Juttelin äidin kanssa. Äiti oli kävelyllä laskenut, että olen nyt näiden parien vuosien aikana viettänyt kaikki juhlapyhät sairaalassa vähintään kerran. Eiköhän tässä alkaisi olla tarpeeksi.

Äitipuoli laittoi ihanan viestin, jonka haluan sen tänne teille jakaa: 

"Hyvää uutta  vuotta pikkuinen. Sinä päivänä kun sinä itse tajuat kuinka kaunis sinä olet ja myös hyväksyt sen, sinä päivänä alkaa sinun oma tervehtyminen. Olet hyvin rakas <3"

Tänään olen käynyt läpi kaikkien tunteiden kirjon. Olen hyppinyt nauraen ja iloinnut, surrut ja itkenyt. Join desin nutria ja sain käydä pihalla katsomassa raketteja, mutta en meinannut suostua tulla sisään. Rankaisin itseäni jumpalla. Itkin, etten halua enää elää jos kaikki ravinto tulee nenämahaletkusta kun syödäkään ei voi.

Joskus toivoisin, että sairastaisin jotain fyysistä sairautta. Pitäisi olla tietysssä paikassa tiettyyn kellonaikaan jolloin hoito olisi, ja se joko tehoaisi tai ei. Nyt suurimman työn joutuu tekemään sairastunut itse, vaikka muut voivatkin olla tukena.

Tämän kuvan myötä haluan toivottaa kaikille jo etuajassa parempaa uutta vuotta 2016, kuin mitä 2015 oli! Ollaan rohkeita, ollaan vahvoja, ollaan päättäväisiä.

Sain huolestuneita puheluita ja viestejä viimeisimmän tekstin jälkeen. Itkuisiakin. En ole ainoa joka pelkää. Mutta nyt kalorimäärää on kasvatettu jo 1500kcal/vrk joten elimistön pitäisi pysyä pystyssä.

Lääkärinkierto oli tänään. Pakkohoitomäärys tarkkailun jälkeen. Olen kuulemma vaaraksi itselleni kun yritän näännyttää itseäni. Mutta enhän minä tee sitä tahalteen. Haluaisin niin kovin olla erilainen. Iloinen. Pirteä. Terve.

Otin kuitenkin salaa hassuttelukuvia läheisilleni jos sattuisi niin, että huomenna minua ei enää ole. Että heillä olisi jotain mihin takertua.

Äiti, sisko ja siskon mies kävivät tänään. Piristi. Verenpaineetkin ovat nousseet. Eivät kai enää niin vaarallisen matalia. Huomenna jos syön hiukan aamupuuroa, saan mennä katsomaan raketteja. En haluaisi sen takia lihoa. Rakettien takia. Mutta kai se pitää vain hyväksyä että ei tähän nyt kuoltu.

Kirjoitan tämän nyt, jos en aamulla enää herääkään. Jos aamulla kehoni on niin lopussa että yksi tähti taivaalla on sammunut.

Siivosin pienen sairaalahuoneeni. Järjestelin tavarat. Kaiken varalle. Vein pyykit pesuun, vaihdoin lakanat. Kaiken varalle.Kävin suihkussa ja laitoin hiukset. Kaiken varalle.

Haluan kertoa kuinka tärkeitä minulle olitte, miten paljon yritin. No, viimeisimmän viikon ajan ei yrittämisestä enää pystynyt puhumaan, mutta tajuatte ehkä pointin. Yritin ja yritin. Kaikista kaatumisista huolimatta.

Nyt kun keho on taistelunsa käynyt, on hyvä aika sanoa hyvästit. Oikea aika. Yritin sitä itse monta kertaa mutta aika oli väärä, keho ei ollut valmis. Se halusi taistella ja pitää kiinni. Nyt se oli valmis.

Joten kiitos ja kumarrus. Anteeksikin vielä. Ihan vain varmuudeksi, jos huomenna emme enää tapaakaan.

Usein mietin, olenko itse aiheuttaunut itselleni nämä sairaudet. Olenko tehnyt jonkun ratkaisevan virheen, josta syystä elämä on lähtenyt luisumaan väärää uomaa.

Miksi muuten se olisin juuri minä? Mitä niin kamalaa olen tehnyt? Vai olenko sairas ollenkaan? Onko kaikki vain valhetta ja showta. Ehkä voisinkin elää tavallisesti jos niin vain haluaisin.

En osaa edes kuvitella kuinka paljon rahaa sairauteeni on laitettu. Ensinnäkin kaikki itse maksamani sairaalamaksut. Monia tuhansia euroja. Sitten kaupungille tulleet laskut, monet miljoonat eurot. Yksityiset lääkärit, terapiat, polikäynnit, ambulanssit, ensiavut... Ja silti minä olen tässä pisteessä. Makaan vaarallisen matalissa paineissa sairaalan patjalla nenämahaletkussa. Verikokeetkin sen paljastivat; elimistö oli hälytystilassa. Se ei kestä enää kauaa, nyt olen sen alkanut tajuamaan. Ennen siihen pystyi luottamaan, että kaikki toimii ja workkii. Nyt se osoittaa että ei jaksa. Eikä tarvitsekaan. Minä olen vienyt sen äärirajoille. Anteeksi kroppa.

Pääsin jouluaatoksi kotiin kahdeksi yöksi käymään. Äidin luo siis. Olin tosin kuumeessa mutta yllättävän hyvin jaksoin häseltää joulua. Lahjojakin sain ja kaikki vielä mieluisia! Oli mukava joulu

Kunnes joulupäiväniltana aloin taas kuulla ääniä. Menin huoneeseeni ja aloin heijaamaan itseäni. En tiedä miksi, mutta se rauhoittaa. Äiti tuli ja sanoi että nyt lähdetään taas sairaalaan. En pystynyt enää puhumaan mitään, tuijotin tyhjästi vain eteen. Matka tuntui ikuisuudelta.

Osastolla kieltäydyin taas syömästä mitään ja viimeksi olin kunnolla syönyt jouluaattona. Paineet olivat kuulemma vaarallisen matalat. Yläpaine noin 90 ja alapaine 50. En suostunut edes juomaan. Nenämahaletku laitettiin taas kiinni.

Haluaisin niin kovin syödä tavallisia ruokia ja nauttia makuelämyksistä. En vain saa. Tulee kamala olo. Olen päättänyt että nämä neljä päivää kun tämä sama letku voi olla, aion olla syömättä mitään, mutta sitten kun se pitäisi vaihtaa niin yritän oikeasti alkaa syömään.

Syömättömyyys on laskenut veriarvoja jotka olivat vähän huonot, palelen koko ajan, nukun jatkuvasti... Mitään en jaksa tehdä ja aivot eivät pelaa. Koko ajan on paha olla.

Revin nenä-mahaletkun tänään pois. Se olisi kuitenkin pitänyt vaihtaa, joten samapa tuo. Minulle annettiin selväksi ohjeeksi, että jos kaikilla ruoilla ei mene kaikkea, niin en pääse jouluaattona kotiin vaan olen täällä tipassa. Huomenna aamusta on lääkärinkierto ja päätämme uloskirjataanko minut vai otanko vai pientä lomaa. Olen kokenut kovia viimeisen viikon joten vielä "loma" täällä voisi tehdä terää

Täällä minä istun. Osastolla taas. Suljetulla sellaisella. Vierihoidossa ja nenämahaletkussa. Kädet raavittuna reville. Pää hakattuna kuhmuille. Ei oikein tunnu joululle. Jos hyvä tuuri käy, voin päästä käymään äidin luona jouluaattona. Mutta siihen mennessä kaiken on pitänyt mennä hyvin. Tähän mennessä ei näytä siltä. Kuulen ääniä, näen henkilöitä. Kaikki on minule niin totta. Kaikki on todellista, vaikka muut väittäisivätkin muuta.

Enää minulle ei luovuteta kyniä eikä vihkoja, sain niistäkin itseäni vahingoittavia esineitä.

Osastolla on koko ajan vartijoita ja olen miljoons kertaa kysynyt onko se Ellan takia. Onko hän tulossa tänne? Pitääkö minun olla peloissaan? Ja yhtä monta kertaa minulle on vakuuteltu että ketään ei ole tulossa.
Välillä kesskustelen Ellan kanssa. Tosin Ella vastaa ja minä puhun.


Hävettää olla näin omalaatuinen. Hullu. Mutta kaikki tämä on totta minulle, vaikka välillä sen tiedostankin, että kaikki on huuhaata. Siksi olenkin kai hullu, siksi

Mä VIHAAN asua yksin kaupungissa, jossa ei asu yhtäkään perheenjäsentä
Mä VIHAAN olla koko ajan yksin
yksin
Mä VIHAAN olla sairas
Mä VIHAAN kun kaikki on niin jumalattoman vaikeaa
Mä VIHAAN kun kaikki luulee olevan tän jotenkin kovin helppoa
Mä VIHAAN  malttamatonta luonnettani
Mä VIHAAN kun mulla ei ole ystäviä joita pyytää kahville.
Mä VIHAAN kun pitää yrittää näyttää siltä että yksinäisyys on ihan jees
Mä VIHAAN kun poikaystävä ei tajua
Mä VIHAAN tällasia vihapostauksia.

Olen nukkunut, nukkunut ja nukkunut... Nytkin makaan patjalla sillä sänky minulta vietiin kun koko ajan yritin hypätä sieltä niskoilleni alas. En ole varma mikä päivä on mutta ei ainakaan lääkärinkiertopäivä.  Ella on ollut hiljaa ja hyvä niin. Aloin väsyä todenteolla hänen ääneensä. Haluan olla minä itse. Hoitajien vierihoito loppui omasta pyynnöstäni, sillä minun täytyy näyttää että pystyn ensiviikolla kotiutumaan. Ensi viikolla olisi tuparitkin joihin täytyy alkaa leipomaan. Pakko edes esittää parempi vointisempaa.

Blogi on pitänyt nyt syyshiljaisuutta oman voinnin takia.  Viimeinen niitti sille oli kun olin terapiassa jossa minua suoraan kiellettiin kuolemasta. Elli ei tykännyt. Pyrin parvekkeelle hyppäämään, mutta ohjaaja sai minusta kovan otteen. Kiikutettiin ensiapuun jossa hakkasin seinää vasten päätä, kuuntelin ääniä joita muut eivät kuule ja katsoin asioita joita muut eivät näe. Koko ajan raudoitettuna poliisien kanssa...

Olen ollut nyt täällä psykiatrisella osastolla vuorokauden ja olen koko ajan vierihoidettuna tarkasti. Jos en satuta itseäni,  Elli satuttaa jotain muuta

Pääsinä äsken kävelemään ulkona kahden riuskan miehen otteessa sateessa. Heitettiin pieni happihyppely. Lääkkeet viveät voimat ja haluaisin vain nukkua. Kaikki tuntuu olevan niin etäällä.

Miksi tämä taas tähän meni?

Eilinen yö oli taas yksi elämäni kammottavimmista. Olin siis osastolla ja muistin, että olin ottanut omat lääkkeet mukaan siltä varalta, että neurologian osastolla ei ole psyykelääkkeitä. Vedin kaikki huiviin. Sen jälkeen alkoi armoton katuminen. Teki mieli mennä vain nukkumaan, mutta en uskaltanut sillä pelkäsin että lopetan hengittämisen ja kuolen. Menin sanomaan hoitajille, jotka onneksi ottivat tilanteen haltuun ilman sen suurempia viisasteluja. Minut siirrettiin tarkkailuhuoneeseen jossa sain olla yksin, ja vieressäni valvoi koko ajan hoitaja tarkkaillen elintoimintojani. Heräsin vähän väliä, säikähtelin ja säpsähtelin. Lopulta en enää päässyt kävelemään vaan menin seiniä pitkin ja konttasin välillä lattialla. Yritin puhua, mutta puheestani ei saanut mitään selvää. Itkin, kun pelkäsin niin paljon. Thank God, tämä yövuorolainen oli koko ajan vieressäni ja piti kädestä.

Nukuin koko tämän päivän ja oksentelin. Hoitajat olivat vielä melko huolissaan, mutta itse en enää tässä vaiheessa osannut olla, sillä puhe, kävely ja muut motoriset taidot olivat palautuneet. Olin vain todella, todella väsynyt. Illemmasta psykiatri kävi jututtamassa minua ja olisi halunnut, että jään vielä yhdeksi yöksi, mutta koska ASPA (asumispalvelu) työntekijä tulee aamusta, halusin lähteä jo tänään kotiin. Siispä tilailimme minulle KELA-taxia (250€ lasku suoraan valtiolle, olkaatten hyvät:D) ja lähdimme ajelemaan kohti kotia.

Kotona olo on ollut nyt vaikeaa ja itsetuhoisia ajatuksia piirtyy päähän jos minkälaisia. Onneksi on ole vielä aikonut tehdä niille mitään. Pysykööt ajatuksina

Voi jestas mitä kaikkea onkaan tapahtunut viimeisimmän päivityksen jälkeen! Olen mm.kirjautunut ulos osastolta (itkun kera, tuli ikävä hoitajia), asunut omassa kodissa, opetellut tavallista arkea ja tutustunut Asumispalvelujen henkilökuntaan.

Nythän luonani käy joka arkipäivä asumispalvelutyöntekijä juttelemassa, hoitamassa asioita, tai sitten saatamme syödä tai tehdä ruokaa. Mitä vain.

Nyt olen taas vaihteeksi sairaalassa. Tällä kertaa Kuopion yliopistollisessa. Epilepsialääkäri soitti keskiviikkona ja kyseli vointiani. Kerroin, että edellisenä viikkona sain neljä kohtausta ja ne rajoittavat elämääni jo niin, että pelkään mennä kauppaan tai muihin julkisiin paikkoihin. Lääkäri lupasi palata asiaan, ja soittikin jo viiden minuutin päästä takaisin. "Pääsisitkö heti huomenna tulemaan tänne Kuopioon neurologian osastolle?". Minäpä lähdin. Nyt olen pää täynnä piuhoja kytkettynä koneisiin. Aika meinaa tulla tylsäksi, koska puhelinta ei saa käyttää, ainoastaan tätä tablettia.

Huomenna rekisteröinti loppuu ja maanantaina kotiin.

Annoin ahdistukselle periksi. Kävelin lähimpään apteekkiin ja ostin paketin panadoleja. Vedin kaikki soijajuoman kanssa. Sen jälkeen vedin soittotunnin kunnialla läpi,soitin osastolle että ahdistaa ja soitinpa vielä psykologillekin. Lopulta psykologi oli ainoa jolle uskalsin kertoa totuuden. Hän soitti osastolle, josta käskettiin porhaltamaan ensiapuun. Ensimmäisten vastaan hangoittelujen jälkeen suostuin, ja päivystyksessä sainkin nopeaa palvelua.

Hiiliä ei kuulemma enää kannattanut juoda ja yksi hoitaja puhui jo kuolemasta. Soitin itkien ystävälle. En halunnut kuolla, halusin kokea vielä vaikka mitä. Kerroin poikaystävälle totuuden joka otti asian aika hyvin.

Ensimmäiset labrat olivat huonot, myrkkyarvo kuulemma erittäin korkea. Nyt odottelen toisia tuloksia. Maksaa suojaavaa lääkettä tippuu tipassa. Jonkin aikaa täällä osastolla menee.

Enempää en jaksa nyt päivittää. Myrkytystila vie kaikki voimat.

Blogin pitäminen on taas jäänyt. Anteeksi siitä. Mutta eipä täällä mitään ihmeellistä ole tapahtunutkaan, samaa vanhaa harmaata arkea. Osaston arkea.
Itseasiassa minun piti kotiututa jo tällä viikolla, mutta kotkun (kotikuntoutus) mielestä en ole niin hyvä kuntoinen, että pärjäisin kotona, joten he eväsivät minulta tuen. Ilman sitä en ainakaan pärjää eikä lääkäri uskalla kotiuttaa tyhjän päälle. Nyt suunnitelmat ovat täysin auki enkä tiedä kauanko joudun täällä vielä olemaan.

Ensimmäistä kertaa kaikkien näiden kymmenien sairaalahoitojen jälkeen, olen huomannut, että tämä osasto, niin hyvää kuin tämä onkin tehnyt, olen laitostunut eniten juuri täällä. Ehkä siksi, että tämä on ollut viihtyisin (niin viihtyisä kuin sairaala nyt voi olla). Ja toki myös siksi,  että osa hoitajista on ottanut minuun todella läheisen suhteen, olenhan ollut täällä hyvin pitkään samalla kun muu porukka on tullut ja mennyt. Koti tuntuu vaikealle paikalle olla. En tiedä mitä tehdä ja miten olla. Mutta halu oppia on kova. Täällä olen myös oppinut siihen, että koko ajan on ihmisiä ympärillä, niin potilaita kuin hoitajiakin. Toisaalta on onni, että poikaystävällä loppuu viikon päästä työt ja hän menee vasta alkuvuodesta kouluun, joten kotona on suurimman osan ajasta joku.

Joskus harmittaa, että samalla paikkakunnalla ei asu ketään sukulaisiani. Lähimpänä on sisko 30 kilometrin päässä. Joskus olisi mukava käydä vain pyörähtämässä kylässä, mutta nyt isän luokse pitää lähteä koko viikonlopuksi (400km) ja äidinkin luokse täytyy suunnitella menoa (60km). Olen monesti miettinyt, kuinka yksin tulen olemaan sitten joskus kun saan lapsia. Tukiverkko on niin kaukana.

Nyt lähden äidin ja mummon kanssa kaupungille syömään. Ihanaa viettää aikaa naisten kesken :)

Viime viikon perjantaina menin taas katolle. Katosin osastolta salaa kaikilta. Kuvittelin, että voin käydä siellä ja tulla takaisin ilman, että kukaan huomaa mitään. Eihän se niin mennyt. Paikalle tuli taas poliiseja, vartijoita, ambulansseja, sivullisia... Lopulta tulin itse pois sieltä ja ambulanssi kuljetti minut jäätyneenä päivystykseen. Makasin siellä monen peiton alla kahden mukavan poliisisedän vartioidessa minua. Pakkohoitolähetehän siitä tuli. Suljetulle vielä. Psykiatrin mukaan olisin ollut tarpeeksi hyvä kuntoinen lähtemään takaisin avo-osastolle, mutta he eivät minua sinne huolineet.  Siispä lääkäri antoi kaksi vaihtoehtoa: joko kokonaan kotiin tai viikonlopun yli suljetulla ja maanantaina avolle. Valitsin jälkimmäisen, sillä minulle annettiin yöloma ja kahden päivän päiväloma, joten en hirveästi joutunut olemaan osastolla.

Maanantaina palailin siis nolona takaisin kotiosastolle. Hävettää vieläkin. Syystä. Tänään huonekaverini kotiutui kokonaan ja hänen ilonsa tarttui minuunkin. Odotan innolla sitä päivää, kun voin suunnitellusti, ilman huolta avohoidosta tai muusta, sanoa heipat tälle osastolle ja lähteä viettämään normaalia nuoren naisen elämää. Sinä päivänä aion postata Facebookiin kuvan itsestäni kantamuksien kanssa sairaalan edessä ja teksinä Antti Kleemolan Kaiken keskellä kappaleen sanat

"Vihdoin kaikki on selvää sä näet nyt kirkkaammin

et valvo enää öisin

et vapise aamuisin

Ja kaiken keskellä

sä alat toipua

vapaana sä meet jo jossain kaukana.

Kaiken keskellä

ei enää pelota.

Sul on kaikki, jälleen kaikki alussa."

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1444363270822.html

Luin tämän kauniisti kirjoitetun jutun miehestä, joka oli nuorena kolaroinnut ja ollut tajuttomana ties kuinka kauan. Lääkärit olivat jo kysyneet irroitetaanko hänet elintoimintoja ylläpitävistä koneista, mutta vanhemmat eivät olleet suostuneet. He olivat uskoneet, että poika selviää. Ja niin hän oli selvinnytkin.

 Tuli mieleen oma elämä. Miten vanhempani ovat vartioineet teholla vieressäni, kun itse olen maannut hengityskoneessa tiedottomassa tilassa. Ja kuinka muutamina kertoina lääkäritkään eivät enää ole uskoneet selviytymiseeni. Mutta siitä huolimatta vanhempani ovat aina tsempanneet minua. Sanoneet, että vielä on elämää jäljellä. Yhdellä kertaa isäni kaahasi etelä-Suomesta, kun olin lähellä kuolemaa, ja sai vielä liikenneopettajana sakotkin takiani. Kaikki olivat shokissa, mutta silti tukena.

Ilman vanhempiani ja siskojani tuskin olisin tässä. Kun ensimmäisen kerran elämässäni jouduin aikuisten suljetulle psykiatriselle vakavan yliannostuksen ja tehon jälkeen, siskoni ottivat vapaata töistä ja olivat ensimmäisen päivän koko ajan vieressäni, vaikka olin eristyshuoneessa.

Kirjoitin heille tekstin Facebookkiin, joissa kiitin jokaista luonani käynyttä, niin ystävää kuin perhettä. Pyörätuolissa olo on kasvattanut luonnetta aivan kiitettävästi. Jouduin nörtymään, pyytämään apua todella henkilökohtaisissa asioissa, nielemään ylpeyteni. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tämän tapahtuneen tarkoitus oli saada minutkin huomaamaan, että apua voi, saa ja pitää pyytää.

Kävin myös eilen röntgenissä ja kirurgin vastaanotolla. Jalat ovat kuulemma parantuneet leikkauksen vaikeuteen ja vammojen vakavuuteen nähden yllättävän hyvin. Puoleen vuoteen en saa harrastaa juoksua, hölkkää, pallopelejä tai muuta, joissa tulee tärähtelyä jaloille. En kyllä näin kipeillä jaloilla tulisi mieleenkään... Pelkkä puolen kilometrin matka kauppaan tuottaa ongelmia, ja joudun sen jälkeen lepäämään monta tuntia. Huono uutinen oli, että toisen jalan raudat ovat hiukan liikaa ulkona päin, joten kipu saattaa johtua myös siitä. Jos se ei ole ensi vuoteen mennessä helpottanut, joudutaan jalat operoimaan uudestaan. 

Mutta nyt en jaksa huolestua siitä. Elän tässä päivässä, opettelen selviytymään kotona ja pärjäämään myös yksin ilman poikaystävän jatkuvaa läsnäoloa. 

Baby steps :)

Ei ole tullut kirjoiteltua tännekään vähään aikaan. On tapahtunut niin monia asioita. Ensinnäkin, sain tänään luvan ensimmäiselle liikuntasuoritukselle (urheilusta en tällä hetkellä vielä puhuisi), nimittäin uinnille. Ajattelin toteuttaa sen nyt viikonloppuna. Luultavasti jalkojen kipeytymisen takia reissu menee enemmän saunomis ja rentoutumis puolelle, mutta ainakin vesijuoksua ajattelin kokeilla. Saa nähdä kuinka kipeänä tulen takaisin...

Siskon valmistujaisiin osallistumisen päätin perua henkilökohtaisista syistä sillä ne olisivat olleet huomenna. Harmittaahan se, että en pääse rakkaan ihmisen tärkeään päivään, mutta sisko lupasi, että voimme juhlia, kun olen kotiutunut. Kaavailimme äidin kanssa, että perheen naisten kesken kävisimme teatterissa/elokuvissa ja syömässä ravintolassa.

Niin, syömiset... Pääosin ne onnistuvat ihan hyvin, mutta jatkuva sairaalaruokien mussuttaminen kyllästyttää. Mikä taas ei ollenkaan auta ruokahalun palautumiseen. Minullahan ei siis ole ruokahalua ollenkaan (tai todella harvoin), jonka takia en halua väkisin tunkea sitä naamaan. Tähän asti onkin noudatettu melko orjallisesti ravitsemusterapeutin ohjeita: ruokavalio ykköstä sekä lisäravinteita (jos en syö, joudun korvaamaan aterian nutrilla/fresubinillä, sekä aamuin illoin joka tapauksessa yksi nutri). Nyt, kotiutumisen lähestyessä olemme kuitenkin sopineet, että syömishäiriö ei ole se ykkös asia jota enää hoidetaan. Enemmän keskitytään epävakauteen ja masennukseen, sekä itsetuhoisen käyttäytymisen loppumiseen. Päätös perustuu siihen, että kotonakin joudun ottamaan täyden vastuun syömisistäni (niin kuin toki myös koko elämästäni). Syömishäiriön hoito vaatisi pidempää ja intensiivisempää hoitoa, mitä tällä osastolla nyt pystytään tarjoamaan. Lisäksi en ole kokenut olevani valmis irtautumamaan vielä totutuista rutiineistani, ja koska tilanteeni ei tällä hetkellä (ja toivottavasti enää koskaan) ole hengenvaarallinen, voidaan asiaan perehtyä tarkemmin avohoidossa.

Kävin erään hoitajan kanssa hyvän ja rakentavan keskustelun siitä, miten jokainen elämä on biologisestikin ainutlaatuinen. Kenelläkäään ei ole samanlaista DNA:ta kuin minulla. Itse uskon myös, että Jumala on luonut meidät kaikki erilaisiksi tarkoituksella. Jumala ei tee vahinkoja. Olen yrittänyt itsemurhaa karkeasti arvioituna ehkä noin kolmekymmentä kertaa. Yksikään niistä ei ole onnistunut, vaikka lähellä, todella lähellä, on ollut. Silläkin on pakko olla jokin tarkoituksensa. Uskon myös, että kaksi vaariani ja mummuni suojelevat minua enkeleinä, ja vaikka toinen vaareistani ei koskaan kerinnyt minua tapaamaan, olen varma, että hän tietää olemassaolostani.

Loppupeleissä, olin hyvin onnekas, että jäin henkiin. Äitini sanoin: joko perheeni olisi pitämässä hautajaisiani, makaisin vihanneksena sairaalassa tai olisin loppu elämäni pyörätuolissa. Näistä vaihtoehdoista se, että en luultavasti koskaan enää pysty (fysioterapeutin mukaan) juoksemaan, jään ontuvaksi ja portaiden kulku on hankalaa, on tämä kuitenkin paras vaihtoehto. Ja onneksi viimeisin kerta kuitenkin säikäytti minut niin, etten toista kertaa uskalla enää edes miettiä. Joten, toivottavasti, tämä oli viimeinen kerta.

Mitä minulle kuuluu nykyään?

-Kävelen pieniä matkoja jo ilman mitään apuvälineitä
-Kotiutuminen on neljän-viiden viikon päästä
-Olen käynyt kahdella kotilomalla, jossa harjoitellaan kotona yksin olemista
-Pidän taukoa opiskelusta, voimavarat ovat nimittäin aivan loppu
-Kävin KYS:ssä epilepsiakeskuksessa ja magneettikuvissa. Tulokset tulevat perjantaina...
-Karkasin kerran osastolta mutta vartijat saivat minut kiinni
-Ruokailu takkuaa, elän lähinnä lisäravinteilla
-Olen alkanut pikkuhiljaa hallitsemaan ahdistusta (toisinsanoen ymmärtänyt, että täysin tunteen vallassa ei tule toimia)
-Olen nyt virallisesti parisuhteessa ja onnellinen siitä

Kokonaisuudessaan siis menee melko hyvin tilanteeseen nähden. Olen yhä hyvin itkuherkkä ja melko ahdistunut, mutta olen oppinut uusia tapoja käsitellä asioita. Osaan välttää tilanteita ja asioita jotka ahdistavat turhaan.

"Hän ei kävele koskaan mutta sielunsa viilettää kuin villi intiaani vuorenrinnettä välkkyvää hän ei kävele koskaan se vain unissa onnistuu mutta tärkeämpää onkin hänessä kaikki se muu"

Tätä kappaletta kuuntelin silloin, kun lääkärit sanoivat etten tule enää koskaan kävelemään. Itkin ja itkin. Mietin miksi elämä on niin kovin epäreilua, vaikka itse olin aiheuttanut tilanteeni. Mutta nyt kävelen, vaivalloisesti mutta kävelen kuitenkin.

Tällä hetkellä lääkärit ovat sanoneet että voin haudata juoksuhaaveet, mutta itse olen eri mieltä. Jos edes muutaman metrin?

Ravitsemusterapeutti kävi. Ei ollut hyvää sanottavaa... Syömiset kuulemma aivan päin persettä. Nyt sääntönä on, että jos en syö koko ruokaa, joudun juomaan nutrin (kaloripitoinen täydennysravintovalmiste).

Olimme äsken ulkona hoitajan kansssa. Minä istuin pyörätuolissa ja hän työnsi. Satoi hiukan. Kävelimme pesulan ohi, jonka katolta hyppäsin, ja muistikuvat palasivat mieleeni. Poliiseja, hoitajia, ambulansseja, vartijoita, palomiehiä... Minulla oli paljon apua tarjolla ja silti mokasin koko jutun.

Kun pääsimme sisälle aloin itkemään. En pahaa oloa vaan sitä, että tunsin nälkää. Tuota samalla ah niin vierasta tunnetta, vihollista ja samalla kaivattua. Hoitaja sanoi, että nälän yllättäessä menen pois tolaltani aivan kuin pikku lapsi. Mahalaukkuni on pienentynyt pienen lapsen vatsan kokoiseksi, joten sinne ei mahdu ruokaa kovin paljon kerrallaan. Samalla se ei myöskään pärjää kovin kauas ilman ruokaa. Tarvitsen siis pieniä aterioita useita kertoja päivässä.
Välillä jopa tuntuu että viisi ateriaa ja kaksi säännöllistä nutria päivässä eivät riitä. Voisin syödä hevosen! (kunnes pääsen ruokalautasen eteen, syön viisi lusikallista ja olenkin jo täynnä)

Tällaista tälle pienellä lapselle kuuluu. Jalat ovat yhä todella kipeät. Kotikokeiluille en ole päässyt eikä suunnitelmissa vielä edes ole, ja pahoja oloja tulee ja menee. Niin kuin tänäänkin. Mutta niistä on selvitty ja selvitään jatkossakin

Syöminen ei suju. Eilen en syönyt muuta kuin yhden näkkärin ja kieltäydyin lisäksi juomasta. Tänään aamu alkoi kolmasosalla viiliä ja suurella määrällä ahdistusta. Miksi syömishäiriön pitää taas nostaa päätään? Mitä niin pahaa olen tehnyt?

Hoitajat uhkailevat päivystyksellä, tipalla, pakkohoidolla ja suljetulla osastolla. Itkettää. Pää huutaa, että vasta sitten kun joudun tippaan, saan alkaa syömään. Siihen asti joudun kiduttamaan itseäni. Kuitenkin pelottaa, että päivystys reissun jälkeen en pääse enää tälle omalle osastolleni vaan joudun suljetulle pakkohoitoon. Hoitajat eivät osaa sano juuta eikä jaata.

Haluaisin syödä, ihan tosissani. En vain pysty. En pysty nukkumaankaan. Heräilen painajaisiin. Eihän tästä tule enää mitään

EDIT: heti tämän kirjoituksen jälkeen alkoi kova rintakipu, pulssi oli tiheä ja epäsäännöllinen. Hoitaja lähti kiikuttamaan pikaisesti ensiapuun. Siellä otettiin sydänfilmi, verikokeet ja keuhkokuva sillä kuumetta oli 37.6, mutta missään ei ollut mitään. Lääkäri sanoi kehon olevan niin loppu syömöttömyyteen ja juomattomuuteen, että alkaa reagoimaan jo näin vakavasti. Pelästyin aika lailla ja kun tulimme takaisin osastolle,söin kanaa ja riisiä pienen vatsalaukun täyteen ja join vielä suosituksesta nutrin. Nyt on pakko kääntää kelkkaa tai kuolen tähän muuten!

Yksi ja tärkein asia: sain eilen luvan ruveta kävelemään! Im so happy! Kuusi ja puoli viikkoa pyörätuolissa ovat opettaneet kärsivällisyyttä ja kasvattaneet pinnaa joka on hyvin, hyvin lyhyt. Kävin ensin röntgenissä ja sen jälkeen jännitin lääkärin vastaanottoa, mutta turhaan: luut olivat luutuneet oikeaan paikkaan, metallilevyt ja ruuvit eivät olleet liikkuneet ja haavat olivat siistit. Kaikki siis kondiksessa! Meinasin siinä jopa pari ilonkyyneltä vuodattaa, kun sain ekaa kertaa eeva-telineen kanssa liikkeelle (tiedättehän, sellainen puoliympyrän muotoinen teline johon nojataan käsillä, jotta koko paino ei tule jaloille). En tosin vielä pääse pyörätuolista kokonaan eroon. Jalat ovat niin heikot ja kipeät, että välillä on jopa mukavaa istahtaa tuoliin lepuuttamaan niitä.
Kudoin myös itselleni palkinnoksi villasukat kun olen jaksanut odottaa koko tämän ajan. Yleensä teen niitä vain muille sillä itselle tehdyistä tulee huono omatunto. Enhän minä ansaitse... Mutta tällä kertaa heitin tuollaiset ajatukset roskakoriin ja päätin antaa itselleni lahjan. Ja eihän se niin kamalaa ollutkaan :)

Heräsin tunti sitten kovaan yskään ja kurkkukipuun, ja kun sytytin valot juodakseni, piristyin niin etten ole saanut enää unta (kello on nyt siis 3.55). Muutenkin koko unirytmi on sekaisin... Viime yönä nukuin vain 3,5h. Tosin olin pahoittanut mieleni kaverin viestistä ja jännitin lääkäriaikaa. Nyt yritän vielä nukkua vähän aikaa bloggerin päivittämisen sijasta.

Tuijotan ruoka-annosta lautasellani. Tekee pahaa katsoa edes sitä. Taas ne ovat mättäneet turhia kaloreita eteeni.
Jos saisin valita, heittäisin koko tarjottimen lattialle ja juoksisin pois. Mutta en saa. Ensinnäkin, istun pyörätuolissa jalat kipseissä. Toisekseen, en kehtaisi aiheuttaa sellaista trafiikkia täällä muuten niin rauhallisella osastolla.

Tiedän, että minun tulee syödä, jotta pysyn hengissä. Se ei kuitenkaan vie pois sitä tosiasiaa, että syöminen on tuskaista, vaikeaa ja ahdistavaa. Että itken vähintään pari kertaa päivässä läskiahdistusta. Että koen olevani osaston lihavin. En ole tyhmä. Tiedostan että painoindeksi on normaalin puolella, ei lähelläkään lihavaa. Tiedostan, että kalorit eivät voi siirtyä ruuasta toiseen, jos tietyt ruoka-aineet ovat liian lähellä toisiaan. Tiedostan, että sairaalan ruuilla ja alhaisimmalla ateriasuunnitelmalla ei voi lihoa. Silti kaikki tuntuu niin kovin todelliselta.

Olen nyt sairastanut seitsemän vuotta. Aluksi kaikki lähti viattomasta herkkujen vähentämisestä. Ilman en edes alimmassa painossa nenämahaletkussa ole ollut. Silloinkin imeskelin pastilleja. Vähitellen aloin skippaamaan kouluruokailun. Menin vessaan piiloon ja väitin opettajalle että kävin jo syömässä. Tätä tapahtui jo vitos- kutosluokalla. Surullisen pienenä. Aloin lisäämään liikuntaa. Käymään pakonomaisesti juoksemassa vaikka vihasin sitä. Lopulta jätin pois aamupalan ja toisenkin päiväruuan. Väitin äidilleni syöneeni jo yksin tai kaverin luona. Jossain vaiheessa jäin kiinni valehtelusta, mutta olin jo niin syömishäiriön syövereissä, että en pystynyt enää lopettamaan. Tästä saimme äidin kanssa liian monet riidat aikaan. Tilanne paheni ja paheni johtaen osastohoitoon. Moniin sellaisiin. Ja nyt ollaan tässä. Osastolla taas, seitsemän itkuisen, ahdistuneen, riitaisan vuoden jälkeen. Enkä vieläkään pysty uskomaan, että syöminen ja juominen eivät lihota. Pystynkö enää koskaan?

Poikaystävä kävi tänään (kai häntä voi jo poikaystäväksi sanoa, sen verran kauan olemme tapailleet ja puhuneet seurustelusta). Kävin myös äidin kanssa kaupoilla ja kotona. Löysin viisi vuotiaalle kummitytölleni prinsessa elokuvan ja kivan kortin, jotka postitin hänelle yllätyksenä. Toivottavasti pieni tulee iloiseksi :)

Olen luultavasti kertonut täällä leikkauksista, jotka jalkani ja minä kävimme läpi. Nyt on kuitenkin - kipsien pois oton lähentyessä - tullu tarve kirjoittaa niistä, joten aion sen tehdä, vaikka ketään ei kiinnostaisikaan.

Heinäkuun 24.päivä hyppäsin siis katolta, ja vasemmasta jalastani meni kantaluu kokonaan kasaan, ja oikeasta jalasta sääri- sekä nilkkaluu yhdeksään eri kappaleeseen. Oli ilta kun hyppäsin. Vettä tuli (ylläri) kunnolla ja olin aivan märkä. Paikalle oli kerääntynyt poliiseja, vartioita, paloautoja, ambulansseja ja ensivasteyksikkö. Olin katolla ehkä tunnin ajan ja puhuin eri ihmisten kanssa, jotka yrittivät saada minua pois turvallista reittiä. Olin jo puoliksi päättänyt tulla poliisin kanssa alas, kunnes näin miten palomiehet rahtasivat isoa ilmatyynyä alleni. Menin paniikkiin ja töytäisin itseni alas. Muistan kuinka osuin maahan. Ensin jaloilleni ja siitä takapuolelle. Aluksi en tuntenut mitään. En edes kipua. Parin sekunnin päästä aloin kuitenkin tuntemaan aivan hirveää kipua jaloissa ja selässä. Ensimmäinen asia jonka kokeilin oli tietenkin, että liikkuvatko varpaani vai olenko halvaantunut. No, liikkuivathan ne.

Huusin koko matkan hyppypaikalta ensiapuun ja shokkihuoneeseen (jossa meni noin viisi minuuttia). Kaikki vaatteeni leikattiin riekaleiksi ja minua kuvattiin moneen otteeseen kovan selkäkivun takia. Muistan vain huutaneeni että antakaa kipulääkettä. Olin hysteerinen. Kun olin saanut paljon lääkettä ja rauhoittunut, ja tärkeimmät kuvat otettu, lääkäri tuli kysymään haluanko itse soittaa äidilleni vai soittaako hän. Annoin hänelle luvan, sillä en olisi koskaan pystynyt soittamaan itse. En pysty edes kuvittelemaan kuinka kamalaa on saada sellainen puhelu, varsinkin kun äitini oli Levillä monien satojen kilometrien päässä, eikä päässyt tuekseni. Odotin shokkihuoneessa iäisyydeltä tuntuvan ajan, joka tosiasiassa oli ehkä tunti tai kaksi, ennen kuin pääsin leikkaussaliin. Oikeaan jalkaan asennettiin ulkoinen rautakehikko ja vasen (muistaakseni) leikattiin ja laitettiin levyjä.

Myöhemmin, noin viikon päästä leikattiin uudestaan ja rautakehikko poistettiin sekä kantapää leikattiin uudestaan. Siitä saakka molemmat jalat ovat olleet paketissa. Haavat ovat parantuneet todella hyvin, ja kiruri otti välitarkastuksessa oikein kuviakin niistä luentoja varten. Olen myös iloinen, että sain niin hyvät kirurgit, että arvet eivät suoraan loista vaikka joudunkin niitä kantamaan loppu elämäni. Toisaalta olen myös ylpeä arvistani. Ne osoittavat mistä kaikesta olen selvinnyt ja mitä haasteita voittanut.

Vielä joskus voin ylpeänä sanoa: "Minä selvisin".

Syksy tulee ja se on ihanaa! Rakastan kirpsakoita ilmoja, tuulta, puista putoavia lehtiä, syysmyrskyjä, kumisaappaita ja jopa vesisadetta. Syksyyn sisältyy jotain mystistä ja samalla ei minkäänlaisia odotuksia, toisin kuin kesään.
Kesällä pitää keritä ja jaksaa. Syksyllä ei tarvitse jos ei halua. Saa rauhassa käpertyä sohvalle ja olla omissa oloissaan.
Syksyllä rauhoitutaan takaisin opiskelemaan ja töihin. Harrastukset jatkuvat ja elämä palaa ruotuunsa. Kaikki on kuin aikaisemmin. Tulee se tylsä ja tavallinen arki jota voi piristää pienillä asioilla.

Syksy on myös merkki uudesta. Uusia harrastuksia, omalla kohdalla uunituore poikaystävä, uusia opiskelukuvioita... Ja ne villaneuleet! Rakastan rakastan rakastan!! Voisin ostaa loputtomiin kirppareilta vanhoja pitkiä villapaitoja. Käyttää niitä legginsien ja villasukkien kanssa. Töpsytellä menemään.

Tänä syksynä lupaan olla itselleni armollisempi. Antaa itselleni aikaa. Rauhoittua välillä vain olemaan. Kuunnella mitä minulla on sanottavaa. Olla paremmin oma itseni. Oma minä.

Tänään oli muuten hyvä päivä, mutta syömiset kusasi totaalisesti. Ahdistelin yhdestä omenastakin, nutreja lukuunottamatta! Tekisi mieli kieltäytyä kokonaan syömästä, mutta hoitajat vetoavat siihen että muuten minut potkaistaan tältä osastolta pois. Enkä halua suljetulle. Nesteitä on mennyt 2000ml tavoitteesta vain puolet ja se on tuntunut päänsärkynä. Tilannetta ei yhtään auta toinen syömishäiriöinen, jolla ei ole ravintosuunnitelmaa vaan hän saa rauhassa pienentyä ja päättää paljonko syö. Epäreilua!

Pinnien innoittamana ajattelin matkia ja tehdä postauksen siitä, mistä ruuista tällä hetkellä pidän ja mitä tulee syötyä eniten.

Ihan ensimmäisenä kanawokki. Kevyttä, terveellistä, "oikeaa ruokaa", hyvää ja edullista. Kaikki samassa paketissa!

Tätä on vähän hassu myöntää, mutta vaikka samalla ahdistun ja vihaan nutreja, ne jotenkin maistuvat myös hyvältä :D Eniten pidän kaakon ja vaniljan mauista

(Tämähän on vaikeampaa kuin mitä luulin)

Sushi. Ystäväni tutustutti minut sushien ihanaan maailmaan pari vuotta sitten, ja siitä lähtien olen ollut koukussa! Kävin mm.eilen uudessa sushi-ravintolassa, mutta ei se silti vedä vertoja vakiopaikalleni, jossa on hyvän ruuan lisäksi halpaa.

Makaronilaatikko on pienestä asti ollut perinteisistä kotiruuista lemppariani. Vaikka syömisestä nauttiminen ja sen myöntäminen on hankalaa, salaa sisälläni hihkun innosta joka kerta kun täällä sairaalassa on makaronilaatikkoa ruokana.

Erilaiset salaatit.  En osaa eritellä parhainta, mutta kärkikolmikkoon kuuluvat ainakin lohi-, kana- ja katkarapusalaatti. 

Alpen-patukat ovat parhautta ehkä siksi että kun asuin vielä kotona, äiti ei koskaan suostunut ostamaan niitä niiden sokeripitoisuuden takia. Paljon terveellisempää oli kuulemma ruisleipä. Ja niinhän se onkin, mutta välipalapatukat ovat paremman makuisia. Nyt aikuisena en raaski ostaa niitä niiden kalliin hinnan takia kuin ani harvoin. 

Valion mangoviili! Syön tätä päivittäin mutta silti en vain koskaan kyllästy siihen. Suurta herkkua!

Tässä ehkä ne parhaimmat ja mitä ensimmäisinä mieleen tuli. Postaus oli tosiaan yllättävän vaikea, sillä en meinaa antaa mielelleni vapautta myöntää että ruokaa saa ja pitää olla myös hyvää. Mutta hetki ja ruokailu kerrallaan. Vielä minäkin uskallan sanoa keittiön tädille, että ruoka oli hyvää

Ei ole jotenkin tullut kirjoiteltua tänne... Tänäänkin oli niin kiire päivä että huhhuh! Ensin aamupalan jälkeen aamukokoukseen, josta ulos hoitajan kärräämänä. Tämän jälkeen kymmeneltä rentoutusryhmä, syömään ja hetken hengähdystauko jolloin luin lehteä. Sitten olikin vuorossa taideryhmä josta jouduin lähtemään kesken pois, kun fyssari tuli hakemaan jumppaan. Jumppasimme noin puoli tuntia, ja sitten lähdin hoitajan kanssa haavahoitajan vastaanotolle. Haavat olivat parantuneet oikein esimerkillisesti! Tämän jälkeen kävin välipalalla, kaveri tuli käymään ja oli päivällisaikaan asti. Sen jälkeen tuli kova kipukohtaus ja itkin hysteerisesti hoitajalle. Itkua tuntui riittävän vähän turhankin paljon ja lopulta en enää tiennyt mille itkin. Luultavasti syömisahdistukselle. Ihana hoitaja tuli kuitenkin tanssittamaan minua pyörätuolissa, ja teimme mm.pyörähdyksiä käsien alta. Nauroin taas. Selailin vähän aikaa nettiä, menin iltapalalle ja join päivän toisen nutrin hitaasti mutta varmasti.

Nyt väsyttää kahta kauheammin! Onneksi huomenna ei ole muuta kuin sairaalapastorin kanssa juttelua, lääkärin kierto ja siskon sekä äidin kanssa keskustaan meno illalla. Ajattelin ylittää itseni taas ja mennä ravintolaan syömään sushia 🍣 Kaveria en taida syöminkeihin mukaan saada, mutta kyllä perhe lähtee ainakin seuraksi istumaan viereen. Huomenna taas uusi päivä :)

Huom! Sisältää kuvia haavoista, jotka eivät sovi kaikkein herkimmille.

13.päivä niitit ja ompeleet otettiin pois. Oikeassa jalassa yhteensä 45 niittiä, vasemmassa 13 ommelta. Jalat ovat välillä vielä hirmuisen kipeät, mutta parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa.

Eräs päivä karkasin osastolta ja rullasin hyppypaikalle. Itkin hiukan, istuin ja katselin paikkaa. En aikonut hypätä, oli vain pakko käydä sanomassa hyvästit. Kun vartija ja hoitajat löysivät minut ja selitin miksi olin tullut, sain olla vielä vähän aikaa. Kävimme alhaallakin ja näytin hoitajille mistä hyppäsin, missä muut ihmiset seisoivat ja mitä muistin. Oli tärkeää saada kerrottua jollekin niitä. Poistuessamme paikalta minulla oli rauhallinen ja hyvällä tavalla tyhjä olo. Olin saanut sanottua hyvästi. Sen jälkeen en paikalle ole kaivannut.

Tänään hoitaja yritti keksiä tekemistä minulle ja ehdotti kipsien värittämistä. Kirjoitinkin erilaisia voimalauseita kipseihin ja pelasimme mm.ristinollaa hoitajan kanssa. Jalkapöydät ovat vielä vähän turvoksissa (niin kuin tietysti koko jalat) mutta pahin turvotus on jo laskenut.

Salaa olen varannut jaloille. Eihän se tietysti kipujen takia onnistu mutta jotain osviittaa olen saanut. Esimerkiksi oikea jalka ei taivu niin että kantapää menisi lattiaan. Kiristää liikaa. Pelottaa että näistä ei enää saa jalkoja jumppaamallakaan.

Olin tänään ekalla kotilomalla kaksi tuntia. Äiti,mummi,sisko ja siskon lapset olivat luonani. Ja tietysti koirat. Oli aivan ihanaa nähdä omia vauvoja! Ainoa syyni elää on, että en halua koirien joutuvan vieraaseen paikkaan loppu elämäkseen.

Osastolle takaisin tullessa en saanut syötyä kuin puolikkaan mandariinin ja senkin menin väkisin oksentamaan. Itkin lohduttomasti varmaan tunnin ajan. Kaikki stressi, väsymys, kivut. Kaikki purkautuivat.

Tuntuu lohduttomalta. Tekisi mieli luovuttaa. Mutta tiedän etten saa. Kummityttö olisi halunnut lähteä mummin mukana tänne Keski-Suomeen katsomaan minua. Hän oli viisi vuotiaan tomeralla asenteella sanonut että haluaa lähteä Maijua katsomaan koska on niin kova ikävä. Hellyttävää <3

Koska varasin jaloille tänään taas lukemattomia kertoja, tiedän että yöstä tulee kamala. Joudun soittamaan kutsukelloa parin tunnin välein saadakseni kipulääkettä. Lisäksi aloitettiin rautaläääkitys. Veriarvot olivat aivan pielessä kun en ole saanut syötyä. Menee mielialantasaajaa, ahdistuksen hallitsijaa, särkylääkkeitä, kipulääkkeitä, rautaa, kalkkia, kilpirauhaslääkettä... Varmaan ainakin parikymmentä lääkettä vuorokaudessa. Miten tulen pärjäämään kaikkien kanssa kotona kun en muista ottaa kaikkia?

Edellinen postaus oli sekava. Niin taisin olla minäkin. Syön yhä vahvoja kipulääkkeitä mutta jollakin tapaa elimistö on alkanut sietämään niitä ja tottumaan. En sitten tiedä onko hyvä vai huono... Kipuja on yhä paljon vaikka toisesta leikkauksesta on jo viikko. 13.päivä on tikkien ja hakasten poisto. Haavat ovat parantuneet hyvin ja hyvä merkki myös on, että ne kutiavat. Kertoo kuulemma uuden ihon syntymisestä.
Eilinen oli vaikea päivä. Halusin satuttaa itseäni joten lähdin kävelemään näillä jaloilla, joilla on vielä viisi viikkoa täyttä varauskieltoa. Yritin ulos osastolta ja hoitajat soittivat päivystävälle psykiatrille, jotta hän tulisi arvioimaan voinko olla enää avo-osastolla. Sain tämän viimeisen mahdollisuuden.
Vahvat unilääkkeet alkavat vaikuttaa joten pakko alkaa nukkumaan.

Tuskaa. Niin paljon kipuja, vahvoja kipulääkkeitä, unilääkkeitä, itkua, kaikkea negatiivista. Tää oikeasti sattuu ihan hitosti! Kipua ei voi verrata asteikolla 0-10 sillä asteikko loppuu kesken. Hävettääjs kaduttaa. Mutts viimeksi kun hyppäsin talvella korkeammalta ei käynyt kuninkaan. Nyt molemmat nilkat paskana. Mutta ehkä talvella vaikutti lumen pehmeys.
Sattuu!

Makaan operatiivisella osastolla molemmat jalat paketissa. Sekosin osastolla ja hyppäsin katolta. Minut leikattiin kiirellisenä samana yönä. Toiseen nilkkaan ja sääriluuhun asennettiin ulkoinen rautakehikko, toinen jalka on polveen asti kipsissä. Edessä on vielä ainakin toinen leikkaus, jossa rautakehikko poistetaan ja sisälle laitetaan raudat, sekä toisen jalan kantapää kootaan kokonaan uudestaaan. Ei näistä kuulemma enää kunnon nilkkoja saa tekemälläkään. Mutta minulle riittää että pystyisin vielä kävelemään jokin päivä.

Yöt ovat tuskaa. Puren hammasta yhteen kivusta. Särkyä, polttelua, viiltoa... Kuntoutumisesta tulee pitkä ja vaikea tie joka tulee kuulemma kestämään monta kuukautta. Tällä hetkellä olen täysin petipotilaana eivätkä jalat saa edes osoittaa lattiaan päin ettei turvotus lisäänny. Kaduttaa...

Huhhuh mitä kaikkea on kerinnyt käymään! Olin etelässä kun sain kohtauksen ja jouduin Jorviin.
Siellä minut nukutettiin, siirrettiin Meilahteen ja olin hengityskoneeseen kaksi päivää. Sieltä minut siirrettiin takaisin Keski-Suomeen ohjeena että tiukassa tarkkailussa pitäisi olla ainakin pari päivää
No, kotiutus oli samana päivänä vasten maan parhaiden neurologien ohjeita.
Siskon luona sain uuden kohtauksen ja taas sairaalaan jossa vain seurattiin muutama tunti ja yöllä ilman rahaa kotiin.

Mummuni tuli hakemaan minua etelään seuraavana päivänä mutta matkalla aloin voida huonosti ja mummu ajoi 150km/h Meilahteen. Täällä oltiin pöyristyneitä siitä miten minua oltiin aikaisemmin kohdeltu ja miten Meilahden ohjeita ei oltu noudatettu.

Nyt olen ollut Meilahdessa sillä neurologin mielestä tilanne piti saada rauhoitettua. Ylihuomenna katsaus uudestaan

Paha olla. On ollut jo monta päivää. Tänään yritin kyllä puhua polilla mutta työntekijät vain ärsyttävät minua. Miksi juuri minulle on pitänyt sattua tyhmä mummeli joka kyselee typeriä? Haluan vaihtaa työntekijää. 

Yritän nukahtaa mutta eihän siitä mitään tule kun nukuin kolmen tunnin päikkärit. Huomenna pitäisi jaksaa terapiaan aamusta. Polillekin meinasin nukahtaa tänään. 

On myös yksi asia joka painaa mieltä, mutta en uskalla kertoa sitä täällä jos vaikka joku tuttu saattaakin lukea blogia. 

Onhan sitä kivaakin tiedossa: etelä-Suomeen pariksi viikoksi, Tallinnan reissu, ystäviä, laatuaikaa isän kanssa jolla on loma.

Milloinkohan minä voisin laulaa Antti Kleemolan laulua Kaikkea hyvää?

Sisko soitti taas vaan ei kanna enää huolta, kuuluu kaikkea hyvää

Nukun jo yöni kohta jää surutyöni

Tulin juuri sairaalasta. Meinasi tulla keikka helikopterilla Kuopioon kun epäiltiin aivoverenvuotoa.
Nyt en jaksa pitkästi kertoa mutta lyhyesti voin selostaa tännekin jotain.

Olin siis saunassa ja hiuksia pestessä katsoin peiliin. Pupillit olivat suuret kirkkaassa valossa ja olo vähän outo. Menin kuitenkin saunaan jossa en voinut olla kauaa kun alkoi kova päänsärky. Menin sohvalle makoilemaan ja itkin kun sattui niin paljon. Otin paljon särkylääkkeitä mutta mitkään eivät auttaneet. Lopulta monen tunnin jälkeen äiti lähti ajamaan minua 50min matkan päähän päivystykseen puolilta öin. Jossain vaiheessa automatkan olin kuitenkin mennyt tajuttomaksi ja äiti oli hälyttänyt ambulanssin. Ja tulihan sieltä ensivasteyksikkökin. En ollut reagoinut kipuun ja pupillit olivat yhä laajat. Ambulanssimiehet sanoivat äidilleni että selvä aivoverenvuoto tapaus ja tilataan pelastushelikopteri viemään Kuopioon. No tulin lanssisa tajuihin, mutta puhe oli vielä niin puuromaista etten itsekään olisi saanut siitä selvää. Pelotti. Ambulanssi lähti kiireellisenä pillit päällä kohti Jyväskylää ja siellä jouduin suoraan shokkihuoneeseen johon otetaan vain kaikkein huonokuntoisimmat potilaat. Tehtiin tutkimuksia, sain kipulääkettä ja lopulta siirrettiin rauhallisempiin tiloihin. Olisivat halunneet pitää yön yli mutta lähdin äidin kanssa kotiin.

Että tällaista täällä. Ei puutu extremiä meitsin elämästä! Anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet, en jaksa kännykällä kirjoittaessa oikolukea tällaista pientä tekstiä. Toivottavasti selvää saa kuitenkin

Huomenna tulee vieraita ja sitten jatkuukin normaalit terapiat lomatauolta. Mukavaa sekin.

Oon ollut paljon osastolla. Hyvä niin. Tänään oli uloskirjotus. Jännittävää. Osastolla ollessa nimittäin keksin mitä oudoimpia keinoja purkaa ahdistusta: söin kokonaisen pannan ja nielaisin kolikon, joka juuttui ruokatorveen niin että jouduttiin nukuttamaan että se saatiin se pois.
Nyt saa loppua tällaset hölmöilyt.

Kaiken tän ja näiden vuosien jälkeen jaksan uskoa vieläkin että mä voin elää tavallista elämää ja tuun parantumaan. Oikeastaan nää vaan vahvistaa sitä ajatusta. Perkele, minä vielä näytän!

Uloskirjotuksen jälkeinen elämä pelottaa silti. Mitä teen jos yksin ollessa tulee ahdistuskohtaus? Nyt oonkin viettänyt aikaa siskon luona jo pari yötä.

Asiasta ihan toiseen, oon harkinnut tatuointia mun vasempaan käsivarteen. Oikeassa kädessä on jo teksti "fighter" ja lapaluussa kolibri. Haluaisin sen tatskan arpien peitoksi mutta myös kun ne on oikeasti mun mielestä kauniita! Ajattelin ottaa sulan josta tulee teksti "hope". Pitää vaan vielä varmistaa tatuoijalta ettei arvet ole este, että kai se väri tarttuu samalla lailla. Oon nimittäin ihan kujalla näissä asioissa :D

Tilasin myös uuden pianon. Vanha sanoi sopimuksen irti... Thomannilla maksoi digitaalipiano ja penkki 429€. Nyt innolla odotan laskua jotta voin maksaa sen ja sen jälkeen se lähetetään mulle. Pääsen vihdoin soittamaan! Haluaisin myös mennä pianotunneille että oppisin vähän paremmin soittamaan.

Huomenna tai ylihuomenna treffit joita ootan innolla! Mennään leffaan ja vähän jännitän kun sinne on tapana ostaa karkkia. Mitä jos en pysty syömään ja ahdistun? Taidan mennä Punnitse ja Säästän (en koskaan tiedä miten toi taipuu!) kautta.
Mutta jotta oon pirteenä treffeillä niin pitää alkaa nukkumaan.
Öitä!

"Sä olet nainen juuri oikeassa painossa. Et liikaa tai liian vähän"

Noi sanat satuttavat eniten. Se etten ole liian laiha. Se tuntuu pahimmalta. Kun haluaisi olla vain pikkuinen ja huomaamaton sotanorsun sijaan. Tiedän että sanat oli tarkoitettu tsempiksi ja kohteliaisuutena mutta en voinut ottaa niitä muuta kuin loukkauksena. 

Eilen jalat pettivät alta. En päässytkään ylös enkä tuntenut niitä ollenkaan. Itkin ja pelkäsin. Hoitajia tuli ja meni. Pitivät kädestä. Puhe sammalsi aivan kuin olisin ollut juovuksissa.

"Jos mä kuolen nuorena kunpa silloin olisi pakkasta
pidän paljon enemmän talvesta"

Pelottaa. Koitin tänään nousta seisomaan kun jalat pettivät alta. Itkin hoitajaa vasten kuin pieni lapsi. Tunteet ne on mullakin hei!
Kolme hoitajaa taluttui vessaan ja tuki kun en meinannut pystyssä pysyä. Jaloissa ei ole ollenkaan tuntoa, puhe sammaltaa ja päähän koskee, vaikka sain päänsärkylääkkeen. Toivon että tämä on vain sivuoire jostain lääkkeestä eikä mitään vakavaa. Yökkö lupasi tulla tarkistamaan vointiani useammin kuin tavallisesti.

Silti pelottaa. Mitä jos läikkä aivoissani on kasvanut ja se onkin aivokasvain. Mitä jos siitä joudutaan ottamaan koepala ja halvaannun. Miten tulen pärjäämään elämässä?

Pinnejä ei tarvinnut leikata pois. Nyt olen syömishäiriöihin erikoistuneella osastolla ja koko juhannus meni täällä yksin ollessa. Onneksi oli mukavia hotajia jotka jaksoivat pelata, jutella ja katsella telkkaa kanssani.

Olen myös löytänyt erään miehen jonka kanssa tunnumme olevan samalla tasolla. Hänkin on aina halunnut nuorena perheen niin kuin minäkin. Siinäpä oiva kumppani listalle! (Ai niin, eihän sellaista listaa ollutkaan vielä kerätty).

En oikein osaa päivittää muuta kuin että syömiset ahdistavat ja oksentamatta oleminen on vaikeaa. Mutta taistelen jo senkin takia että haluan normaalin elämän, normaalin poikaystävän ja normaalin perheen.

Nielin siis ne kolme pinniä. Nyt olen ollut kaksi yötä tarkkailussa vatsakirurgiaan erikoistuneella osastolla. Tänään alkoivat yhtäkkiä kaamean hirveät vatsakivut ja minua lähdettiin kiikuttamaan varjoainekuvaan. Siellähän ne pirulaiset olivat tukkineet suolen niin että nyt odotan päätöstä leikkauksesta. Olen outo sillä haluaisin siihen. Syynä se että lähtisivätpä ainakin kivut pois. Ei tarvitsisi enää stressata. Kyllä, minäkin stressaan. Pelkään mitä tapahtuu. Itkenkin. Vaikka olen itse aiheuttanut nämä itselleni, niin kadun jollakin tasolla sitä ja olen peloissani. Mitä jos aiheutan jotain peruuttamatonta?

Tulen päivittämään kunhan tiedän joudunko (pääsenkö) leikkaukseen vai en.

Mikä mulla on? Toissayönä söin kaksi kumihanskaa. No, selvisin säikähdyksellä. Tänään vielä kipuillut hiukan. Äsken päätin sitten vetäistä kolme mummopinniä. En uskalla sanoa kellekään. Vasta huomenna ravintoterapiassa aion kertoa. Mikä ihmeen nielenvieraitaesineitä-kausi mulla on? Tää on niin noloa ja lapsellista. Ihan hävettää myöntää että aion tehdä tätä nukutukseen asti. Tai leikkaukseen, sama mulle. Sanokaa sitten vaikka huomiohuoraksi, sitä mä taidan ollakin

"Miksi miksi teit niin? Väsyitkö elämän vaatimuksiin? Mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sielussasi? Nyt kaikki on niin tyhjää. Sanatonta ikävää. En vielä edes oikein ymmärrä tätä kylmää pimeää. Kulta pieni mä tahtoisin, ottaa sinut taas syliin. Ja puhaltaa pahan pois, että kaikki taas hyvin ois. Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa, niin olisit nähnyt sen, miten valo voittaa lopulta pimeyden. Miksi miksi teit niin? Petyitkö unelmiin valheellisiin? Sitä käsittää ei voi kukaan, miksi lensit tuulten mukaan. Sä peitit taitavasti, jäljet kyynelten. Ja kun en pinnan alle katsonut, niitä koskaan nähnyt en."

Kesä. Mä makaan nenä-mahaletkussa puoli tajuttomana sairaalassa. Jossain vaiheessa olin ollut hengityskoneessakin. Nyt minut on siirretty takaisin kotikaupunkiin ambulanssilla. Makaan neurologian osastolla.

Sisko oli lukenut päiväkirjaani. Juuri siltä kohdalta missä luki että aion kerätä neljän viikon lääkkeet ja tappaa itseni. Olin lievästi sanottuna vihainen.

Jos äiti ei olisi ollut paikalla kun ruokakärry tuli, olisin jättänyt taas yhden ruuan välistä. Nyt oli pakko lopettaa paasto.

Pakko jaksaa tätä pelleilyä syömisen kanssa kunnes olen tarpeeksi pieni. Tarpeeksi kaikkea.

Tänään pään kuviin. Pelottaa

Nyt mä sen tein. Monen päivän pohdinnan ja mietiskelyn jälkeen otin viikon lääkkeet joita oon keräillyt, paketin panadolia ja diapameja kourallisen. Olo on levollinen ja rauhallinen. En aio kertoa kellekään vaan saavat ite huomata. Kunpa olisin jaksanut odottaa vielä vaikka toisen viikon niin olisi tullut parempi lopputulos. Mutta näillä korteillä mennään mitkä on annettu.
JA nyt jos joku tuttu lukee tätä niin anteeksi ettö tein sen vaikka paikalla oli lapsiakin.. Tiedän että tein tyhmästi mutta ahdisti vain niin paljon.

Nyt on pakko ruveta nukkumaan. Joko tunti sitten otetut lääkkeet vaikuttavat jo tai sitten on vain matkaväsymystä.

Eilen mä sen päätöksen tein. Rupean keräämään lääkkeitä ja tapan itseni. Olipas rumasti sanottu. Sanotaan mielummin vaikka että nukun syvään uneen. Niin syvään etten enää herää.

Aivoissa on taas häikkää. Puhe sammaltaa ja muisti pätkii. Sanat ovat hukassa. Epäilen että vaalea alue (kasvain?) aivoissa painaa puheentuotantolinjaa. Pelottaa ihan perkuleesti! Torstaina suuntaan siltä osin tutkimuksiin.

Koko elämäni pyörii sairaaloiden ja sairastamisen ympärillä. Miten voisin siis olla muuta kuin diagnooseja? Miten voisin olla jotain muuta?

Tämä viikon loma etelässä antoi hyvää irtiottoa jatkuville polikäynneille, terapioille ja akuuttityöryhmälle. Nautin täysin rinnoin. Tänään havahduin siihen kun nauroin isäni kanssa uima-altaassa koko sydämestäni. En muista milloin olisin viimeksi nauranut niin.

"Sä tiesit varhain jo liikaa
sadut ei sua suojelleet.
Sateenkaaren päässä on multaa
Kerto pukkikin juopunut

Ja enkeli lapsien oli kaunis mut hiljainen
kun edellä veljien kuljit kengissä lapsien
Sun pitikin olla vanha jo nuorena

Oli auki sun silmät ja korvat
ja sydän tuns vaik pien olikin.
Kun itki aamut ja huusi illat
Oppi et särkyä voi kivikin

Ois enkeli lapsien voinut aiemmin kertoo et läpi avoimen sydämen
Ain pääsee luo enkelten
Mut yö oli jo myöhäinen kun matkasi viimeisen
Sä edellä veljien kuljit saatossa sielujen
Sinne mis voit olla nuori viel vanhana"

Päätin vielä iltapuhteeksi tulla kirjoittamaan pienesti.

Rasittaa miten seitsemän vuoden syömisvammailulla on saanut kroppansa sekaisin! Jos nyt terve ihminen lähtisi laihduttamaan näillä samoilla konsteilla kuin minä, paino putoaisi varmasti. Nyt elimistö on niin sekaisin ja säästärillä, että se kerää kaiken mahdollisen itseensä ja laihduttaminen tuntuu tahtojen taistolta!

Miettikääpä nyt: jos kerran pelkällä vesimelonilla ja coca-cola zerolla menevä lenkkeilevä nuori nainen ei laihdu kuin puoli-kilon viikossa, eikö jokin ole pielessä? Normaalistihan kuuluisi lähteä monta kiloa turvotustakin jo.

Toinen rasittava asia on painon nouseminen vaikka ei söisi mitään. Suurinpiirtein siis mitään. Kyllähän ihmisen täytyy jotain syödä, mutta you got the point? Tämä liittyy ehkä jo aikaisempaan asiaan, mutta oli pakko saada sydämeltä se pois.

"Tänään sillä
oli prinsessahame,
ja jalassa
eripari villasukat.
Sillä oli kukkia
hiuksissa,
ja se hymyili
kauniimmin kuin
koskaan.
Ihmettelin mihin
se oli jättänyt siipensä.
Se näyttää keijulta,
ja tuoksuu vaniljalta.
Sen hiuksissa on
tähtipölyä, ja
sinistä kultaa.
Se on keiju, jota rakastan."

Mä vaan rakastan mun siskojen lapsia niin paljon. Ne on kuin omia sisaruksia. Niin tärkeitä. Ja samalla niille voi olla vihainen ja ärsyyntynyt vaikka kuinka välittäisi. Tietää ettei ne jätä. Mikään ei oo ihanampaa kuin se kun ne tulee halaamaan. Halaa oikein kovaa niin ettei päästäis irti koskaan. Tai kun kiistellään siitä kuka saa istua Maiju-tädin vieressä. Tai kuka tulla yöks ilman sisaruksia. Ja ne tietää sen. Tietää kuinka mä välitän. Ainakin niin mä toivon.

Tänään vanhin täytti 14. Tuli itku kurkkuun kun muistan miten kuusi vuotiaana menin katsomaan pientä keskosta kaapin taakse ja sain pitää hetken sylissä. Ja nyt se on jo iso poika. Itsenäinen ihminen. 

Tällä lomalla halusin näyttää hyvää esimerkkiä. Niin paljon mä niitä rakastan että olin valmis uhraamaan laihdutuskamppanjan ja syömään tavallisesti. Ravintolassakin tänään. Ehtiihän sitä laihduttamaan reissun jälkeenkin. Koko kesä aikaa. Nyt mä keskityn vain mum rakkaisiin. Ihaniin lapsiin.

Kiroan tämän kännykällä kirjoittamisen syvimpään maan rakoon. Kuviakaan en saa ladattua. Toivottavasti pärjäätte ilman.

Yo-juhlat ottivat koville. Ei, en käynyt yksissäkään mutta jo pelkästään sen ajattelu että minua nuoremmat valmistuvat, otti koville. Ehkä minäkin sitten joskus kun kukaan ei enää arvosta sitä...

Syömiset ovat riistäytyneet käsistä. Aamulla leipä ja jogurtti, lasagnea, pastaa ja keksi, leipä. Siinä tämän päivän ohjelma. Nämä rytmittiviät päivääni. Kävin parin kolmen kilsan lenkillä metsässä mutta se ei paljoa kuluta. Tänään en sentään oksentanut. Siitä kiitoksia ja aplodeja!

Aamulla starttaa yhdeksäntoista hengen porukka kohti ulkomaita ja Helsinki-Vantaan kenttää. Yhtä jännää kuin kaikki ne lukuisat parikymmentä kertaa. Joka kerrassa on silti oma fiiliksensä.

Nyt koisimaan että parin tunnin päästä jaksaa herätä kentälle lapsilauman kanssa! :)

Söin tänään ensimmäistä kertaa moneen viikkoon ilman oksentamista. Okei, olen äidin luona, pakko tunnustaa. Pientä painetta siis. Salaattia ja lohta. Ja yksi jogurtti. Ja kaksi mehujäätä. Ei muuta. Vaikka siinäkin oli jo liikaa. Ajatukset ovat junnanneet paikoillaan samaa rataa koko päivän. Yritin tehdä muiden mukana pihatöitä, mutta lopulta oli pakko luovuttaa kun meinasin pyörtyä. Teki tiukkaa tunnustaa että minusta ei olekaan kaikkeen.
Äiti oli säästänyt Iltasanomien jutun minua varten, jossa sairaaloisen ylipainoinen mies pudotti puolet painostaan syömällä usein ja pieniä määriä. Halusi osoittaa että näin voi laihtua terveellisesti. Mutta minäpä haluan laihtua epäterveellisesti. Tai ihan sama, kunhan laihdun.

Olisi niin paljon kirjoitettavaa mutta kännykällä näpyttäminen ja jatkuva virheiden korjaaminen alkaa kyllästyttämään. Lisäksi kädet väsyvät kun makaan selällään vatsakipujen vuoksi.

Viikon sisällä -2kg. Pakko olla tyytyväinen.

Melkein kaksi kiloa viikossa. Hyvä minä! Olen onnistunut edes jossain. Pohdinnan alla on, voinko ilmoittautua elokuussa olevalle musiikkileirille jos satunkin olemaan jo sairaala kunnossa. Sehän minun tavoitteeni on. Mutta toisaalta..olisi kiva myös pystyä harrastamaan ja käymään koulussa. Tosin ne ovat toissijaisia asioita jos vertaa laihtumiseen.

Tänään olen syönyt huimasti: kaksi rahkaa, mehujään, leivän ja salaattia. Silti paino ei ollut noussut aamusta kuin 300g. Okei, oksensin melkein kaiken mutta tosi asiahan on että oksentamallakaan ei saa ulos kaikkea mitä syö. Tänään kuitenkin huomasin että ei tarvitse pitää nolla linjaa jotta laihtuisi. Silloin tulee vain enemmän mielitekoja. Jos syö vähän, pysyy nälkä kurissa eikä painokaan nouse kun elimistö ei ole säästärillä.

Oli ilo saada laittaa uusi rasti kilojen pudottamis kohtaan reunassa. Matkaa on vielä paljon, mutta uskon pystyväni tähän. Pakko

Paino on laskenut 5,2kg pahimmasta. Vielä jäljellä melkein 20kg.  Tämä päivä on mennyt oksentaessa. Olin jo menossa lähikauppaan hakemaan jogurttia mutta teinkin vain pienen kävelyn ja käännyin kotiin. Liikaa kaloreita...

Tää homma ihan oikeasti pelottaa mua jo. Eilen jouduin päivystykseen, kun sain lenkillä niin kovia rytmihäiriöitä, olin oksentanut veristä oksennusta enkä meinannut pysyä jalkeilla. Kaikki alkoi niin pienestä ja viattomasta. Vain siitä yhdestä kerrasta. Kaiken piti pysyä kasasssa, vaikka yhden kerran oksentaisinkin.

Ainoa mikä pysyy sisällä on vesimeloni ja coca-cola zero. Ensi viikon reissussa aion lenkkeillä rannoilla, uida paljon (kuluttaakseni), syödä pelkkää salaattia ja hedelmiä ja oksentaa kaiken muun.

Haluan takaisin F50.0 diagnoosin. Määrittämätön syömishäiriö ei riitä. Mikään ei riitä. Tiedostan sen, mutta haluan silti pienemmäksi. Hauraaksi. Hennoksi. Olemattomaksi. Silloin mä olen jotakin. Jotain muutakin kuin epämääräisesti harhaileva olento. Kunhan olen ensimmäisessä tavoitepainossa, painoindeksi on 14,9. Toisessa ja lopullisessa painossa, jossa aion tähän tietoon elää loppu elämäni, painoindeksini olisi tasan 13. Sitäpaitsi, sairaaloinen laihuus on mielestäni kaunista. Ihaillen katson malleja, anorektikkoja ja muuten sairaaloisen laihoja. Voi kunpa minäkin... Ja minä vielä joku päivä aion liittyä mukaan!

Olen yrittänyt soittaa kriisikeskukseen vaikka kuinka monta kertaa. Sama vastaaja pyörii päällä "kaikki työntekijämme ovat nyt varattuja". Turhauttaa. Itkettää. Olin jo käynyt pitkän lenkin, pessyt hampaat ja kasvot, kun ahdistus iski. Pakko päästä lenkille. Niimpä hyppäsin pyörän selkään ja ajoin vielä puoli tuntia keskiyössä.

Huomenna poli. Olen oksentanut kaiken syömäni, lukuunottamatta vesimelonia ja coca-cola zeroa. Ne ovat turvaruokiani.

Ei tässä postauksess ollut edes mitään järkeä. Kai yritän vain tsempata itseäni kohti kahtakymmentä kiloa kevyempään ulkomuotoon. Minäkin haluan olla se jota sanotaan hauraaksi ja pieneksi. Minäkin tahdon olla täydellinen

Enkä saa edes kuvia lisättyä kun puhelin temppuilee. Ei hyvin mene!

Mä olen laiskuuden esikuva. Koirat pitäisi viedä ulos mutta makaan vain yöpuvussa sängyssä, vaikka kello näyttää jo puoli kahta. Olen huono koiran omistaja.
Mittaan ja punnitsen itseäni päivä päivältä enemmän. En uskalla lähteä sängystä. Mitä jos syön? Haluaisin apua mutta tiedän etten ole vielä tarpeeksi syvässä ojassa, että saisin ottaa sitä vastaan. Ainakin kymmenen kiloa alaspäin. Sitten olen kevyempi, laihempi, parempi.
Tähän mennessä olen laihtunut 5kg. Vatsassa sen huomaa, mutta jalat ovat yhä yhtä pullukat kuin aikaisemminkin.

Mihin tämä kaikki tulee päättymään? Kuolemaanko? Onko tämä kaikki sen arvoista mitä kuvittelen? Voinko enää luottaa päähäni?

Miksi olen näin helvetin hukassa?

Syömishäiriö on vallannut mielen, kropan, kaiken. Se syövyttää mua pikkuhiljaa pois tästä maailmasta ja mä todellakin annan sen tapahtua. Mihin katosi se iloinen elämänhaluinen pikkuinen ihminen, joka jaksoi, halusi ja pystyi. Nykyään musta ei ole mihinkään... Mihinkään muuhun kuin miettimään kaloreita, grammoja, senttejä, kiloja. Syömisiä ja syömättömyyttä.

Mä olen lihonut 20kg alimmasta painosta. 20, for real! Hävettää. Mutta vielä musta tulee tarpeeksi laiha, tarpeeksi hyvä, tarpeeksi kaikkea. Vielä mä näytän kaikille miten elämää pystyy elämään alipainoisenakin.

Kunhan vain saan muuton pois jaloista ja asetuttua uuteen asuntoon, alan lenkkeilemään kunnolla. Käyn joka päivä lenkillä, syön yhden salaatin päivässä ja laihdun. Varmasti laihdun!

Olisi kaksi viikkoa ulkomaanmatkaan ja tiedän että ihmeitä ei kerkeä tapahtumaan, mutta muutaman kilon voin saada pois. Vaikka ei se näin valaassa näy vielä mihinkään. Itkettää ja harmittaa

Sairaalassa

Täällä sitä ollaan. Tehon kautta rantauduttu psykiatriselle. Omasta tahdosta. Ainakin viikonlopun yli saan olla, katsotaan maanantaina tilanne uudestaan.

Maskavaurio oli todennäköinen mutta hyvä onneni seurasi minua taas ja vältyin kivuliaalta kuolemalta. Ironista, sillä juuri sitähän minä tavoittelin.

En tiedä jatkosta. En tiedä miten tulen pärjäämään. Kai on vain pakko puskea eteenpäin ilman minkäänlaista päämäärää. Haluaisin olla niin kuin muut,  käydä koulua ja valmistua. Tunnen olevani erityisen epäonnistunut ihmisenä kun en saa mitään suoritettua. Ehkä terapia olisi parempi paikka avautus tästäkin asiasta kuin blogi. Täytyy miettiä tämänkin kohtalo uudelleen...

Minut viskattiin ulos osastolta. Kuin roskaa vain. Enhän minä sinne kuulukaan, mutta salaa olisin toivonut että osastolla kun ei ole kiusauksia, tulisi syötyä entistä vähemmän.
Kävelin kotiin apteekin kautta. Ostin 15g panadolia ja vedin kaiken nassuun. Nyt odottelen vaikutuksia. Tämäkin on jo tuttua kauraa, tunnen jo miten hajuaisti alkaa reistailemaan. Koko ajan olen haistavinani ikään kuin kaasun ja on vaikea hengittää. Mutta ei tämä vielä mitään, ehkä tänään sairaala saa yhden maksansiirto potilaan lisää. Mitäs heivasivat ulos, omapa on syynsä kun eivät antaneet apua.

Sisko tulee käymään enkä ole vielä päättänyt missä vaiheessa kerron. Ehkä vasta vierailun loppu päässä, sillä mitä kauemmin lääkkeet kerkiävät vaikuttaa, sitä parempi.

Olotila romahti. Kaikki tuntui sekavalta. Olen matkalla kohti osastoa tai ainakin päivystystä. En jaksa tätä oloa enää. Onneksi kyseinen osasto ei ole erikoistunut syömishäiriöiden hoitoon joten voin jatkaa laihdutusta.
Alipaino, täältä tullaan!

Varmaa, mikäpä täällä olis varmaa. Paitsi se, että pitää jatkaa vaikka se tuntuis vaikealta

Kiireiset kaksi päivää. Eilen olin poliklinikalla ja tänään ravitsemusterapeutilla sekä terapiassa. Olin kerrankin oma-aloitteinen ja otin itse yhteyttä ravitsemusterapeuttiin, kun syöminen ahdisti liikaa. Päässä risteilee erilaisia ajatuksia. Toiset ovat vahvasti vieläkin sitä mieltä, että 35kg on aivan järkeen käypä vaihtoehto ja hyvä paino. Toinen puoli taas haluaisi kuuden (vaiko jo seitsemän?) vuoden syömisvammailun jälkeen nauttia ruuasta.

Rt järkyttyi syömisistäni. Hän sanoi että tällä menolla olen osastolla mutta vastasin heidän nauravan minut pihalle näillä lukemilla. Lähtiessä meinasin pyörtyä ja rt laittoi minut syömään nutripatukan (150kcal). Siinä meni sekin paasto... Tänään ei ole onneksi tehnyt mieli ruokaa mutta toisin oli eilen: salaatti-oksensin-pari karkkia-oksensin-kolme hapankorppua ja jogurtti-oksensin-puolikas nutri patukka-oksensin. Lopulta en vain enää jaksanut oksentaa.

Kerroin, että saan mennä osastolle siinä vaiheessa kun painan 35kg ja vasta silloin voin ottaa apua vastaan. Rt uhkaili, että ennen sitä minut on otettu pakkohoitoon ja kiikutettu piipaa-autolla sairaalaan nenä-mahaletkuun. Pyh pah! Ei aikuista ihmistä, joka ei muuten ole itsetuhoinen, voi pelkän laihuuden takia vankina pitää.

"Et voi tehdä tätä äidillesi, joka yrittää parhaansa mukaan tukea sinua. Mieti mitä kaikkea voit elämääsi saada jos luovut syömishäiriöstä." Ja sanattomasti minä vastasin " Voi kunpa tietäisit mitä kaikkea voinkaan tehdä".

I will be skinny in 2015

Tämän päiväinen paino 62,0kg. Miten on mahdollista, että kaurapuurolla putoaa vain 0,5kg viikossa? Kysynpähän vain. Pitää tiukentaa otetta. Terveellisesti laihduttavillekin sanotaan, että 1kg viikossa on sopiva tahti.

Ennen liian isot housut ovat nyt sopivat.

Kaveri on laihtunut 8kg ja toinen 10kg. Kaikki kuihtuvat ympäriltäni ja minä jatkan paisumista.

Sokerin syömisen lopettaminen on vienyt hiukan turvotusta, mutta muuten olen yhä jättimäinen Maiju niin kuin aikaisemminkin. Syöminen käy yhä hankalammaksi, vaikka ei sitä näillä kiloilla uskoisi... Kaikki poikkeava ahdistaa enkä suostu koskemaankaan ruokaan etten vain sorru.

Silmät kii katsotaan pystyykö tuuleen nojaamaan

Mikä tässä nyt mättää?! Jostain syystä paino ei putoa, vaikka syön vain kaurapuuroa kolmesti päivässä. Tiedän, elimistö voi olla säästöliekillä, mutta ei kai sekään voi olla esteenä jos näin pienillä kaloreilla mennään. Ja kun tätä pudotettavaakin on, minä kun en satu olemaan mikään tikku enää.

Tänään sorruin syömään kaksi karkkia mutta korvasin sitä hiukan lihaskunnolla: Sata vatsaa, molemmille kyljille 100, 50 punnerrusta ja 50 kyykkyä. Kun pääsen kiinni arkeen ja kotipaikkakunnalle, aion jatkaa salilla käyntiä 4x/vko. Lisäksi suunitelmiin kuuluu että 5x/vkossa kalorit jäisivät nollan tuntumaan. Silti ahdistaa; mitä jos paino ei tästä tipukaan vaan jää junnaamaan.

Ajatukset ovat kovin sekavia. Päällimmäisenä vain ajatus, kunpa saisin olla kevyempi.

Oot hyvin pieni,

oot hyvin hauras

On ekat sanat joita kuulet päivittäin

muttet kuuntele muita

kuin sitä yhtä

joka käskee painua alemmas ystäväin

Ja se kaiken sulta syö

ja heti perään vielä lyö

ja sanoo sä pystyt parempaan

Ja kun putoaa höyhenvyö

alkaa ikuinen yö

Sä pääset aikaan suurempaan

Sä haluat pois

sä haluat pakoon

Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää

Sä haluat pois

kun et pystykkään

kaikkeen mitä pitää yrittää

Te tartutte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan

Nyt mä ajattelen

mut ääneen sano en

että sut on kevyempi kantaa hautaan

Tää turruttaa tunteen

tää vie tehon

Ne samat sanat kuulin aina päivittäin

Koin hennon otteen

näin väsyneen kehon

pelkäsit liian liian paljon ystäväin 

Olit kaunis kuin tiikeri

jonka raajoja koristi

viivat viivojen perään 

Ja mä tahdon uskoa

että ois vielä toivoa

joka aamu kun herään

Joudun lähettämään joka ilta tekstiviestin ravitsemusterapeutilleni jossa kerron mitä olen syönyt ja olenko oksentanut.

Tänään oksensin taas parin päivän tauon jälkeen ja se tuntui yllättävän hyvältä. Olen pääsääntöisesti pitäytynyt kaurapuurossa ja porkkanoissa. Hiukan mastoin tänään myös hedelmäsalaattia. Kunpa laihtuminen voisi tapahtua yhdessä yössä,  en jaksaisi enää olla näin lihava.

Saimme äidin kanssa selvitettyä välejä ja lähden mummolaan hänen mukanaan.

Minusta on ihanaa voida sanoa ihmisille, että olen taas laihduttamassa. Se luo paineta ja odotuksia, ei voi sortua.

Oksentaminen pitäisi oikeasti lopettaa. Lihon vain lisää.

Ehkä se voi olla yksi uuden vuoden lupaus lisää.

Kaikki meni niin kuin olin arvellutkin: meillä paiskottiin tänään ovia ja suututtiin, tai ehkä paremmin sanottuna turhauduttiin, anoreksiaan. Kieltäydyin siis syömästä ruokaa äidin luona. Pitkien neuvotteluiden jälkeen suostuin ahtamaan itseeni 2dl veteen keitettyä kaurapuuroa mustikoiden kera. Aamulla oli myös pakko syödä jogurttia kamalan pääsäryn takia (matalat sokerit) ja siitä olo sitten helpottuikin. Kävin minä lenkilläkin muutamaan otteeseen, tosin vain kävelemässä, mutta kävin kuitenkin.

Ensi viikko taitaakin mennä suunnitelmista poiketen kotona, sillä äiti ei suostu ottamaan minua mukaan mummolaan. Saanpahan laihduttaa rauhassa.

Niin ja edellisen tekstin lupauksista huolimatta kävin ostamassa vaa'an. Tänään illalla paino oli äidin vaa'alla 61kg eli laskusuuntainen, jos vaaka pitää paikkaansa. Hyvä niin!

Luin vanhoja postauksiani ja huomasin yhden jossa kirjoitin "Olen laihtunut alle viikossa kuusi kiloa ja olen siitä aivan hemmetin ylpeä! ". Toki suurin osa on ollut nesteitä, mutta tuo pätkä sai minuun lisää toivoa. Kaikki on mahdollista jos vain yrittää tarpeeksi kovasti.

Nyt alan nukkumaan, sillä väsyneenä repsahtaa varmemmin syömään kuin pirteänä. Hyvää yötä!

En malta mennä nukkumaan. Laskeskelen painoindeksejä eri painoissa. Vaikean alipainon raja menee 43kg:ssa ja sitten kun painan 35kg niin painoindeksi on enää 13. Jihaa! Katsoin Prinsessa elokuvan ja tein samalla vatsalihaksia. Koko päivä kuudella porkkanalla. Toinen JIHAA! Taidan tyhjentää jääkaapin ruuasta, ettei tule kiusauksia. Toisaalta tuntuu pahalta heittää ruokaa roskiinkaan...

Ajattelin avoimesti kertoa huomenna äidille, että tästä eteenpäin en syö muuta kuin porkkanoita. Äidin suhtautuminen jännittää (varsinkin kun asiasta tulee tietämään sen jälkeen koko suku, kiitos vain) mutta en jaksa enää peitellä rakkauttani anoreksiaan. Siitä tulee elämäni ja jos muut eivät sitä suostu hyväksymään, niin silloin saavat olla ilman. Parempi heille.

Olen myös ahkerasti selaillut muiden blogeja ja etsinyt thinspo kuvia. Niistä tulee aina hyvälle mielle :)

Nyt nukkumaan jotta en vain syö mitään!

Hei taas!

Täällä ollaan! Olen kokonaan unohtanut blogin. Olin sairaalassa nenä-maha-letkussa puoli vuotta ja nyt olen ollut kotona reilun kuukauden. Paino on noussut alimmasta lukemasta 15kg ja nyt alkaa sen pudottaminen. Kesään mennessä aion painaa 35kg, varmasti aion! Tällä hetkellä en omista vaakaa joten en tiedä tarkkaa painoani, mutta siinä 60kg paikkeilla se pyörii. Kamala miten noloa kirjoittaa se... Vaa'an aion hankkia vasta kun olen äidin vaa'alla tarkistanut, että kiloja on enää 55. Muuten en kestä katsoa ja ravata sillä joka päivä.

Eilinen päivä meni oksentaessa, oikeastaan koko edellinen viikko on mennyt sen tiimoilla. Tänään olin kuitenkin terapiassa, jossa maailman ihanin terapeuttini selitti, miten osa ruuasta jää kiinni vatsalaukun seinämiin ja osa jatkaa matkaa suoraan suoleen. Näin ollen on mahdollista oksentaa vain keskimäärin noin 50% syödystä ruuasta. Kauhistuin ja päätin etten enää oksenna ainakaan niin usein. Tänään olen siis syönyt vain kolme porkkanaa. Aion nimittäin laihduttaa vauhdilla ja mitä nopeammin sen parempi. Haluan TODELLA olla kevyempi kuin koskaan aikaisemmin.

Suunnitelmissa on vain yksi suuren suuri mutta: olen huomenna menossa äidin luokse kahdeksi yöksi ja äiti varmasti huomaa, itkee, surkuttelee, valvoo, uhkailee ja kiristää jos en syö muuta kuin porkkanoita. Siispä tulen olemaan pulassa... Vielä en ole keksinyt muuta ratkaisua kuin olla koko päivän syömättä, mennä lapsuudenkotiin vasta iltapäivällä, väittää että söin jo ja syödä vasta illalla puuroa. Sunnuntai tulee olemaan vaikeampi sillä "joudun" viettämään koko päivän äidin kanssa. Taidan nukkua pitkään, syödä ruuaksi vain salaattia ja juoda vettä. Siitä huolimatta taidan paljastua. Harmi jo näin laihdutuksen alussa, mutta en aio pilata hyvää alkua muilla ihmisillä. Karmeasti sanottu... Mutta se on totuus. Tällä hetkellä kukaan eikä mikään saa asettua tielleni. Ei harrastukset, perheenjäsenet tai ammattiauttajat (vaikka kuinka heitä arvostankin).

Ehkä blogi alkaa taas pitkän hiljaiselon jälkeen tuottamaan tekstiä. Ehkä ei. Mutta minä aion jatkaa laihduttamista. Siihen asti että olen 35kg keijukainen.