Tää päivä. Ei huhhuh miten oon ylpeä että selvisin iltaan. Oon itkenyt ääneen (enkä mitenkään ihan pieneen) osaston käytävillä. Halaillut hoitajia ja kuunnellut niiden tsemppausta. Hakannut ikkunoita että pääsisin pois. Ollut viiltelemättä. Mutta tärkeinpänä: aloin juomaan kolmen päivän tauon jälkeen. Nutrit mut pelasti. Ja tietty sillä nenämahaletkulla uhkailu. Jos yksikin nutri jää välistä tai oksennan niin se on letkua nenään vaan.

Oon laihtunut jonkin verran, ehkä viitisen kiloa. Olo ei vaan oo kovin hääppöinen... Mutta tänään tajusin että haluan niin paljon kovemmin elää elämää kotona kuin täällä, että mun on pakko uskaltaa. Uskaltaa ottaa se haarukka käteen ja tunkea ruokaa suuhun. Sillä mikään ei tosiasiassa estä mua. Mulla ei ole sairautta joka estäisi mua syömästä, sillä mun kädet toimii ja suu jauhaa ruuan. Se pelko on vaan mun pään sisällä. Vielä en pystynyt syömään oikeaa ruokaa. Ehkä huomenna. Mutta onneksi on nutrit jotka turvaa ainakin vähän aikaa elimistön peruskulutukseen tarvittavat kalorit. Eihän niilläkään voi tietysti loppuelämää elää. Enkä aiokaan.

Kyllä mä nousen täältä, ihan kuin Fenix-lintu. Tuhkasta ja tyhjästä, upeampana ja vahvempana kuin ennen