Täällä mä elelen. Mikään ei murtunut hypystä huolimatta mutta koko kroppa on ollut tosi kipeä tärähdyksestä. Terapeutti ihmetteli miten mun keho onkaan niin vahva, että neljästä metristä alas tulo ei riko kroppaa. Jouduin kuitenkin tajuttomuuden takia jäämään sairaalaan tarkkailuun, mutta pääsin seuraavana päivänä pois, kunhan olin ensin vakuuttanut lääkärille, että enää ei ole itsemurhavaaraa.

Tänään sain kuulla että terapeutti ehkä vaihtuu. Kaikki on vähän auki vielä. Järkytyin aika pahasti sillä lähiaikoina, heti kun oon oppinut luottamaan johonkin ihmiseen, on se vaihtunut. Polilla kaksi kertaa, neuroterapia loppui ja lääkärikin vaihtuu. Mun on tosi vaikea luottaa uusiin ihmisiin ja siksi muutokset ottaa aina aika koville. Ihan jo uusiin ihmisiin tutustuminenkin ahdistaa mua, on ihan pienestä asti jo ahdistanut. Kun toivuin ensijärkytyksestä, kyyneleet valui pitkän aikaa pitkin poskia. En tiennyt miksi, olin vaan niin hämmentynyt. Vaikka, niin kuin sanoin, mikään ei oo vielä varmaa.

Tää päivä on mennyt aika omalla painollaan. Äiti oli illan mun luona käymässä niin pääsin autolla kauppaan ostamaan painavampi ostoksia. Onneksi äiti oli, helpotti omaa oloa kaikkien näiden tilanteiden jälkeen. Oon monesti myös kyllä miettinyt että onneksi mulla on koirat kotona, joista on pakko pitää huolta. Tänäänkin mielessä kävi ajatus että jäisin istumaan bussiin, matkustaisin niin pitkälle kuin pääsisin ja katoaisin pariksi päiväksi, niin pitkäksi aikaa kunnes mut löydettäisiin tai kunnes rahat loppuisi. Ei olisi velvoitteita, ei olisi pakko tehdä mitään. Saisi vihdoinkin vaan heittäytyä tän olon viemäksi. Mutta sitten tajusin että enhän mä voi tehdä sitä! Koirat odottaa kotona lenkille pääsyä. Ei ne kestä tunteja pidempään kahdestaan. Ne pitää mut kiinni arjessa ja tässä hetkessä. Kun on paha olo, otan jomman kumman syliin ja kuuntelen miten sen sydän lyö ja hengitys kulkee. Se auttaa. Joku fiksu joskus sanoikin, että koirat on parhaimpia dissosiaatiohäiriön maadottajia.

Oon myös ottanut aika rennon otteen syömiseen. Näin kaverilla yhden ravitsemussuunnitelman missä aineenvaihdunta laitettiin käyntiin reilusti yli 2500 kcal:lla. Siitä mun parempi syömisrutiini lähti liikkeelle. Oon syönyt joskus jopa pari lämmintä ruokaa, yhden tukevamman (esim salaatin) "välipalan" ja pari kevyempää välipalaa, enkä silti oo lihonut, en todellakaan! Aineenvaihdunta on käynnissä tosi hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin ja ravitsemusterapeuttikin tykkää. Ja jaksaa ihan eri tavalla. Aamupala on ainoa mikä meinaa tökkiä, mutta oon kyllä aina ollut tosi huono syömään sitä.

Nyt makoilen sängyssä, koirat jalkopäädyssä ja toinen hautautui peiton alle. Taidetaan alkaa nukkumaan jotta huomenna jaksan puida terapiassa ja polilla rikosilmoituksen tekoa. Rankkoja aiheita...