Oon päättänyt alkaa taas laihduttamaan. Syön pelkkiä raakoja ruokia. Hedelmiä, pilttejä ja kasviksia. Pakko jollain keinolla saada painoa alaspäin. Mummukin, niin rakas kuin hän onkin, tokaisi että "ihanaa kun sä et enää oo sellainen lauta". Hyväähän hän sillä tarkoitti, mutta mun päässä se kääntyi "sä oot selvästi lihonut" tyypiseksi.

Oon joka ilta alkanut jumppaamaan lihaskuntoa. Sen verran suon itselleni armoa, että jouluaattona saa syödä vatsan täyteen. Mutta ei herkkuja tai muuta minään muuna päivänä. En oikeastaan jaksa salailla tätä edes perheeltä tai ammattiauttajilta. En yksinkertaisesti jaksa. Sanokoot mitä sanovat, mä olen aikuinen ja teen mitä haluan. Ymmärrän kyllä, mitä huolta tämä aiheuttaa, mutta toivon ettei kukaan teistä asetu poikkiteloin eteeni.

En edes kehtaa kertoa, paljonko painan, mutta sen verran voin sanoa, että 45kg on tavoitepaino. Silloin olisin alipainoinen. Jos saisin ennen joulua viisi kiloa pois, niin olisin tyytyväinen. Ymmärrän kyllä, että se on vaikeaa kun keho menee säästöliekille, mutta ainakin aion yrittää.

En yhtään tykkää nykyisestä kehosta. Siinä on liikaa pehmeää, löllyvää rasvaa. En tykkää rinnoista, takapuolesta tai reisistä. Käsivarsissa ja vatsassakin on liikaa. En ole tyytyväinen oikein mihinkään. Tai no, terapiassa yritettiin keksiä hyviä puolia kehosta ja mä nimesin mun korvat. Oikeasti, korvat? Onko ne ainoa asia mun kehossa mistä en valita?

Olen nyt muutaman kerran sortunut oksentamaan, mitä ei kyllä pitäisi tehdä... Iho menee todella huonoon kuntoon, paino ei tipu ja onhan se aika ällöäkin. Ja kaiken kukkuraksi sillä ei edes saa kaikkea ulos.

Anyway, oli pakko tulla jäsentelemään tätä asiaa päässä kirjoittaen ja samalla tämä on teille ikään kuin lupaus josta täytyy pitää kiinni. Ehkä silloin on paremmat mahdollisuudet onnistuakin.

Tanssi on kehon laulua

Halusin kirjoittaa itselleni ennen niin tärkeästä asiasta, tanssista. Tarkemmin sanottuna rytmisestä voimistelusta.

Tutustuin lajiin muutettuamme toiselle paikkakunnalle. Uuden ystäväni äiti valmensi ryhmää ja ehdotti minullekin sitä. Aluksi ystäväni opetti kotona tärkeimmät hypyt ja muut kuviot. Harjoittelin ahkerasti. Sitten siirryin joukkueeseen.

Joukkueessa oli mahtavaa! Saimme treenata yhdessä, oppia uusia nostoja, kärsiä kun nilkkoja suoristettiin seisomalla varpaat käännettynä. Kaikki oli vain niin kivaa.

Muistan ne kisajännitykset, hiuslakan tuoksun pukukopissa, tiukat nutturat... Muistan miten käsikoristetta maalatessa toinen valmentaja sanoi "voi kun sulla on niin pieni käsivarsi, ootko sä ihan kunnossa". En ollut. Olin sairas jo silloin. Laihduttanut itseni pieneksi.

Pian jouduinkin jo sairaalaan. Voimistelu jäi. Kävin treeneissä aina kun pystyin, mutta lopulta liikuntakieltokin rajoitti jo harjoittelua.

Viimeinen niitti oli hyppääminen, jossa molemmat jalat murtuivat. Minulle ei luvattu enää edes kävelykykyä, mutta kävelin. Sen jälkeen ei luvattu juoksukykyä, mutta juoksin. Tanssi on ainoa asia jota tiedän etten pysty enää tekemään. En vain yksinkertaisesti pysty enää  suoristamaan vasenta nilkkaa. Nilkoissa ei lisäksi olisi voimaa hyppyihin ja kevyisiin alastuloihin.

Kun tajusin sen karun tosiasian, että voimistelut ovat osaltani voimisteltu, romahdin. Olin elätellyt toiveita, että voisin vielä harrastaa edes aikuisten harrasteryhmässä. Mutta ei.

Olen epätoivoisesti yrittänyt etsiä toista yhtä mukaansa tempaavaa liikuntamuotoa mutta kaikki ovat jääneet kokeilu asteelle. Ahdistaa kun kiloja on tullut lisää ja vartalo muokkaantunut voimistelijan kroppaa pyöreämmäksi. Katselin tänäänkin vanhoja kuvia haikeudella. Meninpä jopa ahdistuksissani oksentamaan ruuat, jotta voisin vielä jonain päivänä olla hoikka.

Ehkä sekin on vain haave, ohi menevä vaihe. Mutta jotain tälle kropalle on tehtävä. Keinoilla millä hyvänsä...

Mulla oli tänään pitkästä aikaa oikeasti ja aidosti tosi mukava päivä. Vaikka aamu alkoi sateessa kävelyllä ensin koirien kanssa ja sitten polille, olin silti iloinen. Polilla harjoiteltiin ketjuanalyysin tekemistä. Sieltä lähdin kaupungille asioille ja kävin shoppailemassa kerrankin uusia vaatteita. Yleensä ostan kaiken kirpputorilta mutta nyt hemmottelin itseäni. Ostin myös äidille lahjan Body Shopista.
Kaupoilta riensin tapaamaan ystävää kahville, aivan ihanaan kahvilaan jossa oli rauhallinen tunnelma, hyvää kakkua ja aivan parasta inkivääri-sitruunateetä.
Välillä kävin kotona ja sitten taas menoksi terapiaan. Puhuin, puhuin ja puhuin. Sain monta uutta näkökulmaa mieltä askarruttaviin asioihin.
Äiti tuli hakemaan terapiasta, käytiin hakemassa uusi päiväpeitto, juotiin teetä, syötiin, ja haettiin lainassa ollut kantele kotiin.

Mitään ihmeellistä ei siis tapahtunut. Kaikki vaan oli pitkästä aikaa hyvin. Enkä ole tuntenut näin todella pitkiin aikoihin. En tajua. Eilen oli vielä vaikeaa. Tänään ei.

Oon ollut "vähän" herkillä. Itkin kun Possessa tehtiin stuntti jossa nainen teki benji-hypyn liekkeihin. Itkin kun näin mäkkärin mainoksen. Toisenlaiset äidit on ollut mun lempiohjelma mut ei puhettakaan että pystyisin kattomaan sitä. Liian herkkää kun on vauvoja ja kaikkea.

En tiiä onko tää osa sairautta vai onko naisten "se aika kuukaudessa" tulossa. Ihan perus juttujakin on vaikea hahmottaa, onko se sairautta vai ei.

Jouduin tänään soittamaan kaksi kertaa liikkuvaan kuntoutukseen. Ekalla kerralla ei ollut mitään apua, langan päässä oli mies joka kehotti menemään kävelemään. Aijaa, ihan ku en olis jo kokeillut. Toisella kertaa oli mukavampi ja ymmärtäväisempi nainen. Sain kerrottua että tekee mieli hypätä, viillellä, ottaa lääkkeitä... Mitä vain mikä satuttaisi. Saatiin kuitenkin järkeiltyä asiat: koirat tarvitsee mua, jos joudun yötä vasten sairaalaan, ne rupeaa pimeässä haukkumaan. En myöskään halua juoda lääkehiiliä sairaalassa ja oksentaa niitä sen jälkeen päälleni. Ei kuulosta kovin mielekkäältä.

Ilta kärjistyi ehkä sen takia, että olen yrittänyt harjoitella yksin olemista koko päivän. Se on aina ollut vaikeaa, joten tietoisesti en nähnyt ketään. Kävin tunnin kävelylenkillä, puoli tuntia juoksemassa, neuloin, katsoin telkkaria. Kaikkea pientä. Nyt olen rauhoittunut telkun eteen katsomaan Robaa ja kirjoittelemaan tätä.

If you can dream it, you can do it

Blogin jatkaminen on ollut siinä ja siinä. Olen pohtinut asiaa monelta eri näkökulmalta. Toisaalta kirjoittaminen on voimauttavaa. Varsinkin kirjoittaminen teille, joiden tiedän tätä lukevan. Toisaalta tuntuu yhä vaikeammalta avata omaa sisintään kaikille. Oikeasti, kaikille.

Ehkä silti, vielä ainakin näin kerran, kerron teille mitä kuuluu. Olin etelä-Suomessa lomailemassa kun jouduin erinäisistä syistä päivystykseen. Sain siellä epilepsia tyylisen kohtauksen ja minut jouduttiin nukuttamaan. Heräsin Meilahden sairaalasta hengityskoneesta vieraiden ihmisten ympäröimänä. Säikähdin melkoisesti. Seuraava päivänä, kun vointini oli hieman parempi, minut siirrettiin kotipaikkakunnalle ambulanssilla. Olin kivuissani tarkkailussa vuorokauden jossa sain huumelääkkeitä ja hengitystä seurattiin. Onnistuin olemaan viimeisillä voimilla sen verran pirteä, että lääkäri päästi minut tänään kotiin. Kotona nukuin kolmen tunnin kevyet päikkärit.

Shokkihuoneessa itkin lohduttomasti kun kivulle ei löytynyt syytä. Onneksi tällainen 21-vuotiaskin sai lohtua kun äiti tuli käymään ja halasi tiukasti. Auttoi sekin. Kaiken lisäksi tippa oli laitettu niin ettei se mennyt suoneen, joten kaikki kipulääkkeet menivät ohi eivätkä siksi auttaneet. Kysta sieltä vatsasta löytyi, ja sen arvellaan olevan kivun syy. Joku oli joskus sanonut, että viiden lapsen synnytyskään ei ole sattunut yhtä paljon kuin kysta vatsassa.

Nyt olen oikeasti motivoitunut olemaan erossa psykiatrisen puolen osastoilta. Somaattiselle puolellehan ei voi mitään, jos vaivaa tulee niin on pakko hakeutua hoitoon. Mutta itseäni en halua enää satuttaa. Äidin kanssa puhuttiin, että jos pystyisin olemaan vähintään puoli vuotta ilman sairaalaa, voisin harkita koiranpentua. Tiedän nimittäin, että toinen koiristani ei tule olemaan kovin pitkäikäinen kaikkien sairauksien takia, ja toiselle tulisi todella kova paikka olla yksin. Siksi haluaisin jo nyt hyvissä ajoin tutustuttaa uuden koiran perheeseen jotta siitäkin tulee osa laumaa. Mutta koiranpentu vaatii paljon työtä eikä siitä tulisi mitään jos olisin jatkuvasti sairaalassa. Koiran menisi aivan sekaisin.

Ehkä nyt (vaikkakin niiden kolmen tunnin päikkäreidenkin jälkeen) olisi hyvä alkaa nukkumaan. Huomenna menen ostelemaan lankoja jotta pääsen taas neulomaan. Ideat vain hukassa... Saa huudella ideoita jos on! Tyyny on valmistumassa,matto on virkattu, sukkia on tehty, säärystimet on ja mihinkään isoon villapaitaan ei riitä keskittymiskyky.

Luin vanhaa blogia ja vertasin sitä sekä vanhoja päiväkirjoja nykyisiin. Mikä ero! Kirjoitan aivan eri tavalla. Ihmettelin tätä ja otin sen esiin terapiassa. Terapeutti selitti, että nykyään olen tukahduttanut tunteet ja nyt kirjoittaa se raportoiva osa minusta. Kirjoitan, mutta en tunteella. Tämä on hyvä esimerkki siitä että dissosiaatiohäiriö on pahentunut. Kaikki mielen osat ovat lohkoina joita ei saa yhteyteen.

Olen miettinyt kovasti, saanko vielä joku päivä kaivettua sen osan esiin joka myös tuntee tunteita? Osaanko edes enää tuntea?

Joka kerta kun ahdistaa, vajoan syvälle omiin oloihin. En pysty kertomaan tai sanomaan että tarvitsen apua. Disso puskee päälle niin voimakkaasti että jään kakkoseksi. Joskus jään istumaan, heijaamaan itseäni puolelta toiselle kunnes havahdun samasta tilasta tunnin päästä.

Viime kerralla polilla menin tilaan, josta oli vaikea päästä pois. Toinen työntekijöistä, jota olen tavannut vain kaksi kertaa, kosketti minua, mikä ahdisti vain lisää. Vetäydyin kauemmas ja hän tuli lähemmäs. Puhuin siitä terapiassa ja terapeutin mielestä työntekijän olisi ehdottomasti pitänyt kysyä lupa ennen kuin koskettaa, tietäen taustani. Onneksi tilanteessa oli myös toinen työntekijä jota näen huomenna ja voin puhua siitä.

Oi miksi, miksi olen näin herkkä?

"Tehdään jotain mistä ollaan aina unelmoitu

Ei kerrota että pelottaa

Kaikki kaunis olis tässä ulottuvilla

Mut mä en jaksa edes kurottaa"