Ahdistaa eikä mulla ole kuin yksi tarvittava jäljellä. Lueskelin vanhoja tekstejä, eikä se tee hyvää. Osastokaipuu. Huonolla tavalla. Tekisi mieli heittäytyä vanhojen ja tuttujen hoitajien, lääkärin ja psykologin käsiin. Olla välittämättä omasta tai läheisten olosta. Pistää koko elämä läskiksi. Eikä mistään tule taas mitään. Ei mistään. Mitään.

Kunpa olisi lisää lääkkeitä, että voisin ottaa intoksikaation. Tiedän, en saisi. Mutta en voi sille mitään että sitä toivoo silti. Tai jos ei olisikaan läheisiä niin voisin hypätä korkealta kohti kuolemaa. Takana kummittelee kuitenkin äidin sanat "sä olet aivan kuin isäsi". Enkä todellakaan halua olla! En halua olla yhtä puhumaton tuppisuu. Mä haluan että osaan kertoa tunteistani ja avaututa jollekin.

Keinutan itseäni jotta rauhoittuisin. Koko kroppa tärisee taas vaihteeksi. Kai pitäisi vain mennä nukkumaan