Anteeksi tämä yli kaksi kuukautta kestänyt hiljaisuus. Ei ole ollut inspiraatiota kirjoittaa tänne sillä olen mennyt niin huimasti eteenpäin, että blogi on jäänyt kakkossijalle.
Kesällä on toki ollut vaikeampiakin ajanjaksoja mutta olen oppinut käsittelemään niitäkin uudella tavalla. En sillä itsetuhoisimmalla ja satuttavimmalla.
Luulin etten tule kestämään polin työntekijöiden ja terapeutin kahden viikon lomaa, sillä vaikka aika kuulostaa ehkä toisten korvaan lyhyeltä, olen näiden vuosien aikana tottunut käymään neljä kertaa viikossa jonkun vastaaanotolla juttelemassa. Pudotus nollaan oli suuri. Selvittyäni siitä tajusin kuitenkin miten paljon elämässä on muuttunut: mä pärjään lyhyitä aikoja yksinkin ilman sairaalaa.
Paino ahdistaa aina välillä ja olen repsahtanut oksentamaan taas. Nyt on kuitenkin tehty kirjallinen sopimus, jossa lupasin oksentavani maksimissaan kerran päivässä. Olen pyrkinyt pitämään siitä kiinni vaihtelevin tuloksin. Aina kun olen onnistunut yhden päivän, saan laittaa terapeutille viestin ja mietimme jonkin pienen palkinnon.
Nyt kun elämä on ottanut uuden suunnan, olen myös löytänyt itsestäni uusia puolia: nykyään tykkään häärätä omalla pienellä kasvimaalla, istuttaa kukkia ja kasvattaa hedelmiä. Tykkään kävellä sateessa koirien kanssa ja katsoa tuntikausia Netflixiä, mikä aikaisemmin olisi ollut mahdotonta. Olen myös löytänyt uudestaan syömishäiriön tukahduttaman liikunnan ilon, kun olen käynyt pelaamassa tennistä siskon kanssa. En väitä etteikö huonoja oloja tulisi. Viimeksi tänään googletin paljonko buranaa pitäisi vetää jotta henki lähtisi. Mutta tajuan AINA ennen toteutusta, ettei se enää ole vaihtoehto. Välitän liikaa ihmisistä ja eläimistäni. Haluan nähdä, kuulla ja kokea asioita joita vielä en ole saanut.
En tiedä uskallanko sanoa, että elämä on tasapainossa. Epävakaapersoonallisuushäiriö kummittelee kuitenkin yhä takataskussa. Tulee hetkiä kun tekisi mieli toimia impulsiivisesti mutta pystyn nykyään hallitsemaan olotiloja. Nyt pystyn vihdoin luottamaan vuosia sitten erään lääkärin sanomisiin "aika helpottaa, voi jopa poistaa sairauden". Silloin se tuntui vain sanahelinältä. Turhalta eikä ollenkaan lohduttavalta. Mutta niin se vain on mennyt, aika on helpottanut kuten myös terapia.
Jos joku haluaa seurata instassa, niin nimellä sofia_recovering löytyy. En kuitenkaan hyväksy sinne kovin tuttuja, sillä haluan pitää sen paikkana, jonne voin vuodattaa paskimmatkin olot. Sitä päivitän useasti nyt kun blogin pitäminen on vaakalaudalla. En tosiaan tiedä jatkanko tätä enää, sillä tuntuu että elämä on kuljettanut niin eri tilanteeseen kuin lähtiessä, enkä halua jatkuvia muistutuksia siitä. Tämä ei kuitenkaan tule olemaan viimeinen kirjoitus tänne blogiin, mutta taukoa voi taas kertyä. Sillä välin, jos tunnemme, voit kysyä kuulumisia ihan henkilökohtaisesti, tai sitten seurata instagramissa :)
