Eilen näihin aikoihin istuin metsässä ja kuuntelin kun poliisit etsivät mua. Jep, tein katoamistempun. Olin ottanut lääkkeitä reippahasti ja soitin osastolle että mitä oikein teen. Sieltä oli soitettu ambulanssi mulle, mutta kun kuulin tästä niin iski paniikki ja lähdin pakoon. Soitin ystävälle ja menin piiloon. Sitten muistikuvat alkavat olla hataria: muistan kun hätäkeskus soitti, poliisit soittivat, menivät ohi monta kertaa mutta en halunnut edes tulla löydetyksi.
Äiti soitti, isä soitti, mummu soitti, ystävä soitti... Kaikki olivat huolissaan.
Lopulta vastasin poliisin soittoon ja kerroin missä olen. Minut kannettiin tielle ja hoettiin että älä nukahda, pysy hereillä. Enkä olisi halunnut muuta kuin nukkua. Oli kylmä, itikoita ja kova maa, mutta jotenkin todella hyvä olo.
Ambulanssi tuli ja kiikutti sairaalaan. Äiti ja mummu olivat käyneet mutta en muista juuri mitään. Yksittäisiä sanoja tai lauseita. Olin tarkkailun alla vuorokauden sillä sydänkohtaus oli mahdollinen. Kun olin siinä kunnossa, että pystyin kävelemään itse, lääkäri päästi pois.

Kaikki ovat olleet todella, todella vihaisia ja turhautuneita tilanteeseeni. Olen saanut einiinkivoja-kommentteja osakseni. Pelkään ihan hirveästi, että tästä alkaa taas psykoosi. Kaikki oireet viittaavat siihen. En kestä jos en pääse kuukauden päästä aloittamaan koulua! Tunnen epäonnistuneeni täysin. Pari kaveria jatkaa myös samassa koulussa joten oikein odotan koulun alkamista.
Onneksi ylihuomenna pääsen juttelemaan terapiaan, siihen asti pitää kestää.

Oon ihan loppu. Totaalisesti. Kokonaan.

Ulkopuolisesti varmaan näyttää että mulla menee ihan mukavasti, mutta sisälläni saan käydä jatkuvaa taistelua. Koko mieli on sekaisin.

Kotikuntoutuksen tukea tiivistettiin nyt kun muut ovat lomalla. Hyvä niin, tarvitsen kaiken mahdollisen avun. Mutta viikonloput ovat vaikeita, ei ole ketään kelle soittaa ja purkaa ajatuksia. Yksi ystävä (sinä juuri, tiedät kyllä, luet tätä juuri;)) on, mutta en viitsisi kuormittaa häntäkään joka kerta. Olisi parempi jos olisi joku ammattiauttaja.

Voisin vain nukkua päivät ja yöt. Olen todella väsynyt. En tiedä onko masennus tekemässä taas tuloaan. Sehän tästä vielä puuttuikin... Kiukuttelen kaikille, olen todella epäsosiaalinen ja kaikki ahdistaa. Olen yrittänyt taistella näitä oireita vastaan, mutta kohta en enää jaksa.
Tulisit jo ensi viikko, kotikuntoutus ja terapia!

Terapeutti päätti, että lomailu sai riittää ja otti minut vastaan suunniteltua aikaisemmin. Kävimme läpi puukotustilanteita ja pystyin kertomaan melko hyvin, jopa ulkopuolisen silmin mitä oli tapahtunut.
En ollut aikaisemmin tajunnut, mutta tässäkin on tapahtunut edistystä: dissosiaatiohäiriö on hiukan väistynyt, sillä aikaisemmin olen satuttanut itseäni siirtämällä tunteet sivuun. En ole tuntenut edes kipua. Nyt tunsin kipua, ahdistusta, iloa siitä että olen hengissä, pelkoa... Kaikkea mahdollista.
Puukotus ei siis sinänsä ollut hyvä juttu-älkää nyt käsittäkö väärin! Mutta se miten pystyin siihen suhtautumaan oli.

Terapeutin tapaaminen saa aina vointini tasaantumaan paremmin kuin kenenkään muun tapaaminen. Hänelle uskallan puhua kaikista parhaiten. Luotan toki muihinkin avohoidon ihmisiini ja he ovat todella mukavia, mutta samanlaista yhteyttä ei ole syntynyt kuin tähän kyseiseen terapeuttiin. Onneksi olen saanut vihdoin luotua näin hyvän kontaktin johonkin ammattilaiseen!

"Tiedän olevan, 

hyvää ja kaunista.

Enemmän kuin

unelma onnesta."

Tänään pääsin pois sairaalasta. Kävin hakemassa uuden nojatuolin, kaupoilla, ostamassa koiralle uudet valjaat ja vaikka mitä. Niin.. Ja kävelin ulkona pienessä sateessa koirien ja äidin kanssa. Tuijotin eteeni ja mielessä kävi ajatus "tätä se elämä sitten taitaa olla". Sitä tavallista arkea, kun tehdään ruokaa, käydään ulkona ja nähdään kavereita. Sitä se on. Kai siihen tottuu.

Rahottumishuoneessa on tänään vietetty enemmän aikaa kuin missään. Pelkäsin että ruoka on myrkytettyä. Tunti siinä meni, että sain mandariinin syötyä. Nyt nenämahaletku uhkaus siirtyi huomiseen. Paineet matalalla. Olo kamala. Mitä tähän voisi sanoa.
Mulla on niin kamala ikävä koiria. Pelkään että kohta ne ei enää tunnista mua. Miten mä oon voinut tehdä tän niille? Jättää muiden armoille. Ikävöin ja itken.

Maanantaina loppuu tarkkailu ja silloin päätetään kotiutus, pakkohoito tai vapaaehtoinen kuvio. Toivoisin esim sen tyylistä, että kävisin täällä päivällä muutaman tunnin ja sitten muuten voisin olla kotona. Saisin omaa rauhaa mutta samalla tukea. Saisin olla koirien kanssa.

En näe enää kirjoittaa. Kyyneleet sumentavat silmäni...

Tein taas tyhmyyksiä: puukotin itseäni vatsaan kaksi kertaa. Koko viikko on ollut aivan kamala. Terapeutti on lomalla, uusia ihmisiä, vaikeita ihmissuhteita. Kotona odotti 30 grammaa Panadolia ja paketti Ketorinia. Mietin, ottaisinko. Kotikuntoutus oli todella huolissaan. Sanoivat että eivät voi väkisin viedä niitä minulta, mutta soittavat heti huomenna aamulla lääkärille tilanteestani.
Oli jo lähellä etten ottanut lääkkeitä, kunnes ystävä soitti ja pyysi kylään. Lähdin ja vietin mukavaa aikaa, välillä jopa unohtaen ahdistuksen.
Kun kävelin pysäkille päin tuntui ahdistus kuitenkin tulevan kahta kauheampana takaisin. Laitoin toiselle ystävälle viestiä ja sain ihania tsemppaavia sanoja. Kiitos! <3 (tiedän että luet tätä). Ilman niitä olisin varmasti ottanut lääkkeet.

Pääsin kotiin ja tiesin, että äitini on reilu tunnin päästä tulossa. Jossain vaiheessa mieleni oli vain päättänyt, että nyt on taas aika satuttaa itseäni. Kaivoin saman ruosteisen veitsen kuin aiemmillakin kerroilla. En halunnut äidin löytävän minua, joten lähdin ulos ilman avaimia crocksit jalassa. Jätin koirille luut ja radion auki, jotta niillä ei olisi ikävä olla.

Kävelin läheiseen pieneen metsään ja... No, loput te jo tiedättekin: hakkasin veitsellä vatsaa. Verta tuli ja tuli. Sitä valui housuille, sukille, valkoisille kengille. Kun olin saanut tarpeekseni, kävelin takaisin tielle. Mietin kenelle menisin kertomaan. Ketään ei näkynyt ja heitin veitsen metsään. Verta vuotavana kävelin rivitaloon ja pyysin apua. Olin lyyhistynyt heidän portailleen ja taju oli lähtenyt.
Heräsin poliisin ravisteluun. He olivat olleet ennen ambulanssia paikalla joten tulivat auttamaan. Mongersin nimeni tuskan valitusten lomasta. Ambulanssi tuli nopeasti. Välillä nukahdin, välillä jaksoin pysyä hereillä. Kiiruhdimme pillit päällä sairaalaan ja shokkihuoneeseen. Kovia kipulääkkeitä, huumaavia sellaisia, vatsan CT-kuva ja eri alan lääkäreitä. Ei, veitsi ei taaskaan ollut lävistänyt tai rikkonut sisäelimiä. En enää tiedä olisinko iloinen vai surullinen.

Nyt olen päivystys- ja infektio-osastolla ja parin päivän sisällä siirryn psykiatriselle. Kuulemma.

Epävakaanpersoonallisuushäiriön kanssa eläminen on tuskaa. Kaikki asiat ovat joko tajuttoman mukavia ja ihania, tai sitten todella surullisia ja ahdistavia. Mielialat hyppivät tajutonta rumbaa ja impulsiivisuutta ei pysty hallitsemaan. Elämä tuntuu päämäärättömältä ja turhalta. Millään ei tunnu olevan väliä. Tämä ei kuitenkaan ole masennusta. Senkin olen kokenut. Tämä on jotain vielä pahempaa. Itseä ei pysty hallitsemaan ja pienetkin vastoinkäymiset ovat ylitsepääsemättömiä esteitä. Epävakaapersoonallisuushäiriö on kuin sisältä syövä ja uuvuttava syöpä.
Mitä niin väärää olen tehnyt, että olen ansainnut tämän kamalan sairauden?

Tiedän, että tuttujani lukee tätä blogia. Tiedän, että tämän jälkeen moni ei halua pitää enää yhteyttä. Joidenkin mielestä olen liian hullu, mielenvikainen, jotkut haluavat suojella itseään ja osaa ei vain enää jaksa kiinnostaa jatkuva mudassa myöriminen.
Silti haluan kertoa kaunistelematta mitä minulle kuuluu ja mitä olen tehnyt. En jaksa enää esittää kaikille, että elämä on ihanaa ja kaikki on hyvin. Nämä kortit on jaettu minulle, joten näytän ne myös teille. Tehkää niillä mitä haluatte, heittäkää roskiin tai olkaa tukena.

Kolme päivää olen kärvistellyt enemmän tai vähemmän vatsakivuissa. Aina aiemmin kipu on mennyt välillä pois niin, että olen pystynyt käymään jopa lenkillä. Eilen, kun olimme tädilläni käymässä kipu alkoi kuitenkin niin kovana että makasin kaksinkerroin ja huusin. Äiti soitti lääkäriin ja koska takana oli puukotus vatsaan viikko sitten ja vatsa oli turvonnut ja pinkeä, käskivät äkkiä tulemaan sairaalaan. Epäilynä sisäinen verenvuoto.
Ajoimme kovaa sairaalaan jossa minua oltiin vastassa. Hoitajat laittoivat suoraan sänkyyn ja lähtivät kärräämään kaikkein kiireellisempien puolelle. Pelotti. Huusin kivusta, kaikki tärinä sattui, tuijotin sairaalan kattoja maiseman vaihtuessa. Äiti ohjattiin omaistenhuoneeseen ja minulle laitettiin tippa. Sain vahvinta kipulääkettä mitä olemassa on. Kipu helpotti hetkeksi. Lääkäreitä ja hoitajia juoksi ympärilläni. Olin aivan tokkurassa. Lisää lääkettä. Juoksujalkaa CT-kuvaan. Leikkaussali oli jo varattu valmiiksi, jos kuvissa näkyisi verta.

Pulssi hakkasi kovien kipujen takia 120-180x/min. Taas lääkettä. Alkoi nukuttamaan. Yhtäkkiä hoitajia juoksi taas viereeni ja ravistelivat minua. "Hengitä, muista hengittää". Mutta mähän hengitän, mitä tää nyt on? Olin saanut niin paljon niin vahvaa kipulääkettä, että se rupesi lamaamaan hengitystäni. En enää edes huomannut itse että en hengittänyt, olo oli niin hyvä. Sain lisähappea ja saturaatio alkoi nousta.

Kipulääke auttoi aina puoleksi tunniksi kerrallaan, sitten sain lisää. Vihdoin CT-kuvat tulivat: ei sisäistä verenvuotoa. Huh! Leikkaussali hälytys peruttiin. Nyt oli aikaa tutkia paremmin mikä kivun aiheutti. Vatsa oli edelleen turvonnut ja pinkeä. Otettiin verikokeita. Lopulta lääkäri oli varmempi diagnoosista: vatsan hematooma ja virtsatieinfektio. Hematoomahan on siis ikään kuin verenpurkauma vatsassa joka painaa kudoksia aiheuttaen kovia kipuja. Näin lääkäri asian minulle selitti. Lisäksi virtsatieinfektio (josta ei kyllä ollut mitään oireita, huomattiin sivulöydöksenä) voi säteillä myös ylävatsaan. Nämä yhdessä ovat luultavasti aiheuttaneet kivut.

Sain heti sairaalassa antibioottia. Lisäksi määrättiin kovat kipulääkkeet. Pääsin omasta pyynnöstäni kotiin yöllä, sillä en ollut yksin liikenteessä. Kiitos vielä Lohjan mukavalle henkilökunnalle todella hyvästä hoidosta. En saanut ollenkaan ikäviä kommentteja arvistani käsissä,  mt-ongelmista, taustoista tai muusta sen tyylisestä.

Olin niin tokkurassa lääkkeistä että äiti sai taluttaa minut autoon ja sieltä suoraan nukkumaan. En pysynyt yksin pystyssä.
Tänään lähdimme aamusta heti ajamaan Keski-Suomeen, kohti terapiaa, kotikuntoutusta, tuttuja ihmisiä ja ihanaa arkea. Sitä tässä onkin jo kaivattu!

Isältä leikattiin viisi päivää sitten syöpä. Parantuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, mutta hän ei voi vielä ajaa autoa. Siispä äitipuoleni kysyi voisinko jäädä viikoksi 400 kilometrin päähän kotia auttamaan isää, kun äitipuoli on töissä. No en kuulkaas voi! Anteeksi nyt vain, mutta mulla on omaakin elämää.
Tuntuu tosi karulta kirjoittaa näin, mutta kun olin puoli vuotta sairaalassa jalkojen takia, isä taisi käydä yhden vai kaksi kertaa moikkaamassa. Isä ei hoitanut mua lapsena ja muutenkin meillä on aika vaikea isä-tytär-suhde. Mulle ei ole kehittynyt samanlaista auttamishalua kuin esimerkiksi mummun tai äidin kanssa.

Isän kanssa ei koskaan soitella, nähdään aika harvoin eikä oikein osoiteta välittämistä. Oon tosi surullinen siitä, sillä haluaisin olla hyvissä väleissä. Ja siis kyllähän me toisaalta ollaankin, ei meillä riitaa ole. Tää nyt on vaan taas vähän tälläistä

Tää homma ei mee nyt kyllä ihan putkeen. En ehkä haluu edes kertoa mitä tein. Tai ehkä mä kerron: puukotin itteäni reiteen.
Kuitenkin ambulanssilla sairaalaan. Pääsin illalla kotiin.
Oon jättänyt lääkkeitä ottamatta. En pysty käymään töissä. Kaikki on pettyneitä muhun. Vihaan itteäni ja niin vihaa muutkin.
Joku surullinen kerta mä vielä onnistun ja tapan itteni. Mulla on vaan niin paha olo.

Eilinen aamupäivä oli jotain kamalaa. Uusi kotikuntoutuksen ihminen kävi luonani ja ahdistus oli aivan sietämätöntä. Otin jopa hänen nähden liikaa lääkkeitä mutta annoin kiltisti loput hänelle säilöön. Kun hän sanoi ettei voi jättää minua tässä tilassa kotiin menin paniikkiin ja lähdin juoksemaan ulos. Hädissäni jätin ulko-oven auki ja toinen koirista lähti perääni. Jouduin palaamaan takaisin.

Kävelin keittiiöön ja huomasin veitsen. Nappasin sen ja aloin hakkaamaan sillä vatsaani. En kerennyt hakkaamaan kuin kaksi kertaa, kunnes tunsin miten veitsi upposi sisälle. Vajosin maahan. Kuntoutusihminen juoksi viereeni pyyhe kainalossa ja painoi sillä tyrehdyttääkseen pahimman vuodon. Ambulanssi oli jo siinä vaiheessa matkalla kovaa vauhtia.

Huusin ja pidin kotikuntoutuksen naista kädestä. Toistin että koirat eivät saa karata enkä halua kuolla. Ambulanssi tuli ja lähtivät kiireellisenä kuljettamaan minua sairaalaan. Tajunnantasoni vaihteli, välillä jaksoin puhua, välillä meinasin nukahtaa. Sain kovia kipulääkeitä mutta ne eivät helpottaneet kuin hetkeksi.

Sairaalassa sain lisää lääkettä sekä rauhoittavaa. Kävin magneettikuvissa, varjoainekuvissa ja röntgenkuvissa. Ultrassakaan ei löytynyt sisäisiä verenvuotoja. Vietin kuitenkin yön teholla sillä verenvuoto voi kuulemma alkaa myöhemminkin.

Olin onnistunut pistämään n.6cm pituisia haavoja kaksi kappaletta vatsaan. Molemmat saatiin tikattua mutta kovia kipuja on yhä. Nyt olen kirurgisella osastolla. Tulkaa tänne morjenstamaan, jos on tylsää!

En tiedä uskallanko kirjoittaa... Murtaa kaikkien odotukset ja kuvitelmat. No, kai mä uskallan.
Tänään tuli romahdus. Romahdus isolla R:llä. Koko päivän olin väsynyt mikä ei tee tämmöiselle sydänsairaalle hyvää. Sydän reagoi väsyneenä aina herkemmin. Koko päivän oli rytmihäiriöitä tavallista enemmän. Yhdessä vaiheessa olin varma, että menen apteekkiin ostamaan ison kasan lääkkeitä. En mennyt (ISO edistysaskel). Soitin äidille voisiko hän tulla seurakseni. Ei voinut. Soitin siskolle ja meillä oli mukava ilta. Sisko lähti, ahdisti, teki mieli viilellä. Yritin pitää mielen kasassa ja lähdin koirien kanssa lenkille sateeseen.

Kun pääsin kotiin ja istuin sohvalle, alkoi kamala kipu rinnassa. Soitin päivystykseen että mitä kannattaa tehdä. Käskivät tilaamaan ambulanssin. Lanssimiehet olivat tylyjä, sanoivat että esitän, vaikka kerroin taustalla olevasta sydänsairaudestani. Ottivat sydänfilmin ja huomasivat että kaikki ei olekaan kunnossa. Pulssi hakkasi taas tuhatta ja sataa. Sain lääkettä ja sain jäädä kotiin sillä tilanne rauhoittui. Neuvottiin tulemaan sairaalaan tai soittamaan häkeen jos tilanne uusiutuu.

Kaikki on nyt hyvin, mutta jäi paha mieli tuosta lanssimiesten kohtelusta. Aina mt-taustaisia pidetään feikkaavina eikä kovinkaan kiireellisinä tapauksina. Mitä jos en olisi vaatinut hoitoa? Olisiko mut jätetty kotiin kipujen kanssa ilman lääkettä? Milloin mt-potilaat tulkitaan "tavallisiksi ihmisiksi"? Kysynpähän vaan.

En ole kirjoittanut, koska kaikki on ollut hyvin. Ei ole mitään valittamista. Elämä rullaa omalla painollaan. Huonoja hetkiä tulee mutta niistä selvitään. Kaikki ajallaan.

Käyn töissä, nautin kesästä, syön jäätelöä, istun terassilla ja kuuntelen linnun laulua.

"Olen kulkenut pitkän matkan
Läpi mustien päivien
Tähän hetkeen
Jossa kaikki on hyvin
Jossa elämä kuitenkin on kaunis"