Mulle on monet lääkärit ja hoitajat osastolla sanoneet, että epävakaasta kärsivillä rutiinit ja suunnitelmat tuo turvaa jota sairaus taas vie. Siksi olisi hyvä pitäytyä niissä ennalta tehdyissä suunnitelmissa.
Usein me saatetaankin kuntoutuksen porukan kanssa tehdä suunnitelma, miten jaksan tämän päivän. Laitetaan ylös ihan kellonajat koirien ulkoiluttamisesta syömiseen ja kirjan lukemiseen. Luulisin, että tää systeemi toimii myös muilla joilla on päivittäin kovaa ahdistusta. Kun tietää mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, vie sekin jo ajatuksia hiukan muualle.

Oon luonteeltani, ihan jo pienestä asti ollut, tosi spontaani. Tykkään keksiä yhtäkkiä, että nyt otetaan äkkilähtö etelään, mennään teatteriin viimetippalipuilla tai kutsutaan koko suku kylään. Vaikka toisaalta en tiedä missä menee raja luonteenomaisen ja sairauden tuoman äkkipikaisuuden välillä. Välillä yritän, aika usein vaan kehnolla menestyksellä, hallita tuota spontaaniutta ajattelemalla järkevästi ja "aikuismaisesti". Useimmiten en jaksa. En vaan pysty siihen. Kai mä sitten tulen olemaan tällainen ikuinen lapsi.

Epävakaapersoonallisuushäiriö. Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut tänne samasta aiheesta, mutta koska tää koskettaa joka päiväistä arkeani, kirjoitan uudestaan.

Tänään oli tämän sairauden kohdalla tosi vaikea päivä. Oikeastaan koko juttu alkoi jo eilisestä, kun lääkäri kieltäytyi määräämästä enää tarvittavia. Enhän mä niitä ole pitkiin aikoihin edes tarvinnut, mutta turvana ne ovat olleet. Itkin eilen sitä puhelimessa työntekijälle ja tänään kotikuntoutuksessa. Tai siis tänään lähinnä kiukuttelin. Aikuinen puoli minusta oli hävinnyt johonkin ja olin kuin pieni lapsi joka ei saa unilelua kainaloon: turhautunut, peloissaan, hämmentynyt...

Joskus dissosiaatiota ja epävakautta on vaikea erottaa toisistaan. Dissossa olen aivan muissa maailmoissa, en muista mitä on tapahtunut tai mitä olen tehnyt. Epävakaassa eri osat voivat joko olla niin voimakkaina että olen totaalisen hämmentynyt, tai sitten mikään osa ei tunnu olevan tavoitettavissa.

Tänään ahdistusta on kestänyt aamu yhdeksästä. Kun toisen hoitajan piti lähteä seuraavalle tapaamiselle, toinen jäi vielä kanssani istumaan sillä minusta ei ollut kotiin lähtijäksi. Koko kroppa tärisi, tuijotin eteeni ja vaikka tajusin mitä ympärillä tapahtui, en pystynyt reagoimaan siihen.

Epävakaapersoonallisuushäiriö on tuskaa. Kun sain tukisoiton, itkin miten en jaksa tätä oloa. Niinä hetkinä näköalattomuus valtaa koko mielen eikä loppua tunnu olevan. Pelkään ahdistuksen ja pahan olon kestävän koko lopun elämää. Ajatukset pyörivät vain kuolemassa ja sen tuomassa rauhassa. Lopullisuus helpottaa. Ja samalla tiedän, etten voisi tehdä niin paskamaista temppua perheelle ja ystäville.

Usein mietin, kuinka kauan tätä voi jaksaa? Vai onko totuus siinä, että tätä jaksaa vain kun ei tiedä paljonko on vielä edessä? Joku sanoi joskus, että on lottovoitto, jos epävakaudesta kärsivä elää kolmekymppiseksi. Silloin olin puolessa välissä sitä ikää, nyt jo reilu 2/3 ohittaneena. Pitäisikö hyppiä riemusta vai alkaa järjestelemään hautajaisia?

En tiedä mitä uskaltaisin tänne kirjoittaa. Ei ole kiva tunne, kun pelkää oman äidin lukevan kaikkein henkilökohtaisimpia asoita itsestä. Eikö päiväkirjan lukeminen jo riittänyt?

Tulin nyt kuitenkin nopeasti postaamaan tästä päivästä ennen nukkumaan menoa. Kävin tänään mm. ystävän kanssa hesessä ja omaksi yllätyksekseni söin kanasalaatin ilman oksentamista. Lisäksi olen laajentanut ruokavaliota lasten piltteihin joita syön kahdesti päivässä. Kalorit eivät päätä huimaa, mutta onhan se nyt tyhjääkin parempi.

Koulussa olo alkaa tuntumaan jo voinnissa. Ensimmmäiset päivät menivät alkuhuumassa ja jeejeekouluaihanaa-olotilassa. Nyt kun läksyt ja työt puskevat päälle, on todellisuus alkanut hahmottua. En todellakaan olisi jaksanut enempää kuin kaksi kurssia. Toisekseen, mietin miten ihmeessä tulen pärjäämään tulevilla kursseilla, kun jo näillä kahdella, joista toinen on matikan kertauskurssi, tuntuu päälleni olevan liikaa informaatiota. Mielessä pyörivät koeviikot ja yo-kirjoitukset, vaikka molempiin on vielä aikaa. Tunnen olevani huono, jos en saa vähintään ysiä joka aineesta, vaikka en aikoisi edes kirjoittaa sitä. Moni on neuvonut, että kannattaa mennä vain "kunhan pääsen läpi" asenteella, mutta luonteeseeni se ei meinaa sopia.

Mitäkö mulle kuuluu? Suoraan sanottuna? Kaunisteltuna menee päin persettä. Olen oksentanut melkein kaiken ja polin työntekijät sanoivat olevan todella huolissaan. Ravitsemusterapeuttikin sanoi että eihän tätä vakavampaa tilaa voida enää avohoidossa hoitaa.

Jos heikkoa oloa, vapinaa ja kehon väsymystä ei lasketa, tunnen voivani ihan hyvin. Tai no, hyvin on ehkä huono sana. Ihan kohtalaisesti voisi olla parempi. Haluaisin nukkua jatkuvasti, tänäänkin jätin terapian välistä ja valehtelin olevani kipeä, sillä en yksinkertaisesti kyennyt nousemaan sängystä

Eilinenkin ilta meni vain oksentaessa: söin kaksi porkkanaa-oksensin, söin appelsiinin-oksensin, söin kolme karkkia-oksensin jne... Tätä menoa olen hankkinut itselleni bulimian alta aika yksikön.

Mulla ei ole ketään kelle puhua tästä. Tai kaksi polin työntekijää ovat olleet aivan ihanan kannustavia, mutta edes terapiassa en ole uskaltanut mainita asiasta. Saati sitten ystäville! Äsken polilla ollessani voin todella huonosti, pyörrytti ja kroppa vapisi. Työntekijät olivat ihania ja veivät minut alakerran ruokapaikkaan juomaan mehua, jotta sain verensokeria ylemmäs ja jaksoin polkea kotiin.

Kotona on inhottava olla sillä koko ajan tekisi mieli syödä ja on nälkä, mutta toisaalta en haluaisi oksentaa joten en haluaisi myöskään syödä. Siksi yritän pitää itseni kiireisenä ja olla menossa niin paljon kuin vain jakan. Tai sitten keksin tekemistä kotona. Siivoaminen on ainakin ollut tehokasta.

Kouluakin pitäisi jaksaa käydä, vaikka polin työntekijät sanoivat että siitä ei tule mitään jos jatkan tätä samaa. Tämä tie vie vain sairaalaan. Mutta enhän mä voi! Niin kovasti uhosin että nyt vihdoin saan vietyä opiskelut loppuun. Kaikki pettyvät jos mokaan tämän(kin) kerran.

Tunnen olevani todella yksin. En halua huolestuttaa ketään tai saada ylimääräistä kyttäystä osakseni, joten en ole kertonut ongelmistani. En todellakaan tiedä mitä teen!

Tänään mulle tehtiin jotain, mitä oon aikaisemminkin joutunut kokemaan, ja mistä olen yrittänyt päästä yli eri keinoilla yksitoista vuotta. Tai no, lähinnä sellaista mistä nousi kaikki muistot mieleen. Asiatonta. Pahaa. Ilkeää


Olen itkenyt tänään paljon. Kerroin asiasta kotikuntoutuksen työntekijälle ja he auttoivat selviämään terapiakäyntiin. Siellä taas autettiin eteenpäin.
Kyllä mä saan tukea. Perhe on ollut tukena. Varsinkin sisko ja äiti, muut ei sitten tiedäkään...


Joskus mietin elämääni ja häpeän kaikkea mitä on tapahtunut. Miten paljon olisin voinut estää jos olisin toiminut toisin, sanonut eri tavalla tai pukeutunut muihin vaatteisiin. Mitä niin väärää olen tehnyt, että näin rankaistaan?


Mielessä on käynyt vetää lääkkeitä, viillellä tai satuttaa itseäni muilla keinoin. Mutta nykyään olen vahvempi: en aio enää satuttaa itseäni tai läheisiäni niin kamalilla keinoilla, mitä ennen käytin. Yritän pärjätä juttelemalla tai kirjoittamalla tänne ja päiväkirjaan, sekä tietysti ammattiauttajille.

Mulla on viime kirjoituksen jälkeen mennyt tosi hyvin. Ilmeisesti saarnat perheen puolelta ja isot etsintäpartiot herättivät tajuamaan, että nyt täytyy suunnan muuttua. Oikeastaan en edes oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Ei kuulu mitään erikoista, mitään mitä kenestäkään olisi mielenkiintoista lukea.

Olen sisustanut kotia, varsinkin keittiötä ja terassia. Pitänyt tuparit, viettänyt mukavaa aikaa siskon lasten kanssa, retkeillyt, kestinnyt vieraita ja miljoona muuta asiaa. On vähän huono omatunto, että en ole kerennyt pitämään kavereihin yhteyttä. Mutta mielessä olette olleet, kaikki ketkä luette tätä!

Ensi viikolla alkaa koulu mikä on aivan mahtavaa, odotan innolla! Jotain alustavaa suunnitelmaa pitäisi alkaa tekemään, vaikka virallisesti valinnat pääseekin tekemään vasta tiistaina. Mutta koska torstaina on jo eka tunti, voi kirjojen saamisessa tulla kiire jos jättää sen aivan viime tippaan.

Kaveri meni kihloihin, toinen naimisiin ja kaksi entistä koulukaveria sekä siskopuoli sai vauvan. Kaikki ovat niin aikuisia ja vakiintuneita. Mä vaan seilailen osastolla ja kotona, käyn polilla, kotikuntoutuksessa, psykiatrilla, terapioissa... Missä mun aikuinen ja vakiintunut elämä? Mäkin haluan poikaystävän, jonkun jonka kanssa jakaa arkea, suunnitella tulevaisuutta, perustaa perheen, hankkia vielä yhden koiran...

Tajusin tänään päiväkirjaa kirjoittaessani, että enää en ole niin yksinäinen kuin esimerkiksi kolme kuukautta sitten. Olin ollut melkein vuoden osastolla putkeen ja kaikki kaverisuhteet olivat katkenneet. Nykyään heti tulee mieleen jo ainakin viisi ihmistä, joita voi pyytää kahville. Heistä kaksi on parempaa ystävää (myös sinä Maria) ja loppujen kanssa voi jutella kevyemmistä aiheista. Mutta heitäkin tarvitaan. Ei kaikkien kanssa tarvitse olla paras kaveri ja sydänystävä.

Eli yksi plus yksi: elämä on ihan kivaa. Ei joka hetki, eikä pidäkään. Mutta pääasiassa. Noin suurinpiirtein.

Eilen näihin aikoihin istuin metsässä ja kuuntelin kun poliisit etsivät mua. Jep, tein katoamistempun. Olin ottanut lääkkeitä reippahasti ja soitin osastolle että mitä oikein teen. Sieltä oli soitettu ambulanssi mulle, mutta kun kuulin tästä niin iski paniikki ja lähdin pakoon. Soitin ystävälle ja menin piiloon. Sitten muistikuvat alkavat olla hataria: muistan kun hätäkeskus soitti, poliisit soittivat, menivät ohi monta kertaa mutta en halunnut edes tulla löydetyksi.
Äiti soitti, isä soitti, mummu soitti, ystävä soitti... Kaikki olivat huolissaan.
Lopulta vastasin poliisin soittoon ja kerroin missä olen. Minut kannettiin tielle ja hoettiin että älä nukahda, pysy hereillä. Enkä olisi halunnut muuta kuin nukkua. Oli kylmä, itikoita ja kova maa, mutta jotenkin todella hyvä olo.
Ambulanssi tuli ja kiikutti sairaalaan. Äiti ja mummu olivat käyneet mutta en muista juuri mitään. Yksittäisiä sanoja tai lauseita. Olin tarkkailun alla vuorokauden sillä sydänkohtaus oli mahdollinen. Kun olin siinä kunnossa, että pystyin kävelemään itse, lääkäri päästi pois.

Kaikki ovat olleet todella, todella vihaisia ja turhautuneita tilanteeseeni. Olen saanut einiinkivoja-kommentteja osakseni. Pelkään ihan hirveästi, että tästä alkaa taas psykoosi. Kaikki oireet viittaavat siihen. En kestä jos en pääse kuukauden päästä aloittamaan koulua! Tunnen epäonnistuneeni täysin. Pari kaveria jatkaa myös samassa koulussa joten oikein odotan koulun alkamista.
Onneksi ylihuomenna pääsen juttelemaan terapiaan, siihen asti pitää kestää.

Oon ihan loppu. Totaalisesti. Kokonaan.

Ulkopuolisesti varmaan näyttää että mulla menee ihan mukavasti, mutta sisälläni saan käydä jatkuvaa taistelua. Koko mieli on sekaisin.

Kotikuntoutuksen tukea tiivistettiin nyt kun muut ovat lomalla. Hyvä niin, tarvitsen kaiken mahdollisen avun. Mutta viikonloput ovat vaikeita, ei ole ketään kelle soittaa ja purkaa ajatuksia. Yksi ystävä (sinä juuri, tiedät kyllä, luet tätä juuri;)) on, mutta en viitsisi kuormittaa häntäkään joka kerta. Olisi parempi jos olisi joku ammattiauttaja.

Voisin vain nukkua päivät ja yöt. Olen todella väsynyt. En tiedä onko masennus tekemässä taas tuloaan. Sehän tästä vielä puuttuikin... Kiukuttelen kaikille, olen todella epäsosiaalinen ja kaikki ahdistaa. Olen yrittänyt taistella näitä oireita vastaan, mutta kohta en enää jaksa.
Tulisit jo ensi viikko, kotikuntoutus ja terapia!

Terapeutti päätti, että lomailu sai riittää ja otti minut vastaan suunniteltua aikaisemmin. Kävimme läpi puukotustilanteita ja pystyin kertomaan melko hyvin, jopa ulkopuolisen silmin mitä oli tapahtunut.
En ollut aikaisemmin tajunnut, mutta tässäkin on tapahtunut edistystä: dissosiaatiohäiriö on hiukan väistynyt, sillä aikaisemmin olen satuttanut itseäni siirtämällä tunteet sivuun. En ole tuntenut edes kipua. Nyt tunsin kipua, ahdistusta, iloa siitä että olen hengissä, pelkoa... Kaikkea mahdollista.
Puukotus ei siis sinänsä ollut hyvä juttu-älkää nyt käsittäkö väärin! Mutta se miten pystyin siihen suhtautumaan oli.

Terapeutin tapaaminen saa aina vointini tasaantumaan paremmin kuin kenenkään muun tapaaminen. Hänelle uskallan puhua kaikista parhaiten. Luotan toki muihinkin avohoidon ihmisiini ja he ovat todella mukavia, mutta samanlaista yhteyttä ei ole syntynyt kuin tähän kyseiseen terapeuttiin. Onneksi olen saanut vihdoin luotua näin hyvän kontaktin johonkin ammattilaiseen!

"Tiedän olevan, 

hyvää ja kaunista.

Enemmän kuin

unelma onnesta."

Tänään pääsin pois sairaalasta. Kävin hakemassa uuden nojatuolin, kaupoilla, ostamassa koiralle uudet valjaat ja vaikka mitä. Niin.. Ja kävelin ulkona pienessä sateessa koirien ja äidin kanssa. Tuijotin eteeni ja mielessä kävi ajatus "tätä se elämä sitten taitaa olla". Sitä tavallista arkea, kun tehdään ruokaa, käydään ulkona ja nähdään kavereita. Sitä se on. Kai siihen tottuu.

Rahottumishuoneessa on tänään vietetty enemmän aikaa kuin missään. Pelkäsin että ruoka on myrkytettyä. Tunti siinä meni, että sain mandariinin syötyä. Nyt nenämahaletku uhkaus siirtyi huomiseen. Paineet matalalla. Olo kamala. Mitä tähän voisi sanoa.
Mulla on niin kamala ikävä koiria. Pelkään että kohta ne ei enää tunnista mua. Miten mä oon voinut tehdä tän niille? Jättää muiden armoille. Ikävöin ja itken.

Maanantaina loppuu tarkkailu ja silloin päätetään kotiutus, pakkohoito tai vapaaehtoinen kuvio. Toivoisin esim sen tyylistä, että kävisin täällä päivällä muutaman tunnin ja sitten muuten voisin olla kotona. Saisin omaa rauhaa mutta samalla tukea. Saisin olla koirien kanssa.

En näe enää kirjoittaa. Kyyneleet sumentavat silmäni...

Tein taas tyhmyyksiä: puukotin itseäni vatsaan kaksi kertaa. Koko viikko on ollut aivan kamala. Terapeutti on lomalla, uusia ihmisiä, vaikeita ihmissuhteita. Kotona odotti 30 grammaa Panadolia ja paketti Ketorinia. Mietin, ottaisinko. Kotikuntoutus oli todella huolissaan. Sanoivat että eivät voi väkisin viedä niitä minulta, mutta soittavat heti huomenna aamulla lääkärille tilanteestani.
Oli jo lähellä etten ottanut lääkkeitä, kunnes ystävä soitti ja pyysi kylään. Lähdin ja vietin mukavaa aikaa, välillä jopa unohtaen ahdistuksen.
Kun kävelin pysäkille päin tuntui ahdistus kuitenkin tulevan kahta kauheampana takaisin. Laitoin toiselle ystävälle viestiä ja sain ihania tsemppaavia sanoja. Kiitos! <3 (tiedän että luet tätä). Ilman niitä olisin varmasti ottanut lääkkeet.

Pääsin kotiin ja tiesin, että äitini on reilu tunnin päästä tulossa. Jossain vaiheessa mieleni oli vain päättänyt, että nyt on taas aika satuttaa itseäni. Kaivoin saman ruosteisen veitsen kuin aiemmillakin kerroilla. En halunnut äidin löytävän minua, joten lähdin ulos ilman avaimia crocksit jalassa. Jätin koirille luut ja radion auki, jotta niillä ei olisi ikävä olla.

Kävelin läheiseen pieneen metsään ja... No, loput te jo tiedättekin: hakkasin veitsellä vatsaa. Verta tuli ja tuli. Sitä valui housuille, sukille, valkoisille kengille. Kun olin saanut tarpeekseni, kävelin takaisin tielle. Mietin kenelle menisin kertomaan. Ketään ei näkynyt ja heitin veitsen metsään. Verta vuotavana kävelin rivitaloon ja pyysin apua. Olin lyyhistynyt heidän portailleen ja taju oli lähtenyt.
Heräsin poliisin ravisteluun. He olivat olleet ennen ambulanssia paikalla joten tulivat auttamaan. Mongersin nimeni tuskan valitusten lomasta. Ambulanssi tuli nopeasti. Välillä nukahdin, välillä jaksoin pysyä hereillä. Kiiruhdimme pillit päällä sairaalaan ja shokkihuoneeseen. Kovia kipulääkkeitä, huumaavia sellaisia, vatsan CT-kuva ja eri alan lääkäreitä. Ei, veitsi ei taaskaan ollut lävistänyt tai rikkonut sisäelimiä. En enää tiedä olisinko iloinen vai surullinen.

Nyt olen päivystys- ja infektio-osastolla ja parin päivän sisällä siirryn psykiatriselle. Kuulemma.

Epävakaanpersoonallisuushäiriön kanssa eläminen on tuskaa. Kaikki asiat ovat joko tajuttoman mukavia ja ihania, tai sitten todella surullisia ja ahdistavia. Mielialat hyppivät tajutonta rumbaa ja impulsiivisuutta ei pysty hallitsemaan. Elämä tuntuu päämäärättömältä ja turhalta. Millään ei tunnu olevan väliä. Tämä ei kuitenkaan ole masennusta. Senkin olen kokenut. Tämä on jotain vielä pahempaa. Itseä ei pysty hallitsemaan ja pienetkin vastoinkäymiset ovat ylitsepääsemättömiä esteitä. Epävakaapersoonallisuushäiriö on kuin sisältä syövä ja uuvuttava syöpä.
Mitä niin väärää olen tehnyt, että olen ansainnut tämän kamalan sairauden?

Tiedän, että tuttujani lukee tätä blogia. Tiedän, että tämän jälkeen moni ei halua pitää enää yhteyttä. Joidenkin mielestä olen liian hullu, mielenvikainen, jotkut haluavat suojella itseään ja osaa ei vain enää jaksa kiinnostaa jatkuva mudassa myöriminen.
Silti haluan kertoa kaunistelematta mitä minulle kuuluu ja mitä olen tehnyt. En jaksa enää esittää kaikille, että elämä on ihanaa ja kaikki on hyvin. Nämä kortit on jaettu minulle, joten näytän ne myös teille. Tehkää niillä mitä haluatte, heittäkää roskiin tai olkaa tukena.

Kolme päivää olen kärvistellyt enemmän tai vähemmän vatsakivuissa. Aina aiemmin kipu on mennyt välillä pois niin, että olen pystynyt käymään jopa lenkillä. Eilen, kun olimme tädilläni käymässä kipu alkoi kuitenkin niin kovana että makasin kaksinkerroin ja huusin. Äiti soitti lääkäriin ja koska takana oli puukotus vatsaan viikko sitten ja vatsa oli turvonnut ja pinkeä, käskivät äkkiä tulemaan sairaalaan. Epäilynä sisäinen verenvuoto.
Ajoimme kovaa sairaalaan jossa minua oltiin vastassa. Hoitajat laittoivat suoraan sänkyyn ja lähtivät kärräämään kaikkein kiireellisempien puolelle. Pelotti. Huusin kivusta, kaikki tärinä sattui, tuijotin sairaalan kattoja maiseman vaihtuessa. Äiti ohjattiin omaistenhuoneeseen ja minulle laitettiin tippa. Sain vahvinta kipulääkettä mitä olemassa on. Kipu helpotti hetkeksi. Lääkäreitä ja hoitajia juoksi ympärilläni. Olin aivan tokkurassa. Lisää lääkettä. Juoksujalkaa CT-kuvaan. Leikkaussali oli jo varattu valmiiksi, jos kuvissa näkyisi verta.

Pulssi hakkasi kovien kipujen takia 120-180x/min. Taas lääkettä. Alkoi nukuttamaan. Yhtäkkiä hoitajia juoksi taas viereeni ja ravistelivat minua. "Hengitä, muista hengittää". Mutta mähän hengitän, mitä tää nyt on? Olin saanut niin paljon niin vahvaa kipulääkettä, että se rupesi lamaamaan hengitystäni. En enää edes huomannut itse että en hengittänyt, olo oli niin hyvä. Sain lisähappea ja saturaatio alkoi nousta.

Kipulääke auttoi aina puoleksi tunniksi kerrallaan, sitten sain lisää. Vihdoin CT-kuvat tulivat: ei sisäistä verenvuotoa. Huh! Leikkaussali hälytys peruttiin. Nyt oli aikaa tutkia paremmin mikä kivun aiheutti. Vatsa oli edelleen turvonnut ja pinkeä. Otettiin verikokeita. Lopulta lääkäri oli varmempi diagnoosista: vatsan hematooma ja virtsatieinfektio. Hematoomahan on siis ikään kuin verenpurkauma vatsassa joka painaa kudoksia aiheuttaen kovia kipuja. Näin lääkäri asian minulle selitti. Lisäksi virtsatieinfektio (josta ei kyllä ollut mitään oireita, huomattiin sivulöydöksenä) voi säteillä myös ylävatsaan. Nämä yhdessä ovat luultavasti aiheuttaneet kivut.

Sain heti sairaalassa antibioottia. Lisäksi määrättiin kovat kipulääkkeet. Pääsin omasta pyynnöstäni kotiin yöllä, sillä en ollut yksin liikenteessä. Kiitos vielä Lohjan mukavalle henkilökunnalle todella hyvästä hoidosta. En saanut ollenkaan ikäviä kommentteja arvistani käsissä,  mt-ongelmista, taustoista tai muusta sen tyylisestä.

Olin niin tokkurassa lääkkeistä että äiti sai taluttaa minut autoon ja sieltä suoraan nukkumaan. En pysynyt yksin pystyssä.
Tänään lähdimme aamusta heti ajamaan Keski-Suomeen, kohti terapiaa, kotikuntoutusta, tuttuja ihmisiä ja ihanaa arkea. Sitä tässä onkin jo kaivattu!

Isältä leikattiin viisi päivää sitten syöpä. Parantuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, mutta hän ei voi vielä ajaa autoa. Siispä äitipuoleni kysyi voisinko jäädä viikoksi 400 kilometrin päähän kotia auttamaan isää, kun äitipuoli on töissä. No en kuulkaas voi! Anteeksi nyt vain, mutta mulla on omaakin elämää.
Tuntuu tosi karulta kirjoittaa näin, mutta kun olin puoli vuotta sairaalassa jalkojen takia, isä taisi käydä yhden vai kaksi kertaa moikkaamassa. Isä ei hoitanut mua lapsena ja muutenkin meillä on aika vaikea isä-tytär-suhde. Mulle ei ole kehittynyt samanlaista auttamishalua kuin esimerkiksi mummun tai äidin kanssa.

Isän kanssa ei koskaan soitella, nähdään aika harvoin eikä oikein osoiteta välittämistä. Oon tosi surullinen siitä, sillä haluaisin olla hyvissä väleissä. Ja siis kyllähän me toisaalta ollaankin, ei meillä riitaa ole. Tää nyt on vaan taas vähän tälläistä

Tää homma ei mee nyt kyllä ihan putkeen. En ehkä haluu edes kertoa mitä tein. Tai ehkä mä kerron: puukotin itteäni reiteen.
Kuitenkin ambulanssilla sairaalaan. Pääsin illalla kotiin.
Oon jättänyt lääkkeitä ottamatta. En pysty käymään töissä. Kaikki on pettyneitä muhun. Vihaan itteäni ja niin vihaa muutkin.
Joku surullinen kerta mä vielä onnistun ja tapan itteni. Mulla on vaan niin paha olo.

Eilinen aamupäivä oli jotain kamalaa. Uusi kotikuntoutuksen ihminen kävi luonani ja ahdistus oli aivan sietämätöntä. Otin jopa hänen nähden liikaa lääkkeitä mutta annoin kiltisti loput hänelle säilöön. Kun hän sanoi ettei voi jättää minua tässä tilassa kotiin menin paniikkiin ja lähdin juoksemaan ulos. Hädissäni jätin ulko-oven auki ja toinen koirista lähti perääni. Jouduin palaamaan takaisin.

Kävelin keittiiöön ja huomasin veitsen. Nappasin sen ja aloin hakkaamaan sillä vatsaani. En kerennyt hakkaamaan kuin kaksi kertaa, kunnes tunsin miten veitsi upposi sisälle. Vajosin maahan. Kuntoutusihminen juoksi viereeni pyyhe kainalossa ja painoi sillä tyrehdyttääkseen pahimman vuodon. Ambulanssi oli jo siinä vaiheessa matkalla kovaa vauhtia.

Huusin ja pidin kotikuntoutuksen naista kädestä. Toistin että koirat eivät saa karata enkä halua kuolla. Ambulanssi tuli ja lähtivät kiireellisenä kuljettamaan minua sairaalaan. Tajunnantasoni vaihteli, välillä jaksoin puhua, välillä meinasin nukahtaa. Sain kovia kipulääkeitä mutta ne eivät helpottaneet kuin hetkeksi.

Sairaalassa sain lisää lääkettä sekä rauhoittavaa. Kävin magneettikuvissa, varjoainekuvissa ja röntgenkuvissa. Ultrassakaan ei löytynyt sisäisiä verenvuotoja. Vietin kuitenkin yön teholla sillä verenvuoto voi kuulemma alkaa myöhemminkin.

Olin onnistunut pistämään n.6cm pituisia haavoja kaksi kappaletta vatsaan. Molemmat saatiin tikattua mutta kovia kipuja on yhä. Nyt olen kirurgisella osastolla. Tulkaa tänne morjenstamaan, jos on tylsää!

En tiedä uskallanko kirjoittaa... Murtaa kaikkien odotukset ja kuvitelmat. No, kai mä uskallan.
Tänään tuli romahdus. Romahdus isolla R:llä. Koko päivän olin väsynyt mikä ei tee tämmöiselle sydänsairaalle hyvää. Sydän reagoi väsyneenä aina herkemmin. Koko päivän oli rytmihäiriöitä tavallista enemmän. Yhdessä vaiheessa olin varma, että menen apteekkiin ostamaan ison kasan lääkkeitä. En mennyt (ISO edistysaskel). Soitin äidille voisiko hän tulla seurakseni. Ei voinut. Soitin siskolle ja meillä oli mukava ilta. Sisko lähti, ahdisti, teki mieli viilellä. Yritin pitää mielen kasassa ja lähdin koirien kanssa lenkille sateeseen.

Kun pääsin kotiin ja istuin sohvalle, alkoi kamala kipu rinnassa. Soitin päivystykseen että mitä kannattaa tehdä. Käskivät tilaamaan ambulanssin. Lanssimiehet olivat tylyjä, sanoivat että esitän, vaikka kerroin taustalla olevasta sydänsairaudestani. Ottivat sydänfilmin ja huomasivat että kaikki ei olekaan kunnossa. Pulssi hakkasi taas tuhatta ja sataa. Sain lääkettä ja sain jäädä kotiin sillä tilanne rauhoittui. Neuvottiin tulemaan sairaalaan tai soittamaan häkeen jos tilanne uusiutuu.

Kaikki on nyt hyvin, mutta jäi paha mieli tuosta lanssimiesten kohtelusta. Aina mt-taustaisia pidetään feikkaavina eikä kovinkaan kiireellisinä tapauksina. Mitä jos en olisi vaatinut hoitoa? Olisiko mut jätetty kotiin kipujen kanssa ilman lääkettä? Milloin mt-potilaat tulkitaan "tavallisiksi ihmisiksi"? Kysynpähän vaan.

En ole kirjoittanut, koska kaikki on ollut hyvin. Ei ole mitään valittamista. Elämä rullaa omalla painollaan. Huonoja hetkiä tulee mutta niistä selvitään. Kaikki ajallaan.

Käyn töissä, nautin kesästä, syön jäätelöä, istun terassilla ja kuuntelen linnun laulua.

"Olen kulkenut pitkän matkan
Läpi mustien päivien
Tähän hetkeen
Jossa kaikki on hyvin
Jossa elämä kuitenkin on kaunis"

Taas tänään olen kiitollinen siitä, miten olen saanut ruokailurytmit edes suurinpiirtein kuntoon. Notkahduksia tulee yhä, välillä mennään päin pusikkoa mutta sitten taas korjaan kurssin. Täällä blogissakin olen jakanut ajatuksia vaikeista tilanteista, mutta kun seuraan ruokapäiväkirjaani, huomaan miten paljon olen edennyt.

Tässä tsemppiä itselleni ja muille siitä mitä säänöllinen syöminen saa aikaan:

-Hiukset vahvistuvat: omani olivat alipainossa aivan kamalat! Pienet lirut joita ei saanut edes kunnolla kiinni. Mummonikin kehui tänään miten hiukset ovat vahvistuneet ja ovat kiiltävämmät. Eikä niitä lähde enää tukoittain

-Kynnet ovat vahvempaa tekoa eivätkä katkeile enää niin herkästi. Tästä osittain kiitos myös biotiinille

-Aineenvaihdunta toimii: saan (nimenomaan saan) juosta vessassa yhtä usein kuin muutkin ihmiset. Oksennellessani päivittäin koko kroppa oli sekaisin ja kaikki, jopa vesi turvotti.

-Ruokahalu palautui normaaliksi: tätä pelkäsin eniten. Mitä jos vaihetta, kun pitää nostaa painoa ja ruokahalu on rajaton, kestää ikuisesti? Jos aina on vain nälkä ja lihon loputtomiin? Nykyään erotan nälän muista tunteista ja tiedän milloin olen kylläinen.

-Edelliseen kohtaan hiukan liittyen: tunnen milloin on nälkä. Kun seitsemän vuotta on kiduttanut kroppaa syömällä jatkuvasti liian vähän ja kitkuttanut alipainon rajoilla, ei kroppa enää huomannut nälkää. Siksi tuntuikin tyhmältä syödä koska "eihän mulla ole nälkä". Mutta kokemuksesta voin sanoa: Se kannattaa!

-Hampaat eivät enää kärsi. Onnistuin toki saamaan oksentamisella paljon tuhoa aikaan, mutta sentään kaikki hampaat ovat tallella enkä tuhonnut kiillettä kokonaan.

-Saan luvan herkutella. Ruoka on nautinto ja sellaiseksi se on tarkoitettukin. Pari kertaa viikossa olen antanut itselleni luvan syödä herkkuja. Välillä se tarkoittaa kerrosateriaa mäkissä, välillä mansikkarasiaa. Sitä mikä silloin tuntuu hyvälle. And that's fine by me. Kun sallii itselleen välillä herkkuhetkiä, on olokin parempi. 

-Ajatukset ovat selkeämpiä. Pystyn puhumaan kokonaisia lauseita ilman jatkuvia katkoksia, unohtelematta sanoja ja kokonaisuutta. Muutenkin kaikki on kirkkaampana mielessä. Osittain nämä oireet ovat selittyneet myös dissosiaatiohäiriöllä, mutta siihenkin olen saanut paljon apua traumaterapiasta.

-Uudet makuelämykset. Esimerkkinä ah niin ihana avokado! Avokadosmoothie, avokadopasta, avokadojäätelö... Kaikki testattu ja maailman parhaaksi koettu. Ennen kauhistelin sitä ja sen sisältämiä kaloreita. Nykyään tungen sitä joka ruokaan. En olisi vielä vuosi sitten uskaltanut lähteä laivan buffetpöytään syömään, mutta pari viikkoa sitten ylitin itseni ja söin vatsan täyteen herkuista. Kaikki uusi on tervetullutta vaikka en tietäisikään jokaisen raaka-aineen ravintosisältöä.

-Ja viimeinen muttei vähäisin: jaksan urheilla ja liikkua. Ennen kaikki liikkuminen oli pakkoa, tuntui etteivät voimat riitä mutta kun oli pakko ja have to do. Nykyään rakastan pitkiä kävelylenkkejä joen varrella koirien kanssa, kun muut nukkuvat.

Ihan totta, elämä on niin paljon antoisampaa ja rikkaampaa, kun antaa itselleen luvan hiukan höllätä. Kaikesta ei tarvitse pitää niin kovasti kiinni ja joskus narujen löysentäminen voi tulla enemmän kuin tarpeeseen. Mitään et menetä jos kokeilet, mutta saatat menettää kokonaisen elämän, jos jätät tämän kaiken välistä. 

Kevät, se aika kun instagram ja facebook täyttyvät ylioppilaiden lakeista. Perhepotreteista ja kiitoksista. Tämä on sitä vaikeaa aikaa itselle. Jätin aikoinani päivälukion kesken, kun muutin omaan kotiin toiselle paikkakunnalle. Tarkoitus oli jatkaa iltalukion muodossa opiskeluja, mutta kuinkas sitten kävikään: sairaalassa meni viikko, kuukausi, puoli vuotta... En lannistunut, ajattelin jatkavani heti kotiin päästyäni. Jouduin taas sairaalaan. Ja taas. Ja taas. Lukion käymisestä ei tullut mitään ja ajattelin keskittyä parantumiseen. Jätin koko homman kesken, vaikka päätös oli vaikea. Tunsin epäonnistuneeni täysin ihmisenä. Itkin ja itkin.

Joka kevät mietin, mitä niin kamalaa olen tehnyt, että en jaksa opiskella. Olin aina melko hyvä koulussa, kotona minulta odotettiin paljon. Olen monesti miettinyt, ovatko kaikki nyt kovin pettyneitä, kun en saanutkaan lakkia päähäni.

Yritän taas syksyllä jatkaa koulua, ja aion anoa lisää aikaa suorittaa koulu, jotta ei tarvitse kiirehtiä. Lähden innolla opiskelemaan, mutta samalla pelkään; mitäpä jos taas poltan itseni loppuun ja joudun sairaalaan.

Omat ylioppilasjuhlat tuntuvat vaikelta kuvitella, vaikka niihin onkin "enää" ehkä noin puolitoista-kaksi vuotta. On hassua ajatella, että minäkin voin joskus olla ylioppilas. Lukion jälkeen olen päättänyt hakea lääkikseen. Päätin jo ala-asteella ja se päätös on pitänyt.

Voi olla, että kun joskus saan lakin päähän, voi omani ja perheeni silmäkulmassa näkyä pari kyyneltä. Onnenkyyneltä

Syöpä

Blogi on viettänyt hiljaiseloa surullisista syistä. Sain nimittäin ikäviä uutisia: isälläni on todettu syöpä. Koko maailma on sekaisin. En tiedä mitä ajatella. Äidilläni on ollut syöpä, mummuni taistelee hetkellä syövän kanssa, vaarini kuoli syöpään, minulla on todettu syöpägeeni. Syöpäsyöpäsyöpä... Koko syöpä voisi painua kauas näkyvistä minun puolestani. Ja kaikkein pahinta tässä on se, että minulla ei ole ketään kelle jakaa tätä. Siskot ovat ainoita ketkä kantavat tätä syöpägeeniä myös mukanaan ja elävät jatkuvasti varpaillaan.

Isä kyllä sanoi, ettei kerkeä vielä mihinkään täältä lähteä. Liian kiire. Haluaisin uskoa, mutta pelkään. Mitä jos emme kerkeä korjaamaan välejämme ennen kaiken loppua?

Hei sinä, sinä J. Tiedän että luet tätä. Halusin vain kertoa kuinka tärkeäksi olet minulle muodostunut. Miten olisin tehnyt tyhmyyksiä jo monta kertaa jos sinua ei olisi ollut olemassa. Miten joka ilta ajattelen sinua ennen kuin alan nukkumaan.

Haluaisin niin kovin pystyä selittämään selkeästi miksi olen toiminut niin kuin olen toiminut. Mutta en osaa. Mieleni liikkeet ovat vieraita jopa minulle itselleni.

Emme ole tunteneet kovin kauaa, mutta sinä olet rakas minulle. En halua että kaikki loppuu omiin mokiini... Toivon etten ole pilannut mitään.

Kiitos että olet siinä. Että olet sinä. Niin ymmärtäväinen, kiltti, luotettava, turvallinen. Ja miljoona muuta asiaa. Sinuun on hyvä nojata, kun paha olo ottaa vallan. Kiitos kun haluat auttaa.

Vihdoin minusta tuntuu että olen kokonainen. Että jokin osa on loksahtanut paikoilleen. Enää en tunne niin kuin ennen. Nyt on parempi. Hyvä. Sinun ansiostasi. Muista se. <3

Leikkaus meni hyvin. Sain ennen sitä kaksi kertaa huumausaine kipupiikin ja kaikki oli hetken aikaa vaaleanpunaista. "Hei sinä komea ambulanssimies, aattelin vaan toivotella hyvää työiltaa", "Voisko saada toisen piikin niin tää hauskuus jatkuis?" ja "Tunnetko sä mut, mä muistan et sä oot joskus kärränny mua paareilla kun sulla oli noi hauskat henkselit". Muunmuassa tällaisia kommentteja saattoi suustani päästä kun olin lääkittynä. Nauratti muuten ja paljon! Mukanani ollut hoitajakin sanoi että ainakin jäin mieleen.

Tänään lähdin vapaaehtoisen hoidon päätteeksi kotiin. Lääkäri kirjoitti paperin, että minulla on lupa lääkkeisiin joita kuljetan mukana. Etten jää tullissa kiinni.

Keli on ollut aivan ihana! Lähden siskon tyttöjen kanssa tivoliin. Nytkin kirjoittelen tätä tekstiä terassilla auringonpaisteessa. Ystävä soitti ja saimme nauraa yhdessä. Kaikki hyvin niin kuin osastojakson jälkeen aina on ollut. Kunpa tämä kestäisi. Edes muutaman päivän.

En ole syönyt ja juonut kuin viimeksi 24h sitten. Ei siksi ettenkö olisi halunnut. Siksi, että en ole lääkäreiden ohjeiden mukaan saanut. Jonotan leikkaukseen. Rutiinihommaan, mutta jännittäähän se silti.

Omalla käytökselläni aiheutin tämän kaiken. Enempää en voi vielä kertoa. Kenties sitten, kun leikkaus on ohi.

En myöskään valitettavasti pääse vastaamaan jostain syystä teidän laittamiin kommentteihinne. Haluaisin kyllä kiittää jokaisesta kauniista sanasta <3

Tulin vapaaehtoisesti psykiatriselle keräämään itseäni hiukan kasaan. Oli pakko että jaksan taas. Mitään vakavaa ei kerennyt tapahtumaan eikä ole tapahtunut, mutta minulla oli voimassa oleva avoin lähete joten ei tarvinnut tulla päivystyksen kautta. Äitikin kysyi, onko jotain tapahtunut, mutta en osannut ninetä mitään yksittäistä tapahtumaa. Kaikki on nyt vain kasaantunut ja stressinsietokyky on laskenut.

Nyt kun harjoittelen lyhyempiä jaksoja avoimella lähetteellä (tarkoittaa siis sitä että saan tulla sairaalaan ilman päivystystä kunhan en ole vahingoittanut itseäni) niin jossain vaiheessa minullekin ruvetaan harkitsemaan pidempiä, jopa pitkiä lähetteitä.

Kello on 4.15 joten kai tässä on pakko ruveta vielä nukkumaan. Vaikka jännittää. Ihan pirusti

Osasto-koti-osasto-koti... Mun elämä on ollut pelkkää ravaamista. Ei lähelläkään normaalia. Haluaisin opiskella, perustaa perhettä ja nauttia elämästä. Mikään niistä ei oo onnistunut seittemään vuoteen.

Tuntuu niin kovin toivottomalta ja näköalattomalta. Kukaan ei jaksa enää uskoa että paranen.

Harhat ottaa vallan. Kaikki pimenee. Ja hetken aikaa kaikki on hyvin. Sen hetken kun kuulen junan saapuvan ja itse makaan kiskoilla.

Tajuan. En mä voi tehdä tätä muille. En voi en voi en voi.

Havahdun. Kaikki oli taas unta. Pelottavaa sellaista. Totta mutta samalla unta.

En uskalla enää kirjoittaa blogiin suoria tuntemuksia. Liian moni tuttu lukee tätä. Tää ei oo enää mun näköinen blogi. En uskalla kertoa miten mulla oikeasti menee sillä pelkään hätyyttäväni loputkin ystävät pois elämästäni. Pelkään teidän huolestuvan liikaa. Pelkään kaiken menevän solmuun.

Jokatapauksessa, nyt menee päin persettä. Mitä sitä kaunistelemaan.

Ystävä oli lukenut edellisen postauksen ja laittoi hädissään viestiä. Sanoi ettei mene vaikka huomenna kouluun kunhan saa minut mennä herättämään jonkun ja viemään minut sairaalaan. Tunnin ajan väänsimme kättä. Vähän ennen yhtä menin sitten herättämään äitipuolen ja isän jotka lähtivät heti viemään minua Jorviin.

En tiedä oliko kyse lääkeintoksikaatiosta vai muusta, mutta sain kramppikohtauksen jossa minut nukutettiin kahdeksi vuorokaudeksi ja laitettiin hengityskoneeseen. Heräsin teholta makuuhaava jalassa sillä minua ei oltu käännelty. Tämän jälkeen minut siirrettiin sisätautien osastolle kahdeksi yöksi, jossa jatkettiin maksansuojalääkkeen tiputusta. Neljä yötä siis yhteensä ennen Keski-Suomeen siirtoa. Karkasin kerran päivystyksestä ja yritin kiivetä katolle, kunnes ihana mies sai minut kiinni. Kiitos sinulle! Nyt olen psykiatrisella pakkohoidossa ainakin maanantaihin asti. Sitten selviää lisää.

Tämä saattoi olla viimeinen kerta kun maksani kestää tätä rumbaa. Ensi kerta saattaa olla viimeinen. Haluaisin uskoa ihanan hoitajan sanoja "Ainoa mitä sun täytyy tehdä on pysyä hengissä, kaikki muu kyllä helpottaa". Mulla on kaksi tassuterapeuttia, liuta ystäviä, Jumala, perhe, poikaystäväsäätö. Ainoa mitä pitää tehdä, on pysyä hengissä.

Mua pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti.

Menin ja otin kymmenen grammaa panadoleja. Kakskyt kappaletta. En uskaltanut sanoa kellekään sillä en halua juoda lääkehiiliä.

Mun suunnitelma on seuraavanlainen: soitan aamu kuudelta siskolle että ottaa mut töihin mennessä kyytiin ja heittää sairaalalle (hän on sairaalassa töissä). Siihen mennessä aikaa on kulunut jo niin paljon, että en enää joudu juomaan hiiliä mutta mulle voidaan tiputtaa maksansuojalääkettä. Niin mä ainakin toivon.

Huono olo. Närästää, pyörryttää. En tiiä kuvittelenko vai onko nää oikeita oireita.

Mietin tätä pitkään. Koko automatkan etelä-Suomeen. Googlettelin auki olevia apteekkeja ja poikkesim Hyvinkäällä sellaiseen. Käytin viimeiset rahat lääkkeisiin. Otin lääkkeet salaa huoneessa vaikka porukkaa oli paikalla. Esitin että kaikki on hyvin.

Just siksi mä pelkään että muhun petytään. Oon niin helkkarin hyvä esittämään kaiken olevan hyvin, joten kukaan ei arvaa mitään. En mä tee tätä kiusaksi tai siksi etten luottaisi. En vain halua huolestuttaa ja olla vaivaksi. Vaikka samalla tiedän olevani enemmän vaivaksi tällä tavalla.

Toisaalta haluaisin jo sairaalaan. Apua. Mutta ne hiilet. Oksennan aina kun yritän juoda niitä. Ei tästä taas tule yhtään mitään! Mitä mun oikein pitäisi tehdä? Sanokaa te.

Miten nopeasti voikaan ajatukset ja mieli muuttua, kun lääkitys nostettiin takaisin hoitotasolle! Nopeasti. Tänäänkin on ollut taas hiukan parempi päivä kuin eilen.

Mut kirjattiin ulos osastolta ja äiti tuli hakemaan yhden aikaa, jonka jälkeen mentiin vähän ostoksille ja sitten kotiin tekemään ruokaa. Sen jälkeen innostuinkin siivoamaan oikein urakalla: tamppasin matot, imuroin, luuttusin lattiat, pyöräytin kaks koneellista pyykkiä ja vaihdoin lakanat. Illalla kävin vielä ostamassa ruusuja olkkarin pöydälle sen kunniaksi että mä oon olemassa ja hengissä.

Äiti jäi mun luokse yöksi koska olisi kuitenkin aamulla pitänyt ajaa kaupunkiin. Helpompi näin. Ja kiva se on mullekin ettei heti sairaalasta päästyä tarvi olla yksin.

Huomenna on ravitsemusterapeutin aika. Jo toinen tällä viikolla. Oon onnistunut nyt kotona syömään tosi hyvin. Paljon helpompaa kuin osastolla! Mua vaan häiritsee kun nyt sillä on ollut opiskelija messissä... Pelottaa mitä se opiskelija ajattelee näin lihavasta ihmisestä joka väittää että on syömishäiriö (joojoo syömishäiriö on mielen eikä kehon sairaus, mut silti se pelottaa). Mun tuttu ja turvallinen rt tuntee mut seittemän vuoden takaa ja tietää kaiken musta. Opiskelija tietää vaan vähän taustoja ja tätä hetkeä.

En mä tiedä, taas tää eksy ihan aiheesta. Ehkä alan nyt vaan nukkumaan jotta aamulla jaksaa taas startata hyvillä mielin.

Tää päivä on pitkästä aikaa ollut hyvä. Mulla oli ravitsemusterapeutin aika ja hän sanoi suoraan että saatan kuolla minä hetkenä hyvänsä sillä en ollut juonnut neljään päivään.  Pelästyin. Mussa on siis silti sisällä sitä Maijua joka haluaa elää ja haluaa kokea elämää.

Otin vastaan ateriasuunnitelma ykkösen, mikä on tarkoitettu vain paikoillaan makaaville. Ykköseen on laskettu peruselintoimmot, ei mitään ylimääräistä kulutusta. Siitäkin suoriutuminen on kovan työn takana, mutta ainakin parempi kuin neljän päivän syömättömyys-juomattomuus kierre.

Olen nyt syönyt sopimuksen mukaan päivällisen ja iltapalan. Vatsa huutaa hoosiannaa mutta olo on paljon parempi. Haluan pitää tästä kiinni.

Huomenna tarkkailu päättyy. Minulla voisi olla pieni mahdollisuus päästä kotiin sillä lääkärinkään mielestä pitkä sairaalajakso ei paranna oloani. Kyseessä on kriisijakso. Haluaisin niin kovin takaisin arkeen, koirien kanssa touhuiluun, kouluun, kavereita näkemään...

Olen täysin kyllästynyt tähän paskaan sairauteen! Mikään ei estä minua syömästä siihen asti kun käsi kuljettaa ruokaa suuhun ja hampaat jauhavat sen. Kaikki muu on tekosyytä. Myös ahdistus. Ahdistus ei tapa. Syömättömyys tappaa.

Tää päivä. Ei huhhuh miten oon ylpeä että selvisin iltaan. Oon itkenyt ääneen (enkä mitenkään ihan pieneen) osaston käytävillä. Halaillut hoitajia ja kuunnellut niiden tsemppausta. Hakannut ikkunoita että pääsisin pois. Ollut viiltelemättä. Mutta tärkeinpänä: aloin juomaan kolmen päivän tauon jälkeen. Nutrit mut pelasti. Ja tietty sillä nenämahaletkulla uhkailu. Jos yksikin nutri jää välistä tai oksennan niin se on letkua nenään vaan.

Oon laihtunut jonkin verran, ehkä viitisen kiloa. Olo ei vaan oo kovin hääppöinen... Mutta tänään tajusin että haluan niin paljon kovemmin elää elämää kotona kuin täällä, että mun on pakko uskaltaa. Uskaltaa ottaa se haarukka käteen ja tunkea ruokaa suuhun. Sillä mikään ei tosiasiassa estä mua. Mulla ei ole sairautta joka estäisi mua syömästä, sillä mun kädet toimii ja suu jauhaa ruuan. Se pelko on vaan mun pään sisällä. Vielä en pystynyt syömään oikeaa ruokaa. Ehkä huomenna. Mutta onneksi on nutrit jotka turvaa ainakin vähän aikaa elimistön peruskulutukseen tarvittavat kalorit. Eihän niilläkään voi tietysti loppuelämää elää. Enkä aiokaan.

Kyllä mä nousen täältä, ihan kuin Fenix-lintu. Tuhkasta ja tyhjästä, upeampana ja vahvempana kuin ennen

Nyt jos koskaan uidaan syvissä vesissä. En oo syönyt tai jounut kolmeen päivään mitään. Hoitajat pelottelee,että munuaiset pettää kohta. Ja niin ne varmaan pettääkin. Mulla on vasemmassa selässä ja kyljessä kipuja, mutta kukaan ei kommentoi siihen mitään vaikka oon asiasta sanonu useemman kerran. Verenpaineet on matalat, huimaa ja pyörryttää, ahdistaa, vatsaan sattuu, labrat on päin persettä. Viiltelinkin eilen ja tänään niin että piti tikata. Oon koko ajan hirmu väsynyt, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin.

Huomenna loppuu tarkkailu ja tehdään päätös joko pakkohoidosta, vapaaehtoisesta hoidosta tai kotiin lähtemisestä. Mä haluaisin kotiin laihduttamaan. Tiedän että jos jään tänne, mut laitetaan ennen pitkään letkuruokintaan. Sitä en halua. En voi kuvitella mitään ahdistavampaa kuin sen, että muhun tungetaan väkisin kaloreita.

Miten mä päädyin taas tähän? Ihan hullua.

Olen maannut koko päivän sängyssä. Sairaalan sängyssä. Eilen yöllä äiti lähti viemään minua osastolle sillä olin itsetuhoinen. Jouduin pakkohoitoon. En ole syönyt mitään kahteen päivään ja olo on kamala. Huomenna arvioidaan nenä-mahaletkun tai tipan tarve. En jaksaisi elää. En jaksaisi olla täällä. Yritän tsempata mutta ahdistus on liian kovaa.
Olen luovuttanut

Musta tuntuu niin pahalta. Haluaisin vain kuolla pois. Nytkin istun autossa ja toivon että ajettaisiin kolari jotta kuolisin.

Mun elämä ei ole muuta kuin sairastamista. Mulla ei ole muuta elämää. Oon vain sairassairassairas. Kukaan ei näe muuta kuin sairauden. Tai niin mä ainakin luulen. Mulla ei ole ystäviä. On vain koirat ja perhe. Niiden vuoksi yritän sinnitellä. Pikkuhiljaa on silti alkanut tuntumaan että kuolema on se ainoa oikea vaihtoehto. Että taivaassa olisi hyvä olla, ei missään muualla. Ei olisi pahaa oloa, ei kipua, ei tuskaa. Kaikki olisi niin lopullista. Ihanaa.

Oon niin väsynyt ettten kestä. Elämällä ei ole mitään annettavaa mulle. Kaikki on ohi.

Täällä mä makaan. Sairaalassa Rovaniemellä. Sen verran muistan,  että oltiin äidin kanssa lenkillä ja tuli huono olo. Menin maahan makaamaan ja äiti nosti jalat ylös. Siihen muistikuvat loppuu.

Olin alkanut krampata ja mulle oli soitettu ambulanssi. Mitkään lääkkeet eivät olleet tehonneet joten oli hälytetty pelastushelikopteri hakemaan mut. Ambulanssin henkilökunta oli nukuttanut mut. Lensin Leviltä tänne Rovaniemelle täysin tiedottamassa tilassa.

Tänään heräsin putki kurkussa hengityskoneesta. Ensimmäiseksi pelästyin että mitä hittoa on tapahtunut. Sain heti paperia ja kynän jolla kirjoitin kysymyksiä ja hoitaja vastaili. Vähän ajan päästä mut irroitettiin hengityskoneesta ja sain alkaa puhumaan. Olin todella tokkurassa ja nukuin vain. En oikein tiennyt missä olen vaikka monta kertaa kyselin sitä.

Lääkäri kävi katsomassa ja totesi ettei voi päästää mua kotiin näin lääkehöyryissä. Sekös mua harmitti, olinhan varannut lipun jo junaan. Onneksi äiti hoiti peruutuksen.

Nyt olen siis yhden yön sairaalassa letkuissa ja huomenna lähden äidin ja isäpuolen mukana pois.

Usein mietin miksi juuri minun on pitänyt sairastua fyysisesti kaiken psyykkisen lisäksi. Mitä niin kamalaa olen tehnyt? Tämä ei ole oikein.

Olin kuusitoista kun aloin seurustelemaan ensimmäisen "oikean" poikaystävän kanssa (jos siis pieniä säätöjä ei lasketa). Olimme onnellisia ja meitä pidettiin toisillemme täydellisesti sopivana parina. Matkustelimme, olin mukana kun hän kiersi SM-kisoissa juoksemassa, harrastimme yhdessä: kävimme lenkeillä, leivoimme, teimme ruokaa, katsoimme leffoja...

Kerroin melko alussa syömishäiriöstäni, joka oli silloin melko vakavassa vaiheessa. Kun olimme olleet yhdessä puolisen vuotta, jouduin nuorisopsykiatriselle hoitoon moneksi kuukaudeksi. Paino putosi liian alas, ja olin yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä. En vielä niin vakavasti, että olisin joutunut somaattiselle puolelle sairaalaan, mutta kuitenkin niin, että pakkohoitolähete tuli.

Poikaystäväni jaksoi käydä sairaalassa, 60 kilometrin päässä kotoaan, aina kun vain koululta ja treeneiltään kerkesi. Monta kertaa viikossa. Aluksi odotin näitä vierailuja kuin kuuta nousevaa, mutta pikkuhiljaa, mitä huonommaksi tilani meni, aloin ahdistumaan käynneistä yhä enemmän ja enemmän. Ajattelin sen olevan ohimenevää enkä puhunut siitä kenellekään. Kun pääsin pois sairaalasta ahdistus poikaystävän kanssa olemisesta vain jatkui. Lopulta keksin aina tekosyitä, jotta minun ei olisi tarvinnut nähdä häntä. Olimme samassa koulussa mutta eri luokilla, joten saatoin välituntien alkaessa hidastella ja jäädä luokkaan lojumaan, jotta hän ei olisi löytänyt minua. Lopulta päätin, että suhteesta oli tehtävä loppu. Eihän se ollut reilua ketään kohtaan. Kerroin avoimesti, että kyse ei ollut siitä, että hän olisi tehnyt jotain väärin. Olin vain siinä kohtaa elämää, etten kyennyt parisuhteeseen. Olin kahdeksantoista kun suhteemme loppui.

Muutin saman tien toiselle paikkakunnalle enkä jäänyt suremaan entistä suhdetta. Olin vuoden verran sinkkuna, tapasin uuden ja menin lyhyen seurustelun jälkeen kihloihin. Elämä oli kuitenkin aivan sekaisin. Yritin itsemurhaa monta kertaa ja hengen lähtö oli lähellä. Minusta tuli aikuispsykiatrianosaston vakioasiakas. Otin taas eron mikä oli helpotus, sillä mies paljastui täys kusipääksi.

Tämän jälkeen minulla on ollut pidempiä ja lyhyempiä, vakavampia ja ei niin vakavia suhteita. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että kaipasin ensimmäistä poikaystävääni. Minulla oli vielä tunteita häntä kohtaan. Olimme pitäneet yhteyttä satunnaisesti, ja laitoin hänelle Facebookissa viestiä. Sovimme tapaamisen kahvilaan samalla kun hän tuli armeijasta lomalle. Kerroin miten asiat olivat. Sanoin suoraan, että tunsin jotain häntä kohtaan, voisimmeko vielä yrittää. Hän lupasi jäädä miettimään asiaa koska kaikki tuli niin yllätyksenä. Myöhemmin hän pyysi minua uudestaan kahville ja sanoi että haluaisi olla mielummin vain ystävä. Sanoin ymmärtäväni mutta todellisuudessa itkin ääneen koko loppumatkan kotiin. Ajattelin etten löydä enää koskaan miestä itselleni. 

Nykyään. No, ajattelen häntä vieläkin melkein joka päivä. Olen miettinyt, annoinko juuri sen oikean mennä ja lähteä elämästäni. Ajoinko hänet tiehensä? Rakkauslaulujen sanat koskettavat ja tuovat hänet mieleen. En ole pystynyt hävittämään häneltä saamiani lahjoja. Kaikki ovat tallessa kirjahyllyn alimmassa laatikossa. Mietin usein, minkälaista elämämme olisi nyt, jos en olisi laittanut suhdetta poikki, vaan käsitellyt omat tunteeni ja jatkanut eteenpäin. Mietin olisimmeko kenties kihloissa, suunnittelissimmeko perhettä, asuisimmeko yhdessä. En tiedä, milloin pääsen yli hänestä. Erostamme on nyt kolme ja puoli vuotta ja hän on jatkanut elämäänsä. 

Niin kai minunkin pitäisi...