Syöpä

Blogi on viettänyt hiljaiseloa surullisista syistä. Sain nimittäin ikäviä uutisia: isälläni on todettu syöpä. Koko maailma on sekaisin. En tiedä mitä ajatella. Äidilläni on ollut syöpä, mummuni taistelee hetkellä syövän kanssa, vaarini kuoli syöpään, minulla on todettu syöpägeeni. Syöpäsyöpäsyöpä... Koko syöpä voisi painua kauas näkyvistä minun puolestani. Ja kaikkein pahinta tässä on se, että minulla ei ole ketään kelle jakaa tätä. Siskot ovat ainoita ketkä kantavat tätä syöpägeeniä myös mukanaan ja elävät jatkuvasti varpaillaan.

Isä kyllä sanoi, ettei kerkeä vielä mihinkään täältä lähteä. Liian kiire. Haluaisin uskoa, mutta pelkään. Mitä jos emme kerkeä korjaamaan välejämme ennen kaiken loppua?

Hei sinä, sinä J. Tiedän että luet tätä. Halusin vain kertoa kuinka tärkeäksi olet minulle muodostunut. Miten olisin tehnyt tyhmyyksiä jo monta kertaa jos sinua ei olisi ollut olemassa. Miten joka ilta ajattelen sinua ennen kuin alan nukkumaan.

Haluaisin niin kovin pystyä selittämään selkeästi miksi olen toiminut niin kuin olen toiminut. Mutta en osaa. Mieleni liikkeet ovat vieraita jopa minulle itselleni.

Emme ole tunteneet kovin kauaa, mutta sinä olet rakas minulle. En halua että kaikki loppuu omiin mokiini... Toivon etten ole pilannut mitään.

Kiitos että olet siinä. Että olet sinä. Niin ymmärtäväinen, kiltti, luotettava, turvallinen. Ja miljoona muuta asiaa. Sinuun on hyvä nojata, kun paha olo ottaa vallan. Kiitos kun haluat auttaa.

Vihdoin minusta tuntuu että olen kokonainen. Että jokin osa on loksahtanut paikoilleen. Enää en tunne niin kuin ennen. Nyt on parempi. Hyvä. Sinun ansiostasi. Muista se. <3

Leikkaus meni hyvin. Sain ennen sitä kaksi kertaa huumausaine kipupiikin ja kaikki oli hetken aikaa vaaleanpunaista. "Hei sinä komea ambulanssimies, aattelin vaan toivotella hyvää työiltaa", "Voisko saada toisen piikin niin tää hauskuus jatkuis?" ja "Tunnetko sä mut, mä muistan et sä oot joskus kärränny mua paareilla kun sulla oli noi hauskat henkselit". Muunmuassa tällaisia kommentteja saattoi suustani päästä kun olin lääkittynä. Nauratti muuten ja paljon! Mukanani ollut hoitajakin sanoi että ainakin jäin mieleen.

Tänään lähdin vapaaehtoisen hoidon päätteeksi kotiin. Lääkäri kirjoitti paperin, että minulla on lupa lääkkeisiin joita kuljetan mukana. Etten jää tullissa kiinni.

Keli on ollut aivan ihana! Lähden siskon tyttöjen kanssa tivoliin. Nytkin kirjoittelen tätä tekstiä terassilla auringonpaisteessa. Ystävä soitti ja saimme nauraa yhdessä. Kaikki hyvin niin kuin osastojakson jälkeen aina on ollut. Kunpa tämä kestäisi. Edes muutaman päivän.

En ole syönyt ja juonut kuin viimeksi 24h sitten. Ei siksi ettenkö olisi halunnut. Siksi, että en ole lääkäreiden ohjeiden mukaan saanut. Jonotan leikkaukseen. Rutiinihommaan, mutta jännittäähän se silti.

Omalla käytökselläni aiheutin tämän kaiken. Enempää en voi vielä kertoa. Kenties sitten, kun leikkaus on ohi.

En myöskään valitettavasti pääse vastaamaan jostain syystä teidän laittamiin kommentteihinne. Haluaisin kyllä kiittää jokaisesta kauniista sanasta <3

Tulin vapaaehtoisesti psykiatriselle keräämään itseäni hiukan kasaan. Oli pakko että jaksan taas. Mitään vakavaa ei kerennyt tapahtumaan eikä ole tapahtunut, mutta minulla oli voimassa oleva avoin lähete joten ei tarvinnut tulla päivystyksen kautta. Äitikin kysyi, onko jotain tapahtunut, mutta en osannut ninetä mitään yksittäistä tapahtumaa. Kaikki on nyt vain kasaantunut ja stressinsietokyky on laskenut.

Nyt kun harjoittelen lyhyempiä jaksoja avoimella lähetteellä (tarkoittaa siis sitä että saan tulla sairaalaan ilman päivystystä kunhan en ole vahingoittanut itseäni) niin jossain vaiheessa minullekin ruvetaan harkitsemaan pidempiä, jopa pitkiä lähetteitä.

Kello on 4.15 joten kai tässä on pakko ruveta vielä nukkumaan. Vaikka jännittää. Ihan pirusti

Osasto-koti-osasto-koti... Mun elämä on ollut pelkkää ravaamista. Ei lähelläkään normaalia. Haluaisin opiskella, perustaa perhettä ja nauttia elämästä. Mikään niistä ei oo onnistunut seittemään vuoteen.

Tuntuu niin kovin toivottomalta ja näköalattomalta. Kukaan ei jaksa enää uskoa että paranen.

Harhat ottaa vallan. Kaikki pimenee. Ja hetken aikaa kaikki on hyvin. Sen hetken kun kuulen junan saapuvan ja itse makaan kiskoilla.

Tajuan. En mä voi tehdä tätä muille. En voi en voi en voi.

Havahdun. Kaikki oli taas unta. Pelottavaa sellaista. Totta mutta samalla unta.

En uskalla enää kirjoittaa blogiin suoria tuntemuksia. Liian moni tuttu lukee tätä. Tää ei oo enää mun näköinen blogi. En uskalla kertoa miten mulla oikeasti menee sillä pelkään hätyyttäväni loputkin ystävät pois elämästäni. Pelkään teidän huolestuvan liikaa. Pelkään kaiken menevän solmuun.

Jokatapauksessa, nyt menee päin persettä. Mitä sitä kaunistelemaan.