Juttelin äidin kanssa. Äiti oli kävelyllä laskenut, että olen nyt näiden parien vuosien aikana viettänyt kaikki juhlapyhät sairaalassa vähintään kerran. Eiköhän tässä alkaisi olla tarpeeksi.

Äitipuoli laittoi ihanan viestin, jonka haluan sen tänne teille jakaa: 

"Hyvää uutta  vuotta pikkuinen. Sinä päivänä kun sinä itse tajuat kuinka kaunis sinä olet ja myös hyväksyt sen, sinä päivänä alkaa sinun oma tervehtyminen. Olet hyvin rakas <3"

Tänään olen käynyt läpi kaikkien tunteiden kirjon. Olen hyppinyt nauraen ja iloinnut, surrut ja itkenyt. Join desin nutria ja sain käydä pihalla katsomassa raketteja, mutta en meinannut suostua tulla sisään. Rankaisin itseäni jumpalla. Itkin, etten halua enää elää jos kaikki ravinto tulee nenämahaletkusta kun syödäkään ei voi.

Joskus toivoisin, että sairastaisin jotain fyysistä sairautta. Pitäisi olla tietysssä paikassa tiettyyn kellonaikaan jolloin hoito olisi, ja se joko tehoaisi tai ei. Nyt suurimman työn joutuu tekemään sairastunut itse, vaikka muut voivatkin olla tukena.

Tämän kuvan myötä haluan toivottaa kaikille jo etuajassa parempaa uutta vuotta 2016, kuin mitä 2015 oli! Ollaan rohkeita, ollaan vahvoja, ollaan päättäväisiä.

Sain huolestuneita puheluita ja viestejä viimeisimmän tekstin jälkeen. Itkuisiakin. En ole ainoa joka pelkää. Mutta nyt kalorimäärää on kasvatettu jo 1500kcal/vrk joten elimistön pitäisi pysyä pystyssä.

Lääkärinkierto oli tänään. Pakkohoitomäärys tarkkailun jälkeen. Olen kuulemma vaaraksi itselleni kun yritän näännyttää itseäni. Mutta enhän minä tee sitä tahalteen. Haluaisin niin kovin olla erilainen. Iloinen. Pirteä. Terve.

Otin kuitenkin salaa hassuttelukuvia läheisilleni jos sattuisi niin, että huomenna minua ei enää ole. Että heillä olisi jotain mihin takertua.

Äiti, sisko ja siskon mies kävivät tänään. Piristi. Verenpaineetkin ovat nousseet. Eivät kai enää niin vaarallisen matalia. Huomenna jos syön hiukan aamupuuroa, saan mennä katsomaan raketteja. En haluaisi sen takia lihoa. Rakettien takia. Mutta kai se pitää vain hyväksyä että ei tähän nyt kuoltu.

Kirjoitan tämän nyt, jos en aamulla enää herääkään. Jos aamulla kehoni on niin lopussa että yksi tähti taivaalla on sammunut.

Siivosin pienen sairaalahuoneeni. Järjestelin tavarat. Kaiken varalle. Vein pyykit pesuun, vaihdoin lakanat. Kaiken varalle.Kävin suihkussa ja laitoin hiukset. Kaiken varalle.

Haluan kertoa kuinka tärkeitä minulle olitte, miten paljon yritin. No, viimeisimmän viikon ajan ei yrittämisestä enää pystynyt puhumaan, mutta tajuatte ehkä pointin. Yritin ja yritin. Kaikista kaatumisista huolimatta.

Nyt kun keho on taistelunsa käynyt, on hyvä aika sanoa hyvästit. Oikea aika. Yritin sitä itse monta kertaa mutta aika oli väärä, keho ei ollut valmis. Se halusi taistella ja pitää kiinni. Nyt se oli valmis.

Joten kiitos ja kumarrus. Anteeksikin vielä. Ihan vain varmuudeksi, jos huomenna emme enää tapaakaan.

Usein mietin, olenko itse aiheuttaunut itselleni nämä sairaudet. Olenko tehnyt jonkun ratkaisevan virheen, josta syystä elämä on lähtenyt luisumaan väärää uomaa.

Miksi muuten se olisin juuri minä? Mitä niin kamalaa olen tehnyt? Vai olenko sairas ollenkaan? Onko kaikki vain valhetta ja showta. Ehkä voisinkin elää tavallisesti jos niin vain haluaisin.

En osaa edes kuvitella kuinka paljon rahaa sairauteeni on laitettu. Ensinnäkin kaikki itse maksamani sairaalamaksut. Monia tuhansia euroja. Sitten kaupungille tulleet laskut, monet miljoonat eurot. Yksityiset lääkärit, terapiat, polikäynnit, ambulanssit, ensiavut... Ja silti minä olen tässä pisteessä. Makaan vaarallisen matalissa paineissa sairaalan patjalla nenämahaletkussa. Verikokeetkin sen paljastivat; elimistö oli hälytystilassa. Se ei kestä enää kauaa, nyt olen sen alkanut tajuamaan. Ennen siihen pystyi luottamaan, että kaikki toimii ja workkii. Nyt se osoittaa että ei jaksa. Eikä tarvitsekaan. Minä olen vienyt sen äärirajoille. Anteeksi kroppa.

Pääsin jouluaatoksi kotiin kahdeksi yöksi käymään. Äidin luo siis. Olin tosin kuumeessa mutta yllättävän hyvin jaksoin häseltää joulua. Lahjojakin sain ja kaikki vielä mieluisia! Oli mukava joulu

Kunnes joulupäiväniltana aloin taas kuulla ääniä. Menin huoneeseeni ja aloin heijaamaan itseäni. En tiedä miksi, mutta se rauhoittaa. Äiti tuli ja sanoi että nyt lähdetään taas sairaalaan. En pystynyt enää puhumaan mitään, tuijotin tyhjästi vain eteen. Matka tuntui ikuisuudelta.

Osastolla kieltäydyin taas syömästä mitään ja viimeksi olin kunnolla syönyt jouluaattona. Paineet olivat kuulemma vaarallisen matalat. Yläpaine noin 90 ja alapaine 50. En suostunut edes juomaan. Nenämahaletku laitettiin taas kiinni.

Haluaisin niin kovin syödä tavallisia ruokia ja nauttia makuelämyksistä. En vain saa. Tulee kamala olo. Olen päättänyt että nämä neljä päivää kun tämä sama letku voi olla, aion olla syömättä mitään, mutta sitten kun se pitäisi vaihtaa niin yritän oikeasti alkaa syömään.

Syömättömyyys on laskenut veriarvoja jotka olivat vähän huonot, palelen koko ajan, nukun jatkuvasti... Mitään en jaksa tehdä ja aivot eivät pelaa. Koko ajan on paha olla.

Revin nenä-mahaletkun tänään pois. Se olisi kuitenkin pitänyt vaihtaa, joten samapa tuo. Minulle annettiin selväksi ohjeeksi, että jos kaikilla ruoilla ei mene kaikkea, niin en pääse jouluaattona kotiin vaan olen täällä tipassa. Huomenna aamusta on lääkärinkierto ja päätämme uloskirjataanko minut vai otanko vai pientä lomaa. Olen kokenut kovia viimeisen viikon joten vielä "loma" täällä voisi tehdä terää

Täällä minä istun. Osastolla taas. Suljetulla sellaisella. Vierihoidossa ja nenämahaletkussa. Kädet raavittuna reville. Pää hakattuna kuhmuille. Ei oikein tunnu joululle. Jos hyvä tuuri käy, voin päästä käymään äidin luona jouluaattona. Mutta siihen mennessä kaiken on pitänyt mennä hyvin. Tähän mennessä ei näytä siltä. Kuulen ääniä, näen henkilöitä. Kaikki on minule niin totta. Kaikki on todellista, vaikka muut väittäisivätkin muuta.

Enää minulle ei luovuteta kyniä eikä vihkoja, sain niistäkin itseäni vahingoittavia esineitä.

Osastolla on koko ajan vartijoita ja olen miljoons kertaa kysynyt onko se Ellan takia. Onko hän tulossa tänne? Pitääkö minun olla peloissaan? Ja yhtä monta kertaa minulle on vakuuteltu että ketään ei ole tulossa.
Välillä kesskustelen Ellan kanssa. Tosin Ella vastaa ja minä puhun.


Hävettää olla näin omalaatuinen. Hullu. Mutta kaikki tämä on totta minulle, vaikka välillä sen tiedostankin, että kaikki on huuhaata. Siksi olenkin kai hullu, siksi

Mä VIHAAN asua yksin kaupungissa, jossa ei asu yhtäkään perheenjäsentä
Mä VIHAAN olla koko ajan yksin
yksin
Mä VIHAAN olla sairas
Mä VIHAAN kun kaikki on niin jumalattoman vaikeaa
Mä VIHAAN kun kaikki luulee olevan tän jotenkin kovin helppoa
Mä VIHAAN  malttamatonta luonnettani
Mä VIHAAN kun mulla ei ole ystäviä joita pyytää kahville.
Mä VIHAAN kun pitää yrittää näyttää siltä että yksinäisyys on ihan jees
Mä VIHAAN kun poikaystävä ei tajua
Mä VIHAAN tällasia vihapostauksia.

Olen nukkunut, nukkunut ja nukkunut... Nytkin makaan patjalla sillä sänky minulta vietiin kun koko ajan yritin hypätä sieltä niskoilleni alas. En ole varma mikä päivä on mutta ei ainakaan lääkärinkiertopäivä.  Ella on ollut hiljaa ja hyvä niin. Aloin väsyä todenteolla hänen ääneensä. Haluan olla minä itse. Hoitajien vierihoito loppui omasta pyynnöstäni, sillä minun täytyy näyttää että pystyn ensiviikolla kotiutumaan. Ensi viikolla olisi tuparitkin joihin täytyy alkaa leipomaan. Pakko edes esittää parempi vointisempaa.

Blogi on pitänyt nyt syyshiljaisuutta oman voinnin takia.  Viimeinen niitti sille oli kun olin terapiassa jossa minua suoraan kiellettiin kuolemasta. Elli ei tykännyt. Pyrin parvekkeelle hyppäämään, mutta ohjaaja sai minusta kovan otteen. Kiikutettiin ensiapuun jossa hakkasin seinää vasten päätä, kuuntelin ääniä joita muut eivät kuule ja katsoin asioita joita muut eivät näe. Koko ajan raudoitettuna poliisien kanssa...

Olen ollut nyt täällä psykiatrisella osastolla vuorokauden ja olen koko ajan vierihoidettuna tarkasti. Jos en satuta itseäni,  Elli satuttaa jotain muuta

Pääsinä äsken kävelemään ulkona kahden riuskan miehen otteessa sateessa. Heitettiin pieni happihyppely. Lääkkeet viveät voimat ja haluaisin vain nukkua. Kaikki tuntuu olevan niin etäällä.

Miksi tämä taas tähän meni?