Rahottumishuoneessa on tänään vietetty enemmän aikaa kuin missään. Pelkäsin että ruoka on myrkytettyä. Tunti siinä meni, että sain mandariinin syötyä. Nyt nenämahaletku uhkaus siirtyi huomiseen. Paineet matalalla. Olo kamala. Mitä tähän voisi sanoa.
Mulla on niin kamala ikävä koiria. Pelkään että kohta ne ei enää tunnista mua. Miten mä oon voinut tehdä tän niille? Jättää muiden armoille. Ikävöin ja itken.

Maanantaina loppuu tarkkailu ja silloin päätetään kotiutus, pakkohoito tai vapaaehtoinen kuvio. Toivoisin esim sen tyylistä, että kävisin täällä päivällä muutaman tunnin ja sitten muuten voisin olla kotona. Saisin omaa rauhaa mutta samalla tukea. Saisin olla koirien kanssa.

En näe enää kirjoittaa. Kyyneleet sumentavat silmäni...