Ei ole ollut romahduksia, ehkä pari alavireisempää hetkeä mutta ei sellaista mistä ei selviäisi. Nyt taidan tajuta mitä äitini tarkoitti vuosi sitten sanoessaan ettei kaikki voi olla aina onnellista ja iloista - mutta ei myöskään surullista ja ahdistavaa.
Mua ei enää paljonkaan kiinnosta mitä ihmiset ajattelevat musta. Jaksan pitää itsestäni huolta mutta en sen takia ettenkö kelpaisi muuten muille. En ole enää jatkuvasti kiukkuinen epävarmuuteni takia. Kai sekin oli jonkinlainen puolustautumiskeino. Nostin suojamuurit pystyyn ja satutin samalla muita.
Pystyn syömään mitä vain ilman huonoa omatuntoa. Jaksan ja kaipaan tavallista arkirytmiä, jossa nousen aamulla ylös ilman ahdistusta tulevasta päivästä, syön, lenkkeilen, käyn polilla, terapiassa, vapaaehtoistyössä, tapaan kavereita ja perhettä.
Välillä tulee hetkiä, jolloin pelkään romahdusta. Mutta kuten terapeutti sanoi "Ehkä enää ei tule romahduksia, ehkä niiden aika on ohi ja tulevaisuudessa on enää pieniä huonoja hetkiä". En koskaan olisi uskonut, että voin selvitä näin nopeasti tästä kaikesta. Lääkärit aina painottivat miten vielä kolmikymppisenäkin epävakaapersoonallisuushäiriö oireilee mutta olo on helpottunut. Nyt olen 22-vuotias ja olo on loistava! Voin katsoa mennyttä ja todeta, että hienoa työtä. Ei aina, ei todellakaan edes useasti, mutta kokonaisuudessa hyvin, koska tässä ollaan. Elävänä, onnellisena.
"Mitä huominen ottaa antaa
sitä tänään vielä et voi kantaa
eikä ne murheet meihin yllä.
Älä kaunaa mennyttä kanna
sen viimein jo lähteä anna
takkinsa ottaa ja ovella kiittää
Älä pelkoa tulevaisuuden
älä onnen tai onnettomuuden
me olemme tässä ja nyt ja se riittää"
