Otin eilen lääkkeitä liikaa. Kaikkea oli tapahtunut, mitä en nyt tänne voi kirjoittaa sillä äiti lukee blogiani. (Olisi edes reilua tunnusta se). Tämän päivän olen ollut todella ahdistunut. Suunnitellut itsemurhakeinoja, mutta samalla tiennyt että ei minusta siihen enää olisi. Toteuttamaan jotain niin radikaalia. Kuitenkin ajatus siitä, että kaikki loppuisi, houkuttelee. Enää ei olisi tuskaa, sairauksia, ahdistusta, kipua. Olisi lopullinen hiljaisuus.

Soitin tukipuhelun, josta luvattiin soittaa polille, jos saisin ajan tälle päivälle. Mitään ei ole kuulunut. Ei minusta kai välitetäkään?

En tiedä, olisiko tässä nyt osaston paikka vai ei. Ravitsemusterapiakin meni aivan hongille ja rt sanoi että taidan nyt olla aika vaaraksi itselleni.

Haluaisin eristäytyä koko maailmasta. Sulkea ovet takana ja edessä. Nukkua päivät ja yöt. Luoput elämästä ja elää omassa kuplassa kunnes kuolema meidät erottaa.