"Sä olet nainen juuri oikeassa painossa. Et liikaa tai liian vähän"

Noi sanat satuttavat eniten. Se etten ole liian laiha. Se tuntuu pahimmalta. Kun haluaisi olla vain pikkuinen ja huomaamaton sotanorsun sijaan. Tiedän että sanat oli tarkoitettu tsempiksi ja kohteliaisuutena mutta en voinut ottaa niitä muuta kuin loukkauksena. 

Eilen jalat pettivät alta. En päässytkään ylös enkä tuntenut niitä ollenkaan. Itkin ja pelkäsin. Hoitajia tuli ja meni. Pitivät kädestä. Puhe sammalsi aivan kuin olisin ollut juovuksissa.

"Jos mä kuolen nuorena kunpa silloin olisi pakkasta
pidän paljon enemmän talvesta"

Pelottaa. Koitin tänään nousta seisomaan kun jalat pettivät alta. Itkin hoitajaa vasten kuin pieni lapsi. Tunteet ne on mullakin hei!
Kolme hoitajaa taluttui vessaan ja tuki kun en meinannut pystyssä pysyä. Jaloissa ei ole ollenkaan tuntoa, puhe sammaltaa ja päähän koskee, vaikka sain päänsärkylääkkeen. Toivon että tämä on vain sivuoire jostain lääkkeestä eikä mitään vakavaa. Yökkö lupasi tulla tarkistamaan vointiani useammin kuin tavallisesti.

Silti pelottaa. Mitä jos läikkä aivoissani on kasvanut ja se onkin aivokasvain. Mitä jos siitä joudutaan ottamaan koepala ja halvaannun. Miten tulen pärjäämään elämässä?

Pinnejä ei tarvinnut leikata pois. Nyt olen syömishäiriöihin erikoistuneella osastolla ja koko juhannus meni täällä yksin ollessa. Onneksi oli mukavia hotajia jotka jaksoivat pelata, jutella ja katsella telkkaa kanssani.

Olen myös löytänyt erään miehen jonka kanssa tunnumme olevan samalla tasolla. Hänkin on aina halunnut nuorena perheen niin kuin minäkin. Siinäpä oiva kumppani listalle! (Ai niin, eihän sellaista listaa ollutkaan vielä kerätty).

En oikein osaa päivittää muuta kuin että syömiset ahdistavat ja oksentamatta oleminen on vaikeaa. Mutta taistelen jo senkin takia että haluan normaalin elämän, normaalin poikaystävän ja normaalin perheen.

Nielin siis ne kolme pinniä. Nyt olen ollut kaksi yötä tarkkailussa vatsakirurgiaan erikoistuneella osastolla. Tänään alkoivat yhtäkkiä kaamean hirveät vatsakivut ja minua lähdettiin kiikuttamaan varjoainekuvaan. Siellähän ne pirulaiset olivat tukkineet suolen niin että nyt odotan päätöstä leikkauksesta. Olen outo sillä haluaisin siihen. Syynä se että lähtisivätpä ainakin kivut pois. Ei tarvitsisi enää stressata. Kyllä, minäkin stressaan. Pelkään mitä tapahtuu. Itkenkin. Vaikka olen itse aiheuttanut nämä itselleni, niin kadun jollakin tasolla sitä ja olen peloissani. Mitä jos aiheutan jotain peruuttamatonta?

Tulen päivittämään kunhan tiedän joudunko (pääsenkö) leikkaukseen vai en.

Mikä mulla on? Toissayönä söin kaksi kumihanskaa. No, selvisin säikähdyksellä. Tänään vielä kipuillut hiukan. Äsken päätin sitten vetäistä kolme mummopinniä. En uskalla sanoa kellekään. Vasta huomenna ravintoterapiassa aion kertoa. Mikä ihmeen nielenvieraitaesineitä-kausi mulla on? Tää on niin noloa ja lapsellista. Ihan hävettää myöntää että aion tehdä tätä nukutukseen asti. Tai leikkaukseen, sama mulle. Sanokaa sitten vaikka huomiohuoraksi, sitä mä taidan ollakin

"Miksi miksi teit niin? Väsyitkö elämän vaatimuksiin? Mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sielussasi? Nyt kaikki on niin tyhjää. Sanatonta ikävää. En vielä edes oikein ymmärrä tätä kylmää pimeää. Kulta pieni mä tahtoisin, ottaa sinut taas syliin. Ja puhaltaa pahan pois, että kaikki taas hyvin ois. Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa, niin olisit nähnyt sen, miten valo voittaa lopulta pimeyden. Miksi miksi teit niin? Petyitkö unelmiin valheellisiin? Sitä käsittää ei voi kukaan, miksi lensit tuulten mukaan. Sä peitit taitavasti, jäljet kyynelten. Ja kun en pinnan alle katsonut, niitä koskaan nähnyt en."

Kesä. Mä makaan nenä-mahaletkussa puoli tajuttomana sairaalassa. Jossain vaiheessa olin ollut hengityskoneessakin. Nyt minut on siirretty takaisin kotikaupunkiin ambulanssilla. Makaan neurologian osastolla.

Sisko oli lukenut päiväkirjaani. Juuri siltä kohdalta missä luki että aion kerätä neljän viikon lääkkeet ja tappaa itseni. Olin lievästi sanottuna vihainen.

Jos äiti ei olisi ollut paikalla kun ruokakärry tuli, olisin jättänyt taas yhden ruuan välistä. Nyt oli pakko lopettaa paasto.

Pakko jaksaa tätä pelleilyä syömisen kanssa kunnes olen tarpeeksi pieni. Tarpeeksi kaikkea.

Tänään pään kuviin. Pelottaa

Nyt mä sen tein. Monen päivän pohdinnan ja mietiskelyn jälkeen otin viikon lääkkeet joita oon keräillyt, paketin panadolia ja diapameja kourallisen. Olo on levollinen ja rauhallinen. En aio kertoa kellekään vaan saavat ite huomata. Kunpa olisin jaksanut odottaa vielä vaikka toisen viikon niin olisi tullut parempi lopputulos. Mutta näillä korteillä mennään mitkä on annettu.
JA nyt jos joku tuttu lukee tätä niin anteeksi ettö tein sen vaikka paikalla oli lapsiakin.. Tiedän että tein tyhmästi mutta ahdisti vain niin paljon.

Nyt on pakko ruveta nukkumaan. Joko tunti sitten otetut lääkkeet vaikuttavat jo tai sitten on vain matkaväsymystä.

Eilen mä sen päätöksen tein. Rupean keräämään lääkkeitä ja tapan itseni. Olipas rumasti sanottu. Sanotaan mielummin vaikka että nukun syvään uneen. Niin syvään etten enää herää.

Aivoissa on taas häikkää. Puhe sammaltaa ja muisti pätkii. Sanat ovat hukassa. Epäilen että vaalea alue (kasvain?) aivoissa painaa puheentuotantolinjaa. Pelottaa ihan perkuleesti! Torstaina suuntaan siltä osin tutkimuksiin.

Koko elämäni pyörii sairaaloiden ja sairastamisen ympärillä. Miten voisin siis olla muuta kuin diagnooseja? Miten voisin olla jotain muuta?

Tämä viikon loma etelässä antoi hyvää irtiottoa jatkuville polikäynneille, terapioille ja akuuttityöryhmälle. Nautin täysin rinnoin. Tänään havahduin siihen kun nauroin isäni kanssa uima-altaassa koko sydämestäni. En muista milloin olisin viimeksi nauranut niin.

"Sä tiesit varhain jo liikaa
sadut ei sua suojelleet.
Sateenkaaren päässä on multaa
Kerto pukkikin juopunut

Ja enkeli lapsien oli kaunis mut hiljainen
kun edellä veljien kuljit kengissä lapsien
Sun pitikin olla vanha jo nuorena

Oli auki sun silmät ja korvat
ja sydän tuns vaik pien olikin.
Kun itki aamut ja huusi illat
Oppi et särkyä voi kivikin

Ois enkeli lapsien voinut aiemmin kertoo et läpi avoimen sydämen
Ain pääsee luo enkelten
Mut yö oli jo myöhäinen kun matkasi viimeisen
Sä edellä veljien kuljit saatossa sielujen
Sinne mis voit olla nuori viel vanhana"

Päätin vielä iltapuhteeksi tulla kirjoittamaan pienesti.

Rasittaa miten seitsemän vuoden syömisvammailulla on saanut kroppansa sekaisin! Jos nyt terve ihminen lähtisi laihduttamaan näillä samoilla konsteilla kuin minä, paino putoaisi varmasti. Nyt elimistö on niin sekaisin ja säästärillä, että se kerää kaiken mahdollisen itseensä ja laihduttaminen tuntuu tahtojen taistolta!

Miettikääpä nyt: jos kerran pelkällä vesimelonilla ja coca-cola zerolla menevä lenkkeilevä nuori nainen ei laihdu kuin puoli-kilon viikossa, eikö jokin ole pielessä? Normaalistihan kuuluisi lähteä monta kiloa turvotustakin jo.

Toinen rasittava asia on painon nouseminen vaikka ei söisi mitään. Suurinpiirtein siis mitään. Kyllähän ihmisen täytyy jotain syödä, mutta you got the point? Tämä liittyy ehkä jo aikaisempaan asiaan, mutta oli pakko saada sydämeltä se pois.

"Tänään sillä
oli prinsessahame,
ja jalassa
eripari villasukat.
Sillä oli kukkia
hiuksissa,
ja se hymyili
kauniimmin kuin
koskaan.
Ihmettelin mihin
se oli jättänyt siipensä.
Se näyttää keijulta,
ja tuoksuu vaniljalta.
Sen hiuksissa on
tähtipölyä, ja
sinistä kultaa.
Se on keiju, jota rakastan."

Mä vaan rakastan mun siskojen lapsia niin paljon. Ne on kuin omia sisaruksia. Niin tärkeitä. Ja samalla niille voi olla vihainen ja ärsyyntynyt vaikka kuinka välittäisi. Tietää ettei ne jätä. Mikään ei oo ihanampaa kuin se kun ne tulee halaamaan. Halaa oikein kovaa niin ettei päästäis irti koskaan. Tai kun kiistellään siitä kuka saa istua Maiju-tädin vieressä. Tai kuka tulla yöks ilman sisaruksia. Ja ne tietää sen. Tietää kuinka mä välitän. Ainakin niin mä toivon.

Tänään vanhin täytti 14. Tuli itku kurkkuun kun muistan miten kuusi vuotiaana menin katsomaan pientä keskosta kaapin taakse ja sain pitää hetken sylissä. Ja nyt se on jo iso poika. Itsenäinen ihminen. 

Tällä lomalla halusin näyttää hyvää esimerkkiä. Niin paljon mä niitä rakastan että olin valmis uhraamaan laihdutuskamppanjan ja syömään tavallisesti. Ravintolassakin tänään. Ehtiihän sitä laihduttamaan reissun jälkeenkin. Koko kesä aikaa. Nyt mä keskityn vain mum rakkaisiin. Ihaniin lapsiin.