Viime viikon perjantaina menin taas katolle. Katosin osastolta salaa kaikilta. Kuvittelin, että voin käydä siellä ja tulla takaisin ilman, että kukaan huomaa mitään. Eihän se niin mennyt. Paikalle tuli taas poliiseja, vartijoita, ambulansseja, sivullisia... Lopulta tulin itse pois sieltä ja ambulanssi kuljetti minut jäätyneenä päivystykseen. Makasin siellä monen peiton alla kahden mukavan poliisisedän vartioidessa minua. Pakkohoitolähetehän siitä tuli. Suljetulle vielä. Psykiatrin mukaan olisin ollut tarpeeksi hyvä kuntoinen lähtemään takaisin avo-osastolle, mutta he eivät minua sinne huolineet.  Siispä lääkäri antoi kaksi vaihtoehtoa: joko kokonaan kotiin tai viikonlopun yli suljetulla ja maanantaina avolle. Valitsin jälkimmäisen, sillä minulle annettiin yöloma ja kahden päivän päiväloma, joten en hirveästi joutunut olemaan osastolla.

Maanantaina palailin siis nolona takaisin kotiosastolle. Hävettää vieläkin. Syystä. Tänään huonekaverini kotiutui kokonaan ja hänen ilonsa tarttui minuunkin. Odotan innolla sitä päivää, kun voin suunnitellusti, ilman huolta avohoidosta tai muusta, sanoa heipat tälle osastolle ja lähteä viettämään normaalia nuoren naisen elämää. Sinä päivänä aion postata Facebookiin kuvan itsestäni kantamuksien kanssa sairaalan edessä ja teksinä Antti Kleemolan Kaiken keskellä kappaleen sanat

"Vihdoin kaikki on selvää sä näet nyt kirkkaammin

et valvo enää öisin

et vapise aamuisin

Ja kaiken keskellä

sä alat toipua

vapaana sä meet jo jossain kaukana.

Kaiken keskellä

ei enää pelota.

Sul on kaikki, jälleen kaikki alussa."

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1444363270822.html

Luin tämän kauniisti kirjoitetun jutun miehestä, joka oli nuorena kolaroinnut ja ollut tajuttomana ties kuinka kauan. Lääkärit olivat jo kysyneet irroitetaanko hänet elintoimintoja ylläpitävistä koneista, mutta vanhemmat eivät olleet suostuneet. He olivat uskoneet, että poika selviää. Ja niin hän oli selvinnytkin.

 Tuli mieleen oma elämä. Miten vanhempani ovat vartioineet teholla vieressäni, kun itse olen maannut hengityskoneessa tiedottomassa tilassa. Ja kuinka muutamina kertoina lääkäritkään eivät enää ole uskoneet selviytymiseeni. Mutta siitä huolimatta vanhempani ovat aina tsempanneet minua. Sanoneet, että vielä on elämää jäljellä. Yhdellä kertaa isäni kaahasi etelä-Suomesta, kun olin lähellä kuolemaa, ja sai vielä liikenneopettajana sakotkin takiani. Kaikki olivat shokissa, mutta silti tukena.

Ilman vanhempiani ja siskojani tuskin olisin tässä. Kun ensimmäisen kerran elämässäni jouduin aikuisten suljetulle psykiatriselle vakavan yliannostuksen ja tehon jälkeen, siskoni ottivat vapaata töistä ja olivat ensimmäisen päivän koko ajan vieressäni, vaikka olin eristyshuoneessa.

Kirjoitin heille tekstin Facebookkiin, joissa kiitin jokaista luonani käynyttä, niin ystävää kuin perhettä. Pyörätuolissa olo on kasvattanut luonnetta aivan kiitettävästi. Jouduin nörtymään, pyytämään apua todella henkilökohtaisissa asioissa, nielemään ylpeyteni. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tämän tapahtuneen tarkoitus oli saada minutkin huomaamaan, että apua voi, saa ja pitää pyytää.

Kävin myös eilen röntgenissä ja kirurgin vastaanotolla. Jalat ovat kuulemma parantuneet leikkauksen vaikeuteen ja vammojen vakavuuteen nähden yllättävän hyvin. Puoleen vuoteen en saa harrastaa juoksua, hölkkää, pallopelejä tai muuta, joissa tulee tärähtelyä jaloille. En kyllä näin kipeillä jaloilla tulisi mieleenkään... Pelkkä puolen kilometrin matka kauppaan tuottaa ongelmia, ja joudun sen jälkeen lepäämään monta tuntia. Huono uutinen oli, että toisen jalan raudat ovat hiukan liikaa ulkona päin, joten kipu saattaa johtua myös siitä. Jos se ei ole ensi vuoteen mennessä helpottanut, joudutaan jalat operoimaan uudestaan. 

Mutta nyt en jaksa huolestua siitä. Elän tässä päivässä, opettelen selviytymään kotona ja pärjäämään myös yksin ilman poikaystävän jatkuvaa läsnäoloa. 

Baby steps :)

Ei ole tullut kirjoiteltua tännekään vähään aikaan. On tapahtunut niin monia asioita. Ensinnäkin, sain tänään luvan ensimmäiselle liikuntasuoritukselle (urheilusta en tällä hetkellä vielä puhuisi), nimittäin uinnille. Ajattelin toteuttaa sen nyt viikonloppuna. Luultavasti jalkojen kipeytymisen takia reissu menee enemmän saunomis ja rentoutumis puolelle, mutta ainakin vesijuoksua ajattelin kokeilla. Saa nähdä kuinka kipeänä tulen takaisin...

Siskon valmistujaisiin osallistumisen päätin perua henkilökohtaisista syistä sillä ne olisivat olleet huomenna. Harmittaahan se, että en pääse rakkaan ihmisen tärkeään päivään, mutta sisko lupasi, että voimme juhlia, kun olen kotiutunut. Kaavailimme äidin kanssa, että perheen naisten kesken kävisimme teatterissa/elokuvissa ja syömässä ravintolassa.

Niin, syömiset... Pääosin ne onnistuvat ihan hyvin, mutta jatkuva sairaalaruokien mussuttaminen kyllästyttää. Mikä taas ei ollenkaan auta ruokahalun palautumiseen. Minullahan ei siis ole ruokahalua ollenkaan (tai todella harvoin), jonka takia en halua väkisin tunkea sitä naamaan. Tähän asti onkin noudatettu melko orjallisesti ravitsemusterapeutin ohjeita: ruokavalio ykköstä sekä lisäravinteita (jos en syö, joudun korvaamaan aterian nutrilla/fresubinillä, sekä aamuin illoin joka tapauksessa yksi nutri). Nyt, kotiutumisen lähestyessä olemme kuitenkin sopineet, että syömishäiriö ei ole se ykkös asia jota enää hoidetaan. Enemmän keskitytään epävakauteen ja masennukseen, sekä itsetuhoisen käyttäytymisen loppumiseen. Päätös perustuu siihen, että kotonakin joudun ottamaan täyden vastuun syömisistäni (niin kuin toki myös koko elämästäni). Syömishäiriön hoito vaatisi pidempää ja intensiivisempää hoitoa, mitä tällä osastolla nyt pystytään tarjoamaan. Lisäksi en ole kokenut olevani valmis irtautumamaan vielä totutuista rutiineistani, ja koska tilanteeni ei tällä hetkellä (ja toivottavasti enää koskaan) ole hengenvaarallinen, voidaan asiaan perehtyä tarkemmin avohoidossa.

Kävin erään hoitajan kanssa hyvän ja rakentavan keskustelun siitä, miten jokainen elämä on biologisestikin ainutlaatuinen. Kenelläkäään ei ole samanlaista DNA:ta kuin minulla. Itse uskon myös, että Jumala on luonut meidät kaikki erilaisiksi tarkoituksella. Jumala ei tee vahinkoja. Olen yrittänyt itsemurhaa karkeasti arvioituna ehkä noin kolmekymmentä kertaa. Yksikään niistä ei ole onnistunut, vaikka lähellä, todella lähellä, on ollut. Silläkin on pakko olla jokin tarkoituksensa. Uskon myös, että kaksi vaariani ja mummuni suojelevat minua enkeleinä, ja vaikka toinen vaareistani ei koskaan kerinnyt minua tapaamaan, olen varma, että hän tietää olemassaolostani.

Loppupeleissä, olin hyvin onnekas, että jäin henkiin. Äitini sanoin: joko perheeni olisi pitämässä hautajaisiani, makaisin vihanneksena sairaalassa tai olisin loppu elämäni pyörätuolissa. Näistä vaihtoehdoista se, että en luultavasti koskaan enää pysty (fysioterapeutin mukaan) juoksemaan, jään ontuvaksi ja portaiden kulku on hankalaa, on tämä kuitenkin paras vaihtoehto. Ja onneksi viimeisin kerta kuitenkin säikäytti minut niin, etten toista kertaa uskalla enää edes miettiä. Joten, toivottavasti, tämä oli viimeinen kerta.

Mitä minulle kuuluu nykyään?

-Kävelen pieniä matkoja jo ilman mitään apuvälineitä
-Kotiutuminen on neljän-viiden viikon päästä
-Olen käynyt kahdella kotilomalla, jossa harjoitellaan kotona yksin olemista
-Pidän taukoa opiskelusta, voimavarat ovat nimittäin aivan loppu
-Kävin KYS:ssä epilepsiakeskuksessa ja magneettikuvissa. Tulokset tulevat perjantaina...
-Karkasin kerran osastolta mutta vartijat saivat minut kiinni
-Ruokailu takkuaa, elän lähinnä lisäravinteilla
-Olen alkanut pikkuhiljaa hallitsemaan ahdistusta (toisinsanoen ymmärtänyt, että täysin tunteen vallassa ei tule toimia)
-Olen nyt virallisesti parisuhteessa ja onnellinen siitä

Kokonaisuudessaan siis menee melko hyvin tilanteeseen nähden. Olen yhä hyvin itkuherkkä ja melko ahdistunut, mutta olen oppinut uusia tapoja käsitellä asioita. Osaan välttää tilanteita ja asioita jotka ahdistavat turhaan.

"Hän ei kävele koskaan mutta sielunsa viilettää kuin villi intiaani vuorenrinnettä välkkyvää hän ei kävele koskaan se vain unissa onnistuu mutta tärkeämpää onkin hänessä kaikki se muu"

Tätä kappaletta kuuntelin silloin, kun lääkärit sanoivat etten tule enää koskaan kävelemään. Itkin ja itkin. Mietin miksi elämä on niin kovin epäreilua, vaikka itse olin aiheuttanut tilanteeni. Mutta nyt kävelen, vaivalloisesti mutta kävelen kuitenkin.

Tällä hetkellä lääkärit ovat sanoneet että voin haudata juoksuhaaveet, mutta itse olen eri mieltä. Jos edes muutaman metrin?