En tiedä uskallanko kirjoittaa... Murtaa kaikkien odotukset ja kuvitelmat. No, kai mä uskallan.
Tänään tuli romahdus. Romahdus isolla R:llä. Koko päivän olin väsynyt mikä ei tee tämmöiselle sydänsairaalle hyvää. Sydän reagoi väsyneenä aina herkemmin. Koko päivän oli rytmihäiriöitä tavallista enemmän. Yhdessä vaiheessa olin varma, että menen apteekkiin ostamaan ison kasan lääkkeitä. En mennyt (ISO edistysaskel). Soitin äidille voisiko hän tulla seurakseni. Ei voinut. Soitin siskolle ja meillä oli mukava ilta. Sisko lähti, ahdisti, teki mieli viilellä. Yritin pitää mielen kasassa ja lähdin koirien kanssa lenkille sateeseen.

Kun pääsin kotiin ja istuin sohvalle, alkoi kamala kipu rinnassa. Soitin päivystykseen että mitä kannattaa tehdä. Käskivät tilaamaan ambulanssin. Lanssimiehet olivat tylyjä, sanoivat että esitän, vaikka kerroin taustalla olevasta sydänsairaudestani. Ottivat sydänfilmin ja huomasivat että kaikki ei olekaan kunnossa. Pulssi hakkasi taas tuhatta ja sataa. Sain lääkettä ja sain jäädä kotiin sillä tilanne rauhoittui. Neuvottiin tulemaan sairaalaan tai soittamaan häkeen jos tilanne uusiutuu.

Kaikki on nyt hyvin, mutta jäi paha mieli tuosta lanssimiesten kohtelusta. Aina mt-taustaisia pidetään feikkaavina eikä kovinkaan kiireellisinä tapauksina. Mitä jos en olisi vaatinut hoitoa? Olisiko mut jätetty kotiin kipujen kanssa ilman lääkettä? Milloin mt-potilaat tulkitaan "tavallisiksi ihmisiksi"? Kysynpähän vaan.