Asiat ovat menneet parempaan suuntaan. Instagramissa anoreksia-kuva triggeröi ja toi muistiin omat nenämahaletku ajat. Sen takia äsken oikestaan vasta havahduin miten hyvin kaikki on. Miten paljon olen puolessa vuodessa tullut eteenpäin. Olen saavuttanut biologisen normaalipainon. Pystyn syömään mitä vain ilman oksentelua. Mutta siis palatakseni kuvaan. Jotenkin vielä hiukan kiero mieleni sai kaipaamaan sitä sairasta aikaa. Kaikki ahdistus joka siitä syntyi pyyhkiytyi hetkeksi pois mielestä ja jäljelle jäi vain onnellisuus ja autuus (mikä oli niistä ajoista suurimmaksi osaksi kaukana!!). 

Tajusin kuitenkin nopesti, että laihduttaminen ei ole keino hoitaa sitä kaipuuta. Asioista voi puhua ja keskustella ilman toimimista. Olen valinnut terveyden ja parantumisen tien. Siltä tieltä ei voi kääntyä tai palata. Sitä ei voi suorittaa 90%:sti ja lopuilla 10%:lla pitää kiinni sairaudesta. Tai no voi, mutta siinä tapauksessa toipuminen kärsii. Muu elämä kärsii. Läheiset kärsivät. Kaikki se minkä takia tätä teen kärsisi. Nyt kun olen irroittanut otteen sairaudesta, ei siitä enää voi ottaa kiinni.

Parantuminen on kovaa työtä. Välillä tekisi mieli palata taaksepäin ja antaa anoreksian jatkaa elämän hallitsemista. Kunnes taas muistan valinneeni toisen reitin

Jos vaakakupissa on sairaala, letkut, hoitajat ja ahdistus, ja toisella puolella tuleva työhaastattelu, mahdollinen työpaikka, koirat, perhe, lapset, oma koti, apu avohoidossa ja aivan erilainen suhtautuminen elämään, ei ehkä ole kovin vaikea arvata kumman valitsen.

Varsinkin nyt täällä reissussa ollessani lasten kanssa, olen nauttinut ulkoilusta, kuumasta kaakaosta, ruuan laitosta, lasten riemusta, perheen yhteisistä peli-illoista ja koko yhteisestä ajasta. Sairaille ajatuksille ei ole jäänyt edes tilaa. Jos vajaassa puolessa vuodessa tapahtuu tällainen muutos, mitä voikaan tapahtua vuodessa tai kahdessa? 

"Kevään jälkeen pikkuhiljaa valo alkaa mussa toistumaan.

Ja pimeys monivuotinen sisältäni poistumaan.

Mutta silti vähän pelottaa et mikä seuraavaksi romahtaa.

Ja miks mä sain parantua vaik toiset jossain vaan katoaa.

Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois.

Vaikka uskoin etten koskaan tässä nyt esimerkkinä seisois.

Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän.

Kiitos maailma, kiitos elämä, nöyrin terveisin mä."

Lauantaina kaikki oli vielä hyvin. Olin siskon lasten synttäreillä käymässä ja kun ajelimme takaisin Keski-Suomeen alkoi Lahden kohdalla järkyttävä vatsakipu ja taju lähti. En ollut reagoinut nielutuubiin, valoon tai kipuun joten minut vietiin ambulanssilla Päijät-hämeen keskussairaalaan. Siellä olin teholla pari päivää jos oikein muistan (sain niin vahvoja kipulääkkeitä että muisti hiukan pätkii) ja kun olin paremmassa kunnossa vatsa ultrattiin josta löytyikin suurentunut perna. Parin päivän päästä minut siirreettiin Keski-Suomeen ja olen ollut nyt täällä keskussairaalassa. Joka päivä menee monen monta kertaa huumekipulääkkeitä sekä tavallisia särkylääkkeitä mutta mikään ei tunnu auttavan.

Aluksi lääkärit harkitsivat leikkaushoitoa mutta perna on alkanut nyt pienentyä joten sitä ei tarvita. Kivut vaan eivät pienenny samaa tahtia...

Perhe on käynyt katsomassa minua täällä ja eilen romahdin täysin kun äiti oli: en ollut nukkunut ollenkaan kolmeen yöhön, kivut olivat kovat eikä kukaan osannut tehdä mitään. Olin aivan loppu. Itkin hysteerisesti varmaan puoli tuntia etten vain jaksa enää tätä. Halusin luovuttaa vaikka se ei ole mahdollisuus.

Nyt mennään päivä kerrallaan. Kukaan ei vieläkään tiedä mistä pernan suureneminen johtuu, veriarvot ovat olleet hyvät joten se on yhtä suurta mysteeriä. Kuluttavaa tämä tällainen

Tänään kävi polin työntekijä moikkamassa ja tsemppaamassa. Huomenna tulee terapeutti juttelemaan. Ihanaa että on noin ihania ihmisiä ympärillä!

Nyt alkaa huumelääkkeet taas vaikuttamaan joten tämä nainen alkaa nukkumaan.