Olen aloittanut taas laihduttamaan... Triggeröidyin eräästä instakuvasta ja -tekstistä niin paljon, että kävin vaa'alla ja järkytyin. En ole koskaan elämässäni painanut näin paljon. Taidan lopettaa olanzapiinin (sivuvaikutuksena painon nousu) koska tein mitä vain niin pikkuhiljaa paino on noussut.

Tänään en ole syönyt vielä mitään vaikka kello on vähän yli neljä. Illalla menen teatteriin joten siellä ehkä väliajalla voin ottaa jonkun suolaisen palan ja teetä.

Katsoin lisäksi Netflixistä elokuvan jossa nuori nainen sairastuu anoreksiaan. Näyttelijä laihdutti oikeasti itsensä alipainoiseksi niin että selkärankakin näkyi. Sain siitä vain lisäboostia projektiini.

Selailin proana sivuja ja vaikka suurin osa vinkeistä on tässä kahdeksan vuoden aikana tullut tutuiksi niin jotain uuttakin löytyi.
Itselle on aina ollut vaikeaa noudattaa dieettejä. Ei siksi että niistä jäisi nälkä tai tekisi mieli ruokaa vaan siksi että olen joko-tai-ajattelija. Joko syödään normaalisti ja oksennetaan tai sitten ei ollenkaan. Sen takia aionkin ehkä vain paastota päivän ja iltaisin syödä teen kanssa hedelmän tai rahkan.

Mutta ei huolta, en aio laihduttaa sairaalloisen alipainoiseksi niin että olisin taas letkuissa. Ei, minulla on koirat ja työ josta pitää huolehtia. Laihdutan vain vähän (10kg) jotta olen hoikempi ja sirompi. Ja jos tekee mieli syödä, käväisen vain vaa'alla ja tadaaa, problem solved!

Huonoja uutisia

Kävin äsken röntgenissä ja kirurgian polilla. Ensin tulokset olivat lupaavia: jos oikea jalka leikataan ja metallit poistetaan, voi juoksukyky palautua ja kivut lähteä. Lääkäri lupasi soittaa kun on vielä varmistanut asian kokeneemmalta kirurgilta.
Äsken sain kuitenkin murskaavan puhelun. Leikkaus tulisi olemaan hyvin vaikea, riskialtis ja pitkä, toipumiseen menisi kauan aikaa eikä takeita silti olisi. Yritetään ensin fysioterapiaa. Jalan kaikki rustot, kudokset ja pinnat ovat pahasti vaurioituneet. Kaikkein kauheimmat olivat kuitenkin sanat "Et voi enää koskaan juosta".
Juoksu on AINA ollut elämäni pelastus. Kun on ahdistanut-juoksin, kun oli paha olla kotona-lähdin juoksemaan, kun oli hyvä olo-juoksin. Juoksin kilpaa ja omaksi iloksi. Juoksin koko nuoruusikäni ja nyt se viedään minulta pois. Kaikki on menetetty.

Olen itkenyt ääneen huutoitkua ja soittanut hoitajalle. Hänen sanansa "voi rakas, jos mä voisin niin halaisin sua" auttoivat vähän aikaa mutta nyt... Kaikki kauhukuvat pyörivät päässä. En tiedä voiko tätä tajuta jos ei ole rakastanut urheilua koko sydämestään. Se on aina ollut osa mua. Niin iso osa, että sattuu kun se viedään pois.

Toinen rakkaus, joukkuevoimistelu on jo riistetty multa sillä nilkat ei metallien takia taivu suoriksi enkä pysty hyppäämään. Miksi kaksi lajia? Miksi ihmisen täytyy olla niin helvetin tyhmä että menee ahdistuksissaan hyppäämään katolta ja vammautuu. Mitä tästä voi muka oppia? Joku on joskus sanonut että kaikessa on hyvät puolet mutta mä en kyllä keksi tästä tällä hetkellä yhtään mitään positiivista.

Tuntuu ettei elämällä ole enää mitään merkitystä. Kaikki tehty työ tuntuu arvottomalta ja turhalta. Voisin vain jäädä tuleen makaamaan, jos en tietäisi että maailmassa on ihmisiä joilla ei ole edes kävelykykä tai jalkoja. Yhtä hyvin mäkin olisin voinut menettää ne. Tai halvaantua. Sekään ei ollut kaukana. Mä olen selvinnyt siitä, kun kävelykykyä ei luvattu. Mä taistelin itteni kävelevien kirjoihin. Nyt mulle ei luvattu juoksua. Mun on pakko päästä siitä yli, että juoksu ja lajit joissa tulee tärähdyksiä, olisivat ainoita liikuntalajeja. On pakko keksiä uusia, myös jaloille toimivia harrastuksia.

"Hän ei kävele koskaan

mutta sielunsa viilettää

Kuin villi intiaani

vuoren rinnettä välkkyvää.

Hän ei kävele koskaan 

se vain unissa onnistuu

mutta tärkeämpää onkin hänessä kaikki se muu."

"Nään lopun tulevan

Mut vielä odotan

Et kävis jotain mikä tekis musta vahvemman.

Kaikki muhun elävää

Valuu läpi käsistä

Sinä olet vankila 

Johon tahdon palata 

Nämä hetket vähenee

Kyllä sydän sen tuntee."



Heräsin tänään jo kello neljä enkä enää saanut unta, joten päädyin selailemaan blogeja. Löysin Demi Auloksen blogista kirjoituksen Yhdessä erossa ja päädyin miettimään myös omien vahempieni eroa aivan uudelta kantilta.

Joudun myöntämään, että olen ollut ehkä hiukan vihainen ja katkera siitä, etten saanut kunnon ydinperhettä lapsena. En edes silloin, kun vanhempani vielä olivat yhdessä. Isä oli aina töissä ja äiti oli minun kanssani kotona. Kaikki kuitenkin muuttui, kun he erosivat. Isä alkoi viettää enemmän aikaa kanssani niinä viikonloppuina, kun hänen luokseen tulin. Enää kaikki aika ei mennytkään töitä tehden vaan sain nauttia sen viikonlopun hänen huomiostaan.

Kun molemmmat vanhempani löysivät uudet puolisot, sain myös suuremman perheen. Varsinkin isäpuoleni kolmesta lapsesta tuli tärkeä osa elämääni, sillä nuorin heistä oli minua vain kolme vuotta vanhempi. Omat siskoni ovat 19 ja 16 vuotta vanhempia, joten oli mukavaa saada siskoksi joku melkein oman ikäinen. Itseasiassa, kun aloin viiltelemään, siskopuolet olivat ensimmäisiä jotka saivat tietää, ja jotka ohjasivat minut avun piiriin terveydenhoitajalle.

Näiden siskopuolien kanssa vietämme yhdessä juhlia ja varsinkin jouluna kokoonnumme aina yhdessä ison päydän ääreen syömään.

Mutta vaikka olen saanut ikään kuin uuden perheen, ei vanha ole jäänyt yhtään sen enempää taka-alalle. Esimerkiksi yhtenä kesänä vuokrasimme ison mökin ja kokoonnuimmme sinne biologisten siskojeni, heidän perheidensä, vanhempieni, mummon sekä isä- ja äitipuolen kanssa. Saunoimme, pelasimme, teimmme ruokaa ja ihan vaan hengailimme yhdessä. Ihan kuin mikä tahansa perhe, välittämättä siitä, kuka on naimisissa ja kenen kanssa.

Äiti- ja isäpuoleni ovat ottaneet meidät lapset aivan kuin omikseen. Parempaa suhtautumista en olisi voinut toivoa, vaikka aina välillä tuleekin törmäyksiä ja sanaharkkaa. Tulemme kuitenkin niin hyvin toimeen ettei valittamiselle löydy siaa.

Vuosien kuluessa olen ymmärtänyt, miten onnekas olen ollut kun sain juuri nämä ymmärtäväiset ihmiset ympärilleni. Nämä ihmiset ovat tukeneet minua vaikeimmissa oloissa ja haluavat auttaa kaikin keinoin. He eivät tuomitse tai pidä hulluna vaan ovat käyneet sairaalassakin katsomassa kun olen ollut huonoimmillani. He haluavat ymmärtää ja ottavat asioista selvää, kyselevät kuulumisia ja soittelevat. 

Kiitos että jaksatte, kiitos että olette juuri minun oma, suuri perheeni!