Bodypositivy

Tänään kiertelin kaupoilla koko päivän siskon perheen kanssa, etsien lapsille ja aikuisille juhliin vaatteita. Kun pukukopissa olin tuskaisena saanut pitkän mekon päälleni ja tuijotin peiliä, en voinut välttyä ajatukselta "ehkä mä kelpaan". Pistin sen merkille sillä eihän tällainen ajatus ole käynyt mielessäkään viimeisen seitsemän vuoden aikana. Tuijotin pyöreitä kasvojani, hiukan pömpöttävää mahaa, sheivaamattomia sääriä ja aina niin vihaamiani käsivarsia ja tajusin että eihän tämä olen sittenkään kovin paha yhdistelmä. Ja että vaikka oli kuuma, tukala olla pienessä kopissa ja muutenkin kaikin puolin epämukavaa niin kaikki on joka tapauksessa hyvin. Ei loistavasti mutta hyvin. Ja tällä kertaa se riittää.

Olen päättänyt alkaa hyväksymään kehoa pikkuhiljaa. Luotsaan ajatuksia siihen suuntaan, että minä riitän ja olen hyvä. En aio heti tässä ja nyt sanoa, että unelmakroppa on saavutettu. (Ensinnäkään, en edes havittele unelmakroppaa) Aion yksi kehon osa kerrallaan opetella hyväksymään sen, jotta lopulta voin sanoa itselleni peilin edessä "Minä rakastan itseäni". Liian usein siihen rinnastetaan liika itserakkaus mutta on hyvä muistaa että sitäkin elämässä tarvitaan. Välillä on pakko pysähtyä, halata itseään, todeta että "tänään sinä riität tällaisena". Välillä on aika ottaa time out, puhaltaa peli hetkeksi poikki ja keskittyä vain rakastamaan itseään. Se ei ole heikkoutta tai liian itserakasta. Sitä meistä jokainen tarvitsee joskus, itsensä hyväksymistä kaikkine heikkouksineen ja vikoineen.
Epätäydellisen täydellisenä.

Ei helvetin helvetti! Mitä tästäkin ees-taas-seilaamisesta taas tulee? Sain pudotettua painoa nelisen kiloa (tietysti suurin osa vain nesteitä kun tein sen niin epäterveellisellä tavalla ja liian nopeasti) mutta onneksi oli eräs ystävä joka puhui järjen äänenä. Hän ei sanonut mitään erikoista, kuunteli ja kertoi omia kokemuksia. Mutta yksi asia joka jäi mieleen, jota moni ei ole sanonut oli "Mä uskon että sä voit parantua". Siinä vaiheessa päätin etten voi jatkaa näin, sillä jos yksikin ihminen uskoo muhun, on mun pakko uskoa itsekin.
En saanut kerrasta lopetettua oksentelua mutta pikkuhiljaa lisäsin ruokaa. Kyllä, vatsa tuli aluksi kipeäksi ja täyttyi heti, kyllä turposin ja näytin ilmapallolta (ainakin omasta mielestäni) ja kyllä, ahdisti. Mutta en ollut yksin ja olin yhtä suurella motivaatiolla päättänyt lopettaa idioottimaisen touhun kuin päätin laihduttaakin, joten kärsin ikävät seuraamukset.

Tajusin ettei ketään kiinnosta paljonko painan, kunhan olen terve. Kukaan ei määrittele arvoani sen perusteella painanko 45, 50 vai 70 kiloa. Kunhan voin hyvin. Tajusin myös että kaikki tämä lähti siitä, kun sain juoksukiellon lääkäriltä. En kestänyt sitä, että joku ulkopuolinen tulee rajoittamaan elämääni niin suuresti eikä kontrolli enää olekaan minulla. Kerroin tämän terapiassa ja polilla, ja molemmissa paikoissa oltiin sitä mieltä, että se on täysin normaalia. Aikuisen, itsenäisen ihmisen on vaikea ottaa vastaan neuvoja siitä miten täytyy elää, mitä saa tehdä ja mitä ei. Olen itsenäistynyt ja ottanut vastuun omasta elämästäni nuorena joten kun kirurgi otti pois asian joka on ollut todella tärkeässä roolissa koko elämäni, se tuntui niin pahalta että syömisen ja painon kontrollointi vei ajatukset muualle.

En ehkä koskaan pääse kokonaan tästä piirteestä eroon. Kun on kerran oppinut toimimaan tietyllä tavalla, täytyy tehdä paljon töitä, jotta voisi toimia toisin. Mutta jatkossa osaan ehkä kyseenalaistaa käyttäytymismallini ja pyytää tarpeeksi nopeasti apua.

Olen kuitenkin tilanteessa, jossa olen paljon pohtinut ammattiavun tarvetta. Tiedän tarvitsevani kaiken avun mitä saan, ja nyt käynkin neljä kertaa viikossa puhumassa jollekin. Välillä kuitenkin tuntuu, että väsyn asioiden käsittelyyn sillä traumat ovat niin syvällä. Joskus reagoin fyysisesti, joskus psyykkisesti. En kuitenkaan pysty juurikaan puhumaan kenellekään muulle, joten en ole uskaltanut vähentää ammattiauttajilla käyntiä. Ehkä tämä on vain vaihe ja kun saan työn kunnolla sovitettua arkirutiineihin niin jaksan taas paremmin.