Oon koko ajan tänne kirjoittamassa. Nyt kun ei ole päiväkirjaa niin tää tuo turvaa.

Äsken kävi labrat ottamaasa natriumit ja kaaliumit joista selviää mistä mun rytmihäiriöt johtuu. Ja tietysti, olenko liian kuiva. Jotenkin salaa toivoisin pääseväni pois tältä osastolta sisätaudeille tippaan. Siellä olisi niin erilaista. Tunnelma olisi erilainen-voisin ehkä syödäkin jotain. Ei olisi hulluja toistensa ympärilä.

Mulle otti tosi koville kun eräs vanha mummo tuli viereen istumaan ja sanoi "sun pitäisi syödä puhtaammin että toi ihottuma lähtisi".  Arvaa oonko kokeillut erilaisia konsteja, kuorintoja, kasvonaamioita... MITÄ VAIN! Mutta tällänen paskainen iho mulle on annettu ja kärsin siitä joka hetki ja joka ikinen sekunti. Ihotautilääkärille en uskalla mennä sillä pelkääm niiden nauravan mut ulos sieltä.

Osastolla on aikaa miettiä... Mietin nimittäin sitä miksi kaikki ateriasuunnitelman alut ovat lopahtaneet. No tietenkin siihen etten ole saanut tukea jatkoon! On vain lähetetty kotiin ja toivoteltu parempia jatkoja. En ole kerinnyt hväksymään suunnitelmaa omaksi elintavaksi.

En nyt sano, että sairaala olisi se paras paikka opetella sitä,mutta esimerkiksi tiiviimpi kotikuntoutus jossa tehtäisiin ruokaa, käytäisiin kaupassa, suunniteltaisiin ruokalistoja ja -aikoja. Niitä arjen peruspilareita.

En ole syönyt viiteen päivään mitään. Mehua olen juonut jotta verensokeri pysyisi koholla. Äsken se oli 4.5.

Hoitajat vain huomauttelevat miten syöminen on ainoa keino päästä olosta pois. Minulle se ei ole. Minulle kuolema on. Tai edes lähellä käyminen. Haluan maata sisätaudeilla rakkaiden ympärillä,huonossa kunnossa ja tehdä silloin sen päätöksen että nyt rupean syömään. Siloin sillä olisi jokin tarkoitus.

En jaksa liikkua, en jaksa pitää mukia kädessä, sydämeen sattuu... Mutta näin mä aion jatkaa kunnes oon sisätaudeilla. Laihana. Kauniina. Täydellisenä.

Arvatkaa missä oon? Tittididii, osastolla!! Olin siis polilla tänään ja huomaavaisesti työntekijä ilmoitti lääkärin mitätöineen ajokorttini koska lähiaikoina on ollut niin pahoja dissokohtauksia ja itsetuhoisia ajatuksia. Järkytyin ja lähdin juoksemaan betonirampille. Istuin siellä jonkin aikaa, kunnes työntekijät tulivat juttelemaan. He saivatkin jo minut alas sieltä, mutta lähdin uudestaan juoksentelemaan kohti siltaa. Kun pääsin sillalle, poliisiauto kaarsi pillit päällä toiseen päähän. Vähitellen alkoi tulemaan ambulansseja, paloautoja, lisää poliiseja ja pintapelastajia. Menin paniikkiin ja näin taas olioita. Niitä mustia jotka tahtovat pahaa. Keikuin kaiteella, huusin ja itkin. Työntekijäni oli ainoa kenet laskin sillalle ja lopulta hän sai luvan tulla hakemaan minut.
Halasimme pitkään ja menimme ambulanssiin. Olo oli sekava. Oliot tahtoivat sielläkin pahaa. Lähdimme ajamaan keskussairaalaan ja yhtäkkiä vauhdissa avasin turvavyön ja sivuoven. Kuljettaja ehti juuri jarruttaa. Ryntäsin ulos mutta takana tullut poliisi otti minut kiinni.
Lopun matkasta sain istua ambulanssin lattialla kun kaksi poliisia piti kiinni käsistäni, jotta olo olisi edes vähän turvallisempi.
Sairaalassa minut pantiin turvahuoneeseen joka on kuin selli: yksi patja ja vessanpönttö. Luulin oikeasti olevani vankilassa. Vasta nyt, kun olen omalla osastollani tutuissa ympäristöissä ja tuttujen ihmisten ympäröimänä, alkaa todellisuus hahmottua.
Oliot sanoivat, että äiti on kuollut. En uskalla soittaa sille, sillä pelkään puhelimesta kuuluvan kauhuelokuvan tyylistä kummitusääntä.
Äsken joku jätti oven auki ja käytin tilaisuuden hyväksi. Lähdin karkuun. Juoksin ulos toisen osaston kautta ja piilouduin kulman taakse. Sieltä mua sitten tultiin hakemaan.

Saan lisää tarvittavia lääkkeitä,joita avopuolen lääkäri ei suostunut myöntämään. Nyt sentään jotain apua. Huomenna arvioidaan tilanne uudestaan

Kokeiin terää kättä vasten. Ei, en mä pysty siihen. Ahdistaa niin perkuleesti. Kotikuntoutuksesta soitettiin. En mä siinäkään saanut asioitani sanottua, kun hoin vaan "et joo joo mutta kun mä haluan kuolla".  Siltä musta tuntuu. 

Oon koko päivän maannut sängyssä ja sohvalla. Yhden kerran olen pistänyt nokkani ulos oven raosta, kun käytin koirat pienellä lenkillä. Suihkuunkaan en ole päässyt. 

Mitä mun pään sisällä tapahtuu? Eilen oli vielä tosi hyvä päivä. Viikonloppuna käytiin teatterissa, oli vieraita kahteen otteseen, vietettiin saunailtaa ja perheaikaa. Kaikki oli hyvin. Ja PAM! Tää päivä kun valkeni niin tätä tyttöä rupesi ahdistamaan. Arkirutiinit unohtuivat, en edes halunnut muistaa niitä. Syöminen vaikeutui, sosiaalinen elämä vaikeutui, liikkeelle lähtö vaikeutui. Kaikki olikin niin kovin vaikeaa.

Otin eilen lääkkeitä liikaa. Kaikkea oli tapahtunut, mitä en nyt tänne voi kirjoittaa sillä äiti lukee blogiani. (Olisi edes reilua tunnusta se). Tämän päivän olen ollut todella ahdistunut. Suunnitellut itsemurhakeinoja, mutta samalla tiennyt että ei minusta siihen enää olisi. Toteuttamaan jotain niin radikaalia. Kuitenkin ajatus siitä, että kaikki loppuisi, houkuttelee. Enää ei olisi tuskaa, sairauksia, ahdistusta, kipua. Olisi lopullinen hiljaisuus.

Soitin tukipuhelun, josta luvattiin soittaa polille, jos saisin ajan tälle päivälle. Mitään ei ole kuulunut. Ei minusta kai välitetäkään?

En tiedä, olisiko tässä nyt osaston paikka vai ei. Ravitsemusterapiakin meni aivan hongille ja rt sanoi että taidan nyt olla aika vaaraksi itselleni.

Haluaisin eristäytyä koko maailmasta. Sulkea ovet takana ja edessä. Nukkua päivät ja yöt. Luoput elämästä ja elää omassa kuplassa kunnes kuolema meidät erottaa.

Lueskelin uusia blogeja, joissa puhuttiin käytössä olleista lääkkeistä. Melkein kaikkea oli mullakin kokeiltu: seronil, sertralin, ketipinor, temesta, tenox, lorazepam, diapam, cymbalta, abilify, olanzapin, deprakine, zyprexa (pistoksena), atarax... Ihan näin muutamia mainitakseni.
Nuo tekstit laukaisivat mielessä kuvat osastosta, sen tuomasta turvasta. Outoa, mutta jopa jollain tapaa kaipaan sinne. Turvaan itseltäni. Mutta on pakko jaksaa, pakko onnistua koulussa, pakko pystyä elämään tavallisessa arjessa. Vaikka en haluaisi. Tekisi mieli heittää pyyhe kehään. Nostaa kädet ylös ja todeta "tämä oli tässä".

Äh, huomaa taas, että en ole päässyt juttelemaan pariin päivään. Jopa se tuntuu pitkältä ajalta. Miten muut pärjäävät kokonaan ilman ammattiauttajia?

Väsymys on aivan mahdotonta! Jos saisin, en tekisi mitään muuta kuin nukkuisin. Menen kymmeneneltä nukkumaan ja saatan nukkua yhteentoista helposti. Siinä vaiheessa on pakko jo nousta käyttämään koirat ulkona. Ilman koiria eristäytyisin varmasti koko yhteiskunnasta.

Naapuri huomautti, että koirat haukkuvat kun olen poissa. Kysyin vähän tarkennusta, ja kuulemma päivällä, kun hän oli kilistellyt avaimia ovella niin oli kuulunut pari haukahdusta. Teki mieli sanoa, että äänettömiä koiria ei ole olemassa ja se kyllä kuuluu tavallisiin elämisen ääniin. Tyydyin vain pahoittelemaan. Vastauksena sain vielä "voisit kouluttaa koirasi paremmin" tyylisen mutinan.
Ja vuoden paskin koiranomistaja -palkinto goes to...

Oon ihan loppu. Hajalla. Rikki. Ja kaiken tän aiheutti se etten osannut matikan (pitkä matikka...) laskuja. Tunnen olevani täys paska. Sattuu päähän ja on huono olo. Sekin vielä. Huominen ei kiinnosta yhtään kun tiedän, että aamu tulee olemaan taas niin kovin, kovin vaikea etten meinaa päästä sängystä ylös. Eikä mulla ole ketään kelle uskaltaisin puhua. Ettei kulissit romahda. Mitä mä oikein teen tän elämän kanssa? Saako vaan luovuttaa?

"Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää

Eikä kukaan muu sitä nää

Ja vaik sut on luotu kantamaan

nousemaan aina uudestaan

Oon pahoillani en osannut lohduttaa

Mut lupaan vielä se helpottaa"

Muutama päivä sitten kirjoitinkin epävakaastapersoonallisuushäiriöstä. Tänään sen osalta on ollut hyvä päivä. On ollut paljon tekemistä. Aamulla kävin pienellä puolen tunnin lenkillä, päivällä syömässä ja kaupungilla perheen kanssa, josta jatkettiin syystapahtumaan. Illalla kävin vielä ystävän kanssa koirapuistoilemassa puolitoista tuntia. Voin sanoa, että nyt väsyttää! Tällä hetkellä elämä tuntuu valoisalta ja siltä, että jaksan ja pystyn. Huomen aamulla voi tilanne olla taas ihan toinen.

Persoonallisuushäiriön selittäminen ei kuitenkaan ole mitään verrattuna dissosiaatiohäiriön selittämiseen. Yritin sitä nimittäin tänään. "No siis sellainen tunne, että elää sumussa, kaikki on epätodellista. Ja sitten joskus saattaa vaan herätä, että on vaikka kaupungilla eikä tiedä miten on sinne päätynyt." Mitenkö se on mahdollista? Se vaan on. Se vie voimat ja uuvuttaa. Yhtä lailla kuin epävakauskin. Vaikea sanoa kumpi on inhottavampaa ja pahempaa

Olen myös saanut stopattua oksentamiskierteen. Jes! On tässä oltu jo pidemmän aikaa oksentamatta. Mieli on tehnyt, mutta olen myös tehnyt itselleni selväksi, että jos aion jatkaa koulussa ja saada joskus ammatin, niin oksentaa ei voi. Välillä tulee oloja, että on aivan sama saako sitä ammattia, pääseekö koskaan työelämään vai syrjäytyykö kokonaan elämästä ja elää sairaseläkkeellä loppu elämän. Tajusin kuitenkin ystävän kanssa, että jos valitsen sen tien, en koskaan pystyisi elättämään perhettäni ja luultavasti eläisin yksin hamaan tulevaisuuteen. Sitäkö mä haluan? No en (eikä tarvi edes montaa kertaa miettiä)

Viikonloput ovat arjen hengähdystaukoja. Niiden voimalla jaksaa. Vaikka koulua ei ole kuin kahtena iltana viikossa neljä tuntia, on sekin ollut jo tarpeeksi. Olen yrittänyt pyhittää viikonloput levolle ja kivalle tekemiselle. Hoen itselleni, että perjantaista kun istahdan sohvalle, otan käsityön esiin ja aikaa itselleni, aina maanantaihin kun aamulla avaan silmäni, on koulutöitten miettiminen kiellettyä. Silloin ei lueta läksyjä, päntätä kokeeseen tai stressata. Viikolla kyllä kerkeää senkin homman hoitamaan. Tähän mennessä tekojen tasolla olen onnistunut kohtalaisen hyvin, mutta ajatukset meinaavat juosta tekemättömiin tehtäviin. Jos vain nopeasti vilkaisisin tätä matikkaa? Jos lukisin vain muutaman sivun yhteiskuntaoppia?

Tää nainen on kuitenkin nyt jo niin väsynyt että lopetan tekstin vähän tyhmästi näin kesken ja alan nukkumaan. Huomenna on tiedossa uintia ja olkkarin järjestyksen vaihtoa, kun saan vähän apujoukkoja. Toivon vaan niin kovasti, että paha olo ei palaisi vaan saisin nauttia vielä tästä olosta.

Päivärutiinit on olleet tosi tärkeä osa parantumista ja jaksamista. Toki niissäkin olisi vielä hiottavaa. Mulle on monet lääkärit ja hoitajat osastolla sanoneet, että epävakaasta kärsivillä rutiinit ja suunnitelmat tuo turvaa jota sairaus taas vie. Siksi olisi hyvä pitäytyä niissä ennalta tehdyissä suunnitelmissa.
Usein me saatetaankin kuntoutuksen porukan kanssa tehdä suunnitelma, miten jaksan tämän päivän. Laitetaan ylös ihan kellonajat koirien ulkoiluttamisesta syömiseen ja kirjan lukemiseen. Luulisin, että tää systeemi toimii myös muilla joilla on päivittäin kovaa ahdistusta. Kun tietää mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, vie sekin jo ajatuksia hiukan muualle.

Oon luonteeltani, ihan jo pienestä asti ollut, tosi spontaani. Tykkään keksiä yhtäkkiä, että nyt otetaan äkkilähtö etelään, mennään teatteriin viimetippalipuilla tai kutsutaan koko suku kylään. Vaikka toisaalta en tiedä missä menee raja luonteenomaisen ja sairauden tuoman äkkipikaisuuden välillä. Välillä yritän, aika usein vaan kehnolla menestyksellä, hallita tuota spontaaniutta ajattelemalla järkevästi ja "aikuismaisesti". Useimmiten en jaksa. En vaan pysty siihen. Kai mä sitten tulen olemaan tällainen ikuinen lapsi.

Epävakaapersoonallisuushäiriö. Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut tänne samasta aiheesta, mutta koska tää koskettaa joka päiväistä arkeani, kirjoitan uudestaan.

Tänään oli tämän sairauden kohdalla tosi vaikea päivä. Oikeastaan koko juttu alkoi jo eilisestä, kun lääkäri kieltäytyi määräämästä enää tarvittavia. Enhän mä niitä ole pitkiin aikoihin edes tarvinnut, mutta turvana ne ovat olleet. Itkin eilen sitä puhelimessa työntekijälle ja tänään kotikuntoutuksessa. Tai siis tänään lähinnä kiukuttelin. Aikuinen puoli minusta oli hävinnyt johonkin ja olin kuin pieni lapsi joka ei saa unilelua kainaloon: turhautunut, peloissaan, hämmentynyt...

Joskus dissosiaatiota ja epävakautta on vaikea erottaa toisistaan. Dissossa olen aivan muissa maailmoissa, en muista mitä on tapahtunut tai mitä olen tehnyt. Epävakaassa eri osat voivat joko olla niin voimakkaina että olen totaalisen hämmentynyt, tai sitten mikään osa ei tunnu olevan tavoitettavissa.

Tänään ahdistusta on kestänyt aamu yhdeksästä. Kun toisen hoitajan piti lähteä seuraavalle tapaamiselle, toinen jäi vielä kanssani istumaan sillä minusta ei ollut kotiin lähtijäksi. Koko kroppa tärisi, tuijotin eteeni ja vaikka tajusin mitä ympärillä tapahtui, en pystynyt reagoimaan siihen.

Epävakaapersoonallisuushäiriö on tuskaa. Kun sain tukisoiton, itkin miten en jaksa tätä oloa. Niinä hetkinä näköalattomuus valtaa koko mielen eikä loppua tunnu olevan. Pelkään ahdistuksen ja pahan olon kestävän koko lopun elämää. Ajatukset pyörivät vain kuolemassa ja sen tuomassa rauhassa. Lopullisuus helpottaa. Ja samalla tiedän, etten voisi tehdä niin paskamaista temppua perheelle ja ystäville.

Usein mietin, kuinka kauan tätä voi jaksaa? Vai onko totuus siinä, että tätä jaksaa vain kun ei tiedä paljonko on vielä edessä? Joku sanoi joskus, että on lottovoitto, jos epävakaudesta kärsivä elää kolmekymppiseksi. Silloin olin puolessa välissä sitä ikää, nyt jo reilu 2/3 ohittaneena. Pitäisikö hyppiä riemusta vai alkaa järjestelemään hautajaisia?

En tiedä mitä uskaltaisin tänne kirjoittaa. Ei ole kiva tunne, kun pelkää oman äidin lukevan kaikkein henkilökohtaisimpia asoita itsestä. Eikö päiväkirjan lukeminen jo riittänyt?

Tulin nyt kuitenkin nopeasti postaamaan tästä päivästä ennen nukkumaan menoa. Kävin tänään mm. ystävän kanssa hesessä ja omaksi yllätyksekseni söin kanasalaatin ilman oksentamista. Lisäksi olen laajentanut ruokavaliota lasten piltteihin joita syön kahdesti päivässä. Kalorit eivät päätä huimaa, mutta onhan se nyt tyhjääkin parempi.

Koulussa olo alkaa tuntumaan jo voinnissa. Ensimmmäiset päivät menivät alkuhuumassa ja jeejeekouluaihanaa-olotilassa. Nyt kun läksyt ja työt puskevat päälle, on todellisuus alkanut hahmottua. En todellakaan olisi jaksanut enempää kuin kaksi kurssia. Toisekseen, mietin miten ihmeessä tulen pärjäämään tulevilla kursseilla, kun jo näillä kahdella, joista toinen on matikan kertauskurssi, tuntuu päälleni olevan liikaa informaatiota. Mielessä pyörivät koeviikot ja yo-kirjoitukset, vaikka molempiin on vielä aikaa. Tunnen olevani huono, jos en saa vähintään ysiä joka aineesta, vaikka en aikoisi edes kirjoittaa sitä. Moni on neuvonut, että kannattaa mennä vain "kunhan pääsen läpi" asenteella, mutta luonteeseeni se ei meinaa sopia.