Olin kuusitoista kun aloin seurustelemaan ensimmäisen "oikean" poikaystävän kanssa (jos siis pieniä säätöjä ei lasketa). Olimme onnellisia ja meitä pidettiin toisillemme täydellisesti sopivana parina. Matkustelimme, olin mukana kun hän kiersi SM-kisoissa juoksemassa, harrastimme yhdessä: kävimme lenkeillä, leivoimme, teimme ruokaa, katsoimme leffoja...

Kerroin melko alussa syömishäiriöstäni, joka oli silloin melko vakavassa vaiheessa. Kun olimme olleet yhdessä puolisen vuotta, jouduin nuorisopsykiatriselle hoitoon moneksi kuukaudeksi. Paino putosi liian alas, ja olin yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä. En vielä niin vakavasti, että olisin joutunut somaattiselle puolelle sairaalaan, mutta kuitenkin niin, että pakkohoitolähete tuli.

Poikaystäväni jaksoi käydä sairaalassa, 60 kilometrin päässä kotoaan, aina kun vain koululta ja treeneiltään kerkesi. Monta kertaa viikossa. Aluksi odotin näitä vierailuja kuin kuuta nousevaa, mutta pikkuhiljaa, mitä huonommaksi tilani meni, aloin ahdistumaan käynneistä yhä enemmän ja enemmän. Ajattelin sen olevan ohimenevää enkä puhunut siitä kenellekään. Kun pääsin pois sairaalasta ahdistus poikaystävän kanssa olemisesta vain jatkui. Lopulta keksin aina tekosyitä, jotta minun ei olisi tarvinnut nähdä häntä. Olimme samassa koulussa mutta eri luokilla, joten saatoin välituntien alkaessa hidastella ja jäädä luokkaan lojumaan, jotta hän ei olisi löytänyt minua. Lopulta päätin, että suhteesta oli tehtävä loppu. Eihän se ollut reilua ketään kohtaan. Kerroin avoimesti, että kyse ei ollut siitä, että hän olisi tehnyt jotain väärin. Olin vain siinä kohtaa elämää, etten kyennyt parisuhteeseen. Olin kahdeksantoista kun suhteemme loppui.

Muutin saman tien toiselle paikkakunnalle enkä jäänyt suremaan entistä suhdetta. Olin vuoden verran sinkkuna, tapasin uuden ja menin lyhyen seurustelun jälkeen kihloihin. Elämä oli kuitenkin aivan sekaisin. Yritin itsemurhaa monta kertaa ja hengen lähtö oli lähellä. Minusta tuli aikuispsykiatrianosaston vakioasiakas. Otin taas eron mikä oli helpotus, sillä mies paljastui täys kusipääksi.

Tämän jälkeen minulla on ollut pidempiä ja lyhyempiä, vakavampia ja ei niin vakavia suhteita. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että kaipasin ensimmäistä poikaystävääni. Minulla oli vielä tunteita häntä kohtaan. Olimme pitäneet yhteyttä satunnaisesti, ja laitoin hänelle Facebookissa viestiä. Sovimme tapaamisen kahvilaan samalla kun hän tuli armeijasta lomalle. Kerroin miten asiat olivat. Sanoin suoraan, että tunsin jotain häntä kohtaan, voisimmeko vielä yrittää. Hän lupasi jäädä miettimään asiaa koska kaikki tuli niin yllätyksenä. Myöhemmin hän pyysi minua uudestaan kahville ja sanoi että haluaisi olla mielummin vain ystävä. Sanoin ymmärtäväni mutta todellisuudessa itkin ääneen koko loppumatkan kotiin. Ajattelin etten löydä enää koskaan miestä itselleni. 

Nykyään. No, ajattelen häntä vieläkin melkein joka päivä. Olen miettinyt, annoinko juuri sen oikean mennä ja lähteä elämästäni. Ajoinko hänet tiehensä? Rakkauslaulujen sanat koskettavat ja tuovat hänet mieleen. En ole pystynyt hävittämään häneltä saamiani lahjoja. Kaikki ovat tallessa kirjahyllyn alimmassa laatikossa. Mietin usein, minkälaista elämämme olisi nyt, jos en olisi laittanut suhdetta poikki, vaan käsitellyt omat tunteeni ja jatkanut eteenpäin. Mietin olisimmeko kenties kihloissa, suunnittelissimmeko perhettä, asuisimmeko yhdessä. En tiedä, milloin pääsen yli hänestä. Erostamme on nyt kolme ja puoli vuotta ja hän on jatkanut elämäänsä. 

Niin kai minunkin pitäisi...