Nyt se on tehty! Muutto nimittäin. Muutin osastolta toiselle paikkakunnalle kuntoutuskotiin maanantaina. Alkupäivät lähinnä menivät ihmetellessä ja ahdistuessa. Muutaman kerran sain kunnon ahdistuskohtauksen. Ruokailut eivät suju vielä ollenkaan... Ensin kieltäydyin kokonaan syömästä ja sitten, uhkailujen ja kirityksen jälkeen, kun päätin alkaa syömään, on ahdistus noussut niin valtavaksi, että en ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin oksentaa. Nyt olen saanut vähän hillittyä sitä.
Perjantaina oli ravitsemusterapeutti joka sanoi suoraan, että käyttäytymiseni on itsetuhoista. Että joko alan syömään tai sitten luovutan ja joudun osastolle letkuruokintaan.

Muuten täällä kuntoutuspaikassa on ollut mukavaa (ensijännityksen jälkeen). Täällä meillä on kaksi aasia, lampaita, kanoja, kukko, kissa ja kaloja. Niitä saa hoitaa jokainen vuorollaan. Lisäksi on erilaisia kotitöitä mitä pitää tehdä. Itse olen saanut olla vielä lähinnä kuunteluoppilaana tämän ekan viikon, mutta ensi viikolla teemme minullekin listan töistä.

Tänään on ollut melkoinen jumppa päivä... Olo on ollut todella levoton, pulssi huidellut 120:ssa. En pysty oikein olemaan paikoillaan, ja äskenkin menin juoksemaan portaita niin että en meinannut enää pysyä jalkeilla. Joskus tuntuu vain niin toivottomalta. Että mikään ei auta. Mutta kai pimeydenkin on jossain vaiheessa pakko loppua?

Poikaystävää on totta kai ikävä. Emme ole nähneet kunnolla pitkiiiiin aikoihin... Lupasin siis ensimmäisen yöloman pyhittää hänelle ja keksimme koko päiväksi jotain mukavaa tekemistä :)

"Josku kun olen aivan yksin

ja maailma tuntuu niin painavalta

kuvittelen sut viereeni istumaan.

Meni syteen tai saveen

tiedän mitä mä teen

kun mun mun voimat on loppu

Mä rukoilen pimeyteen

auta mua en yksin jaksa

Meni syteen tai saveen

tän pimeyden on pakko loppua

Mä rukoilen sua

enkä huomaa kuinka jo kannat minua."

Joku on kaatamassa minua kuin hakattavaa puuta

Haava kerrallaan tihkuu elämää pois suonistani

Olen kaatumassa maahan kunnes tunnen taas lämpimät kätesi

Ne koskettavat hiljaa omiani kuin kertoakseen "älä luovuta vielä, kestä vielä vähän aikaa"

Ja minä yritän

Pidän juuristani kiinni kovempaa kuin koskaan aikaisemmin

Taistelen muita vastaan, vaikken edes tiedä kenen puolella olen.

I miss the old, happy me

Mä olen väsynyt taistelemaan. Haluaisin kuolla pois. Ella ei ole enää vieraillut elämässä, mutta muuten oon vain väsynyt tähän kaikkeen. Vielä joku päivä mä sen teen. Kun pääsen kuntoutuspaikkaan, vedän ranteet auki mattoveitsellä ja odotan kuolemaa. Laihduttaminenkaan ei saa mua enää innostumaan.

Kaikki hoitajat täällä vihaa mua. Tai mun tekoja. Mutta en osaa muuta. Tänäänkään kellään ei ollut aikaa jutella mun kanssa. Tai no ihan pienen pienen lyhyen hetken.

Näytän ihan räjähtäneeltä. En jaksa käydä suihkussa enkä vaihtaa vaatteita. Hampaat sentään oon pessyt. Pointsit siitä!

Mä olen niin väsynyt että en jaksa edes kirjoittaa selkeästi. Kaikki vaan vilisee päässä. Kuolema on ottanut vallan mun päässä. Mitään muuta ei ole enää jäljellä

"Minä olen aivan liikaa,

yksinkertaisesti liikaa

liikaa jalkoja, liikaa epäonnistumisia, pahaa,

liikaa mahaa ja liikaa noloja tilanteita

Liian vähän kaikkea

liian vähän laiha, vähän kaunis

liian vähän reipas, iloinen

liian vähän hyvä ihminen

tähän maailmaan

Minä en ole mitään

Rintaa pistää, ja

päätä huimaa kun nousen ylös.

Imen kahvia sisääni

rakastelen omenan kanssa;

Punaposkisen omenan, vesi nousee

ahneelle kielelle.

Kiloja nousee, pumppaan

ylös, alas

lisää toistoja, vaikka

harmaa verho katseen edessä

mustuu.

Tuntuu hyvältä vatsassa, olen vahva,

hetken

Olen hyvä.

Ensin ajattelin

sinun olevan siunaus,

ja olethan sinä,

pieni, paskaenkeli.

Luulin sinun vielä liihottavan

luotani pois, vain

käyvän vieraissa, siirtyvän sitten toisaalle.

Sillon käytin sinua

hyväkseni, olitý

ratkaisu. Olit pelastus.

Aika kun katoaa johonkin,

oli liian myöhästä kun ymmärsin

silloin, ettet pelasta, vaan

tuhoat. Et enää muuta pois, olet

minut ostanut.

Kasvanut paskaenkeli."

"Joo", sanoin. Tiesin, että se oli totta, ja olin osaksi 

surullinen. Oli vaikea päästää irti. Vaikka se mistä pitää kiinni

 oli täynnä piikkejä, on silti vaikea päästää irti. Ehkä erityisesti silloin.

-Stephen King, Tervetuloa Joylandiin

Oon pohtinut yksin pienen pääni sisällä irti päästämisen tuskaa. Sairaudessa ja arkielämässä. Oon joutunut nöyrtymään paljon. Pelännyt, että sairauden takaa ei löydykään mitään. Tai mitä jos oon tylsä ja tavallinen sairauden jälkeenkin? Ettei sitä tyhjää koloa osaakaan täyttää. Vaikka todellisuudessa ihmiset täyttää arjen kolot kaikella mukavalla. Välillä toki myös tylsällä, mutta niin sen kuuluukin mennä. Ei aina voi olla extremiä. Kunpa osaisin vain heittäytyä elämän vietäväksi. Luottaa, että kyllä se kantaa. Ettei aina tarvisi möhliä mahdollisuuksiaan.

Kohta on taas se aika vuodesta, kun leivotaan kakku ja puhalletaan kynttilöitä. Mulla niitä tulee 21. Silti tänään jumppasin väkisin hoitajien pitäessä kiinni ja lopulta kääriessä peittoon. Eräskin hoitaja totesi, että näin tehtiin lasten puolella, eikä hän olisi uskonut törmäävänsä tähän samaan ratkaisuun aikuispsykiatrian puolella. Ihan sama. Mua se helpottaa.

Kaikkea on kerennyt sattua. Niin paljon, etten halua kaikkea tähän edes jakaa. Negatiivista. Osa myös positiivisia. Tänään mentiin aika pitkälti lääkkeiden voimalla. Mutta selvittiin voittajana. Kukaan ei kuollut. Eikö siitä ole ihan hyvä lähteä liikkeelle?

Itkupotkuraivarit. Kyyneleitä. Huutoa. Väkisin tungettu nenämahaletku.

Olo on kamala. Vihastuttaa. Ärsyttää. Raivostuttaa. Kaikkea siltä väliltä.

Tunnen, että olen epäonnistunut täysin ihmisenä. En kehtaa mennä edes yleisiin tiloihin vaikka haluaisin. Tälläinen norsu.

Kunhan pääsen täältä pois, laihdutan itseni 35kiloiseksi. Kevyeksi keijukaiseksi.

Sitten olen onnellinen. Kevyenä. Kepeänä.

Niin äkkiä lähdit

Varoitit hetken ennen

Halunnut et rakkaittesi 

itkevän hupenevaa aikaa.

Tulit ovelle vastaan,

varjonasi ystäväni,

pinnistit voimasi tervehdykseen, 

kuin se tärkeintä maailmas ois.

Kadun niin paljon.

Hetkiä, joina en sulle löytänyt aikaa,

jota luulon olevan loputtomiin.

Kun vein sinut kävelylle tienlaitaan

sen sijaan että olisin vienyt metsään,

jonka tuoksuja niin rakastit.

Olisit ansainnut sen.

Yhden minä tiedän,

me tapaamme vielä.

Tässä maailmassa kenties,

jos sielumme vaeltavat.

Jos taivas on totta,

sinä odotat minua siellä,

mitä olenkaan vailla ilman lämpöäsi...

Mä oon päättänyt, että kunhan täältä pois pääsen, niin laihdutan itteni paljon pienempään kuntoon. En kuoleman rajalle asti, mutta siihen asti, että joudun melkein sairaalaan piipaa autolla. Mutta vaan melkeen. Joku 35kg vois olla hyvä raja.

Nyt voin sen paljastaa. Hiljaa näinä illan tunteina. Olen miettinyt, että en enää koskaan, tai ainakaan pitkään aikaan, söisi oikeaa ruokaa. Että letkutettaisiin kaikki energia. Ei kai keho sitä kovin kauaa kestä? Ei kai se sille hyväksi ole? Saisin salaa, hiljaa hiipua pois. Läheisten kanssa. Ja jonakin aamuna vain...minua ei enää olekaan.

Meillä on lääkärin kanssa käytäntö, että kirjoitan pahan hetken tullessa hänelle lappusia jolloin hänen on helpompi saada kiinni pääni sisäistä ajatuksista, kuin hyvällä hetkellä jutellessamme. Tänään laput olivat kuitenkin harvinaisen masentavia:

"En halua elää. Piste.

Haluan kuolla, ja haluan, että tuhkani sirotellaan mereen.

Haluan, että hautajaisissani lauletaan iloisia lauluja eikä virsiä. Eläminen on ihan perseestä. Piste"

Ja toinen:

"Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla

Mä haluan kuolla.

Antakaa mulle lääke, jolla kuolee

Antakaa mulle lääke, jolla kuolee

Pysyvästi."

Tapahtui tänään iloisiakin asioita. Kävimme siskon kanssa syömässä sushia uudessa paikassa ja nauroimme paljon. Yritin myös olla siskon luona jonkin aikaa, mutta ahdistus kävi liian suureksi. Ehkä ylitin itseni liikaa. Kuormitin itseäni. Sillä kun palasin takaisin osastolle en osannut muuta kuin itkeä. Olin vain niin loppu. Tähän kaikkeen. Tähän koko elämään.

En tiedä painoani,

en tiedä arvoni määrää.

Tiedän vain, että kovin kauaa tätä ei jaksa katsella.

Ei vierestä, ei sivulta eikä kaiken keskeltä.

Haluaisin jo kaiken loppuvan, tietäen kaiken päässsä loistavan kirkkaan valon,

Valon, jota kohti juosta.

Juosta näillä haavoittuneilla jaloilla.

Lyhyt postaus

Lääkäri asetti selvät rajat: yksikin syömättä jäänyt ruoka ja nenämahaletku kutsuu.
Jos kaikki onnistuu, saan ulkoilla kerran päivässä rauhallisesti.

Eilen tuli vähän riehuttua. Viskeltiin tavaroita ja kiroiltiin. Kaikilta osin.

Tänään pääsin siskon kanssa kanttiiniin ja myöhemmin EHKÄ äidin kanssa kaupungille syömään. Otin jo valmiiksi tarvittavaa kun meinasi mennä olo vähän ylikierroksille.

Tänään se tapahtui. Kroppa meinasi pettää. Kävin jo lähellä. Tajunnantaso hämärtyi, en ollut heräteltävissä, pupillit eivät reagoineet, tuli hengityskatkoksia. Nyt olen takaisin elävien kirjoissa, mutta pelottaa ihan hitosti. Mitä jos käy toisen kerran ja kukaan ei kerkiäkään avuksi? Mitä jos yöllä nukuin vain pois? Haluan että tiedätte: vanhassa päiväkirjassani on kaikki mitä haluan hautajaisiini. Kaiken varalle.