Yksi harha-askel. Muuten on mennyt hienosti. Perjantaina oli uloskirjoitus sairaalasta ja lähdin samana päivänä etelään perheen luo. Tänään kävin kummitytön kanssa eläinmuseossa ja syömässä. Söin huoletta ja olin onnellinen.

Tänään huomasin myös, kuinka sinut olenkaan sen kanssa, että sairauteni on rajoittanut elämääni näin paljon. Pysähdyin oikein miettimään ja tulin siihen lopputulokseen että en välitä. En välitä vaikka koulu on kesken. Vaikka en jaksa enkä kykene tekemään samoja asioita kuin muut ikäiseni. Vaikka toisessa jalassa on hermovaurio, joka ei tule kuulemma luultavasti koskaan parantumaan. Vaikka autolla ajaminen voi olla historiaa. Vaikka olenkin eläkkeellä 21-vuotiaana. Uskon että vielä joku päivä voin valmistua ammattiin, ajaa autoa, juosta, mennä naimisiin. Saada kiinni elämästä.

En ole yhtään sen huonompi ihminen, vaikka olenkin sairas. Minulla saa olla haaveita ja unelmia. Kaikilla saa, myös sinulla.

Ensi viikolla muutan kaikki tavarani toiselle puolelle kaupunkia. Tästä on hyvä ajatella alkavan aivan uuden elämän. Syksyllä menen kouluun jos vain kykenen. Teen sitä mihin kykenen. Saan tukea kotiin, paljon. Kaikki on hetken aikaa hyvin.

"Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi"

-Muumipappa

Mulla on kaulassa rumat palovammat, kun yritin kuristaa itteäni kengännauhoilla. Mulla on kädet täynnä arpia, ja yksi hoitaja tokaisikin, että voi lapsi rakas kun sun kädet on ton näköiset. Mä en ole kaunista katseltavaa. Antaisin mitä vain etten olisi koskaan aloittanut viiltelyä. Että mulla olisi sileät kädet. Mutta ei vielä ole liian myöhäistä. Mun on pakko ottaa itteäni niskasta kiinni, vaikka se ei ookaan helppoa. Mun on pakko päättää että parannun. Tästä on pakko tulla mun elämän käännekohta.

Teho-osasto, lääkkeiden yliannostus, päivystys, ambulanssi... Kaikki ne jollain tapaa houkuttelee. Ne muistuttaa vanhasta tutusta ja turvallisesta. Mutta eikös aina kaikki kielletty huokuta? Ja niin kuin sain äsken ihanan viestin "Se ei oo ihan paha tunne, rakastaa vesisadetta enemmän kuin aurinkoa. Se meinaa että sussa on poikkeuksellista voimaa. Sä et oo hullu"

Mä en pysty enää laihduttamaan. En pysty enää viiltämään kunnolla. En pysty hallitsemaan ahdistusta. En pysty mihinkään. Oon surkea luuseri. En ansaitse tätä kaikkea hyvää mitä elämässä mulle tulee. Uusi koti, koirat, ihanat ihmiset... Eilenkin kiskoin kengännauhat pois ja yritin kuristaa itteäni. Hoitaja, okei, kolme hoitajaa kisko sitä pois. Nyt mulla on palovammat kaulassa, kun se poltti jäljet. Ihan kun mua olis pahoinpidelty.

Tunnen itteni myös hirmu yksinäiseks. Onhan mulla kavereita ja ystäviäkin, mutta ne asuu niin kaukana. Toisella puolella Suomea tai jopa eri maassa. Ja onhan mulla poikaystävä, mutta välillä olis kiva tehdä jotain tyttöjen juttuja. Siskon työkaveri tosin oli kyselly että lähtisinkö joku kerta vaikka kahville tai lenkille koirien kanssa, joten laitoin sille nyt viestiä. Ehkä mä voisin saada ainakin uutta kahviseuraa. Kun ei käy koulussa tai harrastuksissa niin ei oikein luonnollisesti löydä kavereitakaan. Nyt mä ymmärrän miljoona kertaa paremmin äitejä jotka höperöityy ollessaan yksin lasten kanssa kotona.

Huomenna palailen takaisin osastolle yöloman jälkeen. Tähänkään tekstiin en keksi mitään järkevää lopetusta enkä jaksa etsiä runoja tai aforismeja, joten sanon vaan heipat ja hyvät yöt!

Eih, mikä virhe oli mennä lukemaan vanhoja tekstejä. Keksin nimittäin taas että lopetan syömisen. Istun pöydässä niin kauan että hoitajat ovat lähteneet ja kiikutan ruuan keittiöön suoraan roskiin.

Sillä tavalla voin hallita itseäni. Elämää ympärilläni. Ja pienenen pienenemistään. Kunnes muutun näkymättömäksi. Hiljaisuudessa huudan, ilman että kukaan kuulisi. Ja minä hallitsen kaikkea ympäröivää. Kaikki langat ovat käsissäni.

Ensi viikolla keskiviikkona on ravitsemusterapeutin aika, ja haluan olla tarpeeksi huonossa kunnossa ennen sinne menoa. Muuten ei ole mitään todisteita että minulla olisi itsekuria. Käsittääkseni nenämahaletkuakaan ei voida tässä tilanteessa laittaa, kun olen vapaaehtoisessa hoidossa. Toisaalta, lääkäri voi määrätä tarkkailuun ja sitä kautta pakottaa se väkisin laitettavaksi.

Haluan vain kotiin laihtumaan. Olen jo laihtunut seitsemän kiloa pahimmasta ajasta. Kyllä toiset seitsemän menee kevyesti

Mä olen taas pohjalla. Viiltelin mutta ei tarvinnut tikata niin kuin edellisellä kerralla, kun laitettiin yhdeksän tikkiä. Oon ihan surkea luuseri. Mitään en jaksa, mikään ei kiinnosta, mistään en osaa ottaa iloa irti.
Oltiin viime yö poikaystävän kanssa kylpylässä. Keilattiin, uitiin ja syötiin hyvin. Silti mulla oli koko ajan kamala kiire johonkin enkä osannut yhtään nauttia hetkestä.
Huomenna on hoitonevottelu ja pelkään että joudun vielä pitkäänkin olemaan sairaalassa. Tää vaan ruokkii mun itsetuhoista puolta. Toisaalta haluaisin vain antaa elämän mennä hukkaan jos on mennäkseen. Luovuttaa. Heittää hanskat tiskiin. Mitä näitä nyt on. Suoraan sanottuna tappaa itteni. Tai jäädä osastolle mätänemään ja heittäytyä täysin muiden vastuulle. Ainakin se olis helpompaa. Helpompi loppu tälle kaikelle.

En ole viitsinyt (lue:jaksanut) kirjoittaa tännekään. Kaikki on mennyt päin persettä. Minut potkaistiin kuntoutuspaikasta pois sen jälkeen kun olin kahtena iltana yrittänyt puukottaa itseäni saksilla ja toisena iltana vetänyt partakoneen terällä kurkkuun haavoja. Siitä asti olen taas ollut sairaalassa. Nyt en ilmeisesti pääse mihinkään kuntoutuspaikkaan enää vähään aikaan, mutta osastollakaan minua ei haluta pitää. Pitää siis pärjätä kotona asumispalvelutuen kanssa. Ja minähän olen päättänyt pärjätä!

Poikaystävän kanssa varasimme ensi yöksi lyhyen kylpyläloman, jotta saamme viettää laatuaikaa kahdestaan. Vietämme samalla myös synttäreitäni jotka olivat muutama viikko sitten. Ajattelimme uiskennella poreissa, keilata ja syödä hyvin. Luksusta arkeen :)
Lisäksi olemme sopineet että poikaystäväni, joka on tällä hetkellä vailla työtä ja koulupaikkaa tulee kotiuduttani lähes asumaan luokseni. Ensinnäkin tietysti siitä syystä että saamme viettää aikaa yhdessä, mutta myös siitä syystä, että hän on tukemassa kotiutumistani.

Olen myös muuttamassa uuteen isompaan asuntoon, jota odotan innolla. Oikeastaan elämässä on nyt paljon iloisia ja innolla odotettavia asioita. Kunhan vain pääsen kotiin toteuttamaan niitä.

Ainakin motivaatio on kohdallaan:)