Isältä leikattiin viisi päivää sitten syöpä. Parantuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, mutta hän ei voi vielä ajaa autoa. Siispä äitipuoleni kysyi voisinko jäädä viikoksi 400 kilometrin päähän kotia auttamaan isää, kun äitipuoli on töissä. No en kuulkaas voi! Anteeksi nyt vain, mutta mulla on omaakin elämää.
Tuntuu tosi karulta kirjoittaa näin, mutta kun olin puoli vuotta sairaalassa jalkojen takia, isä taisi käydä yhden vai kaksi kertaa moikkaamassa. Isä ei hoitanut mua lapsena ja muutenkin meillä on aika vaikea isä-tytär-suhde. Mulle ei ole kehittynyt samanlaista auttamishalua kuin esimerkiksi mummun tai äidin kanssa.

Isän kanssa ei koskaan soitella, nähdään aika harvoin eikä oikein osoiteta välittämistä. Oon tosi surullinen siitä, sillä haluaisin olla hyvissä väleissä. Ja siis kyllähän me toisaalta ollaankin, ei meillä riitaa ole. Tää nyt on vaan taas vähän tälläistä