Ravitsemusterapeutti kävi. Ei ollut hyvää sanottavaa... Syömiset kuulemma aivan päin persettä. Nyt sääntönä on, että jos en syö koko ruokaa, joudun juomaan nutrin (kaloripitoinen täydennysravintovalmiste).

Olimme äsken ulkona hoitajan kansssa. Minä istuin pyörätuolissa ja hän työnsi. Satoi hiukan. Kävelimme pesulan ohi, jonka katolta hyppäsin, ja muistikuvat palasivat mieleeni. Poliiseja, hoitajia, ambulansseja, vartijoita, palomiehiä... Minulla oli paljon apua tarjolla ja silti mokasin koko jutun.

Kun pääsimme sisälle aloin itkemään. En pahaa oloa vaan sitä, että tunsin nälkää. Tuota samalla ah niin vierasta tunnetta, vihollista ja samalla kaivattua. Hoitaja sanoi, että nälän yllättäessä menen pois tolaltani aivan kuin pikku lapsi. Mahalaukkuni on pienentynyt pienen lapsen vatsan kokoiseksi, joten sinne ei mahdu ruokaa kovin paljon kerrallaan. Samalla se ei myöskään pärjää kovin kauas ilman ruokaa. Tarvitsen siis pieniä aterioita useita kertoja päivässä.
Välillä jopa tuntuu että viisi ateriaa ja kaksi säännöllistä nutria päivässä eivät riitä. Voisin syödä hevosen! (kunnes pääsen ruokalautasen eteen, syön viisi lusikallista ja olenkin jo täynnä)

Tällaista tälle pienellä lapselle kuuluu. Jalat ovat yhä todella kipeät. Kotikokeiluille en ole päässyt eikä suunnitelmissa vielä edes ole, ja pahoja oloja tulee ja menee. Niin kuin tänäänkin. Mutta niistä on selvitty ja selvitään jatkossakin

Syöminen ei suju. Eilen en syönyt muuta kuin yhden näkkärin ja kieltäydyin lisäksi juomasta. Tänään aamu alkoi kolmasosalla viiliä ja suurella määrällä ahdistusta. Miksi syömishäiriön pitää taas nostaa päätään? Mitä niin pahaa olen tehnyt?

Hoitajat uhkailevat päivystyksellä, tipalla, pakkohoidolla ja suljetulla osastolla. Itkettää. Pää huutaa, että vasta sitten kun joudun tippaan, saan alkaa syömään. Siihen asti joudun kiduttamaan itseäni. Kuitenkin pelottaa, että päivystys reissun jälkeen en pääse enää tälle omalle osastolleni vaan joudun suljetulle pakkohoitoon. Hoitajat eivät osaa sano juuta eikä jaata.

Haluaisin syödä, ihan tosissani. En vain pysty. En pysty nukkumaankaan. Heräilen painajaisiin. Eihän tästä tule enää mitään

EDIT: heti tämän kirjoituksen jälkeen alkoi kova rintakipu, pulssi oli tiheä ja epäsäännöllinen. Hoitaja lähti kiikuttamaan pikaisesti ensiapuun. Siellä otettiin sydänfilmi, verikokeet ja keuhkokuva sillä kuumetta oli 37.6, mutta missään ei ollut mitään. Lääkäri sanoi kehon olevan niin loppu syömöttömyyteen ja juomattomuuteen, että alkaa reagoimaan jo näin vakavasti. Pelästyin aika lailla ja kun tulimme takaisin osastolle,söin kanaa ja riisiä pienen vatsalaukun täyteen ja join vielä suosituksesta nutrin. Nyt on pakko kääntää kelkkaa tai kuolen tähän muuten!

Yksi ja tärkein asia: sain eilen luvan ruveta kävelemään! Im so happy! Kuusi ja puoli viikkoa pyörätuolissa ovat opettaneet kärsivällisyyttä ja kasvattaneet pinnaa joka on hyvin, hyvin lyhyt. Kävin ensin röntgenissä ja sen jälkeen jännitin lääkärin vastaanottoa, mutta turhaan: luut olivat luutuneet oikeaan paikkaan, metallilevyt ja ruuvit eivät olleet liikkuneet ja haavat olivat siistit. Kaikki siis kondiksessa! Meinasin siinä jopa pari ilonkyyneltä vuodattaa, kun sain ekaa kertaa eeva-telineen kanssa liikkeelle (tiedättehän, sellainen puoliympyrän muotoinen teline johon nojataan käsillä, jotta koko paino ei tule jaloille). En tosin vielä pääse pyörätuolista kokonaan eroon. Jalat ovat niin heikot ja kipeät, että välillä on jopa mukavaa istahtaa tuoliin lepuuttamaan niitä.
Kudoin myös itselleni palkinnoksi villasukat kun olen jaksanut odottaa koko tämän ajan. Yleensä teen niitä vain muille sillä itselle tehdyistä tulee huono omatunto. Enhän minä ansaitse... Mutta tällä kertaa heitin tuollaiset ajatukset roskakoriin ja päätin antaa itselleni lahjan. Ja eihän se niin kamalaa ollutkaan :)

Heräsin tunti sitten kovaan yskään ja kurkkukipuun, ja kun sytytin valot juodakseni, piristyin niin etten ole saanut enää unta (kello on nyt siis 3.55). Muutenkin koko unirytmi on sekaisin... Viime yönä nukuin vain 3,5h. Tosin olin pahoittanut mieleni kaverin viestistä ja jännitin lääkäriaikaa. Nyt yritän vielä nukkua vähän aikaa bloggerin päivittämisen sijasta.

Tuijotan ruoka-annosta lautasellani. Tekee pahaa katsoa edes sitä. Taas ne ovat mättäneet turhia kaloreita eteeni.
Jos saisin valita, heittäisin koko tarjottimen lattialle ja juoksisin pois. Mutta en saa. Ensinnäkin, istun pyörätuolissa jalat kipseissä. Toisekseen, en kehtaisi aiheuttaa sellaista trafiikkia täällä muuten niin rauhallisella osastolla.

Tiedän, että minun tulee syödä, jotta pysyn hengissä. Se ei kuitenkaan vie pois sitä tosiasiaa, että syöminen on tuskaista, vaikeaa ja ahdistavaa. Että itken vähintään pari kertaa päivässä läskiahdistusta. Että koen olevani osaston lihavin. En ole tyhmä. Tiedostan että painoindeksi on normaalin puolella, ei lähelläkään lihavaa. Tiedostan, että kalorit eivät voi siirtyä ruuasta toiseen, jos tietyt ruoka-aineet ovat liian lähellä toisiaan. Tiedostan, että sairaalan ruuilla ja alhaisimmalla ateriasuunnitelmalla ei voi lihoa. Silti kaikki tuntuu niin kovin todelliselta.

Olen nyt sairastanut seitsemän vuotta. Aluksi kaikki lähti viattomasta herkkujen vähentämisestä. Ilman en edes alimmassa painossa nenämahaletkussa ole ollut. Silloinkin imeskelin pastilleja. Vähitellen aloin skippaamaan kouluruokailun. Menin vessaan piiloon ja väitin opettajalle että kävin jo syömässä. Tätä tapahtui jo vitos- kutosluokalla. Surullisen pienenä. Aloin lisäämään liikuntaa. Käymään pakonomaisesti juoksemassa vaikka vihasin sitä. Lopulta jätin pois aamupalan ja toisenkin päiväruuan. Väitin äidilleni syöneeni jo yksin tai kaverin luona. Jossain vaiheessa jäin kiinni valehtelusta, mutta olin jo niin syömishäiriön syövereissä, että en pystynyt enää lopettamaan. Tästä saimme äidin kanssa liian monet riidat aikaan. Tilanne paheni ja paheni johtaen osastohoitoon. Moniin sellaisiin. Ja nyt ollaan tässä. Osastolla taas, seitsemän itkuisen, ahdistuneen, riitaisan vuoden jälkeen. Enkä vieläkään pysty uskomaan, että syöminen ja juominen eivät lihota. Pystynkö enää koskaan?

Poikaystävä kävi tänään (kai häntä voi jo poikaystäväksi sanoa, sen verran kauan olemme tapailleet ja puhuneet seurustelusta). Kävin myös äidin kanssa kaupoilla ja kotona. Löysin viisi vuotiaalle kummitytölleni prinsessa elokuvan ja kivan kortin, jotka postitin hänelle yllätyksenä. Toivottavasti pieni tulee iloiseksi :)

Olen luultavasti kertonut täällä leikkauksista, jotka jalkani ja minä kävimme läpi. Nyt on kuitenkin - kipsien pois oton lähentyessä - tullu tarve kirjoittaa niistä, joten aion sen tehdä, vaikka ketään ei kiinnostaisikaan.

Heinäkuun 24.päivä hyppäsin siis katolta, ja vasemmasta jalastani meni kantaluu kokonaan kasaan, ja oikeasta jalasta sääri- sekä nilkkaluu yhdeksään eri kappaleeseen. Oli ilta kun hyppäsin. Vettä tuli (ylläri) kunnolla ja olin aivan märkä. Paikalle oli kerääntynyt poliiseja, vartioita, paloautoja, ambulansseja ja ensivasteyksikkö. Olin katolla ehkä tunnin ajan ja puhuin eri ihmisten kanssa, jotka yrittivät saada minua pois turvallista reittiä. Olin jo puoliksi päättänyt tulla poliisin kanssa alas, kunnes näin miten palomiehet rahtasivat isoa ilmatyynyä alleni. Menin paniikkiin ja töytäisin itseni alas. Muistan kuinka osuin maahan. Ensin jaloilleni ja siitä takapuolelle. Aluksi en tuntenut mitään. En edes kipua. Parin sekunnin päästä aloin kuitenkin tuntemaan aivan hirveää kipua jaloissa ja selässä. Ensimmäinen asia jonka kokeilin oli tietenkin, että liikkuvatko varpaani vai olenko halvaantunut. No, liikkuivathan ne.

Huusin koko matkan hyppypaikalta ensiapuun ja shokkihuoneeseen (jossa meni noin viisi minuuttia). Kaikki vaatteeni leikattiin riekaleiksi ja minua kuvattiin moneen otteeseen kovan selkäkivun takia. Muistan vain huutaneeni että antakaa kipulääkettä. Olin hysteerinen. Kun olin saanut paljon lääkettä ja rauhoittunut, ja tärkeimmät kuvat otettu, lääkäri tuli kysymään haluanko itse soittaa äidilleni vai soittaako hän. Annoin hänelle luvan, sillä en olisi koskaan pystynyt soittamaan itse. En pysty edes kuvittelemaan kuinka kamalaa on saada sellainen puhelu, varsinkin kun äitini oli Levillä monien satojen kilometrien päässä, eikä päässyt tuekseni. Odotin shokkihuoneessa iäisyydeltä tuntuvan ajan, joka tosiasiassa oli ehkä tunti tai kaksi, ennen kuin pääsin leikkaussaliin. Oikeaan jalkaan asennettiin ulkoinen rautakehikko ja vasen (muistaakseni) leikattiin ja laitettiin levyjä.

Myöhemmin, noin viikon päästä leikattiin uudestaan ja rautakehikko poistettiin sekä kantapää leikattiin uudestaan. Siitä saakka molemmat jalat ovat olleet paketissa. Haavat ovat parantuneet todella hyvin, ja kiruri otti välitarkastuksessa oikein kuviakin niistä luentoja varten. Olen myös iloinen, että sain niin hyvät kirurgit, että arvet eivät suoraan loista vaikka joudunkin niitä kantamaan loppu elämäni. Toisaalta olen myös ylpeä arvistani. Ne osoittavat mistä kaikesta olen selvinnyt ja mitä haasteita voittanut.

Vielä joskus voin ylpeänä sanoa: "Minä selvisin".

Syksy tulee ja se on ihanaa! Rakastan kirpsakoita ilmoja, tuulta, puista putoavia lehtiä, syysmyrskyjä, kumisaappaita ja jopa vesisadetta. Syksyyn sisältyy jotain mystistä ja samalla ei minkäänlaisia odotuksia, toisin kuin kesään.
Kesällä pitää keritä ja jaksaa. Syksyllä ei tarvitse jos ei halua. Saa rauhassa käpertyä sohvalle ja olla omissa oloissaan.
Syksyllä rauhoitutaan takaisin opiskelemaan ja töihin. Harrastukset jatkuvat ja elämä palaa ruotuunsa. Kaikki on kuin aikaisemmin. Tulee se tylsä ja tavallinen arki jota voi piristää pienillä asioilla.

Syksy on myös merkki uudesta. Uusia harrastuksia, omalla kohdalla uunituore poikaystävä, uusia opiskelukuvioita... Ja ne villaneuleet! Rakastan rakastan rakastan!! Voisin ostaa loputtomiin kirppareilta vanhoja pitkiä villapaitoja. Käyttää niitä legginsien ja villasukkien kanssa. Töpsytellä menemään.

Tänä syksynä lupaan olla itselleni armollisempi. Antaa itselleni aikaa. Rauhoittua välillä vain olemaan. Kuunnella mitä minulla on sanottavaa. Olla paremmin oma itseni. Oma minä.