Kevät, se aika kun instagram ja facebook täyttyvät ylioppilaiden lakeista. Perhepotreteista ja kiitoksista. Tämä on sitä vaikeaa aikaa itselle. Jätin aikoinani päivälukion kesken, kun muutin omaan kotiin toiselle paikkakunnalle. Tarkoitus oli jatkaa iltalukion muodossa opiskeluja, mutta kuinkas sitten kävikään: sairaalassa meni viikko, kuukausi, puoli vuotta... En lannistunut, ajattelin jatkavani heti kotiin päästyäni. Jouduin taas sairaalaan. Ja taas. Ja taas. Lukion käymisestä ei tullut mitään ja ajattelin keskittyä parantumiseen. Jätin koko homman kesken, vaikka päätös oli vaikea. Tunsin epäonnistuneeni täysin ihmisenä. Itkin ja itkin.

Joka kevät mietin, mitä niin kamalaa olen tehnyt, että en jaksa opiskella. Olin aina melko hyvä koulussa, kotona minulta odotettiin paljon. Olen monesti miettinyt, ovatko kaikki nyt kovin pettyneitä, kun en saanutkaan lakkia päähäni.

Yritän taas syksyllä jatkaa koulua, ja aion anoa lisää aikaa suorittaa koulu, jotta ei tarvitse kiirehtiä. Lähden innolla opiskelemaan, mutta samalla pelkään; mitäpä jos taas poltan itseni loppuun ja joudun sairaalaan.

Omat ylioppilasjuhlat tuntuvat vaikelta kuvitella, vaikka niihin onkin "enää" ehkä noin puolitoista-kaksi vuotta. On hassua ajatella, että minäkin voin joskus olla ylioppilas. Lukion jälkeen olen päättänyt hakea lääkikseen. Päätin jo ala-asteella ja se päätös on pitänyt.

Voi olla, että kun joskus saan lakin päähän, voi omani ja perheeni silmäkulmassa näkyä pari kyyneltä. Onnenkyyneltä