Ystävä oli lukenut edellisen postauksen ja laittoi hädissään viestiä. Sanoi ettei mene vaikka huomenna kouluun kunhan saa minut mennä herättämään jonkun ja viemään minut sairaalaan. Tunnin ajan väänsimme kättä. Vähän ennen yhtä menin sitten herättämään äitipuolen ja isän jotka lähtivät heti viemään minua Jorviin.

En tiedä oliko kyse lääkeintoksikaatiosta vai muusta, mutta sain kramppikohtauksen jossa minut nukutettiin kahdeksi vuorokaudeksi ja laitettiin hengityskoneeseen. Heräsin teholta makuuhaava jalassa sillä minua ei oltu käännelty. Tämän jälkeen minut siirrettiin sisätautien osastolle kahdeksi yöksi, jossa jatkettiin maksansuojalääkkeen tiputusta. Neljä yötä siis yhteensä ennen Keski-Suomeen siirtoa. Karkasin kerran päivystyksestä ja yritin kiivetä katolle, kunnes ihana mies sai minut kiinni. Kiitos sinulle! Nyt olen psykiatrisella pakkohoidossa ainakin maanantaihin asti. Sitten selviää lisää.

Tämä saattoi olla viimeinen kerta kun maksani kestää tätä rumbaa. Ensi kerta saattaa olla viimeinen. Haluaisin uskoa ihanan hoitajan sanoja "Ainoa mitä sun täytyy tehdä on pysyä hengissä, kaikki muu kyllä helpottaa". Mulla on kaksi tassuterapeuttia, liuta ystäviä, Jumala, perhe, poikaystäväsäätö. Ainoa mitä pitää tehdä, on pysyä hengissä.

Mua pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti.

Menin ja otin kymmenen grammaa panadoleja. Kakskyt kappaletta. En uskaltanut sanoa kellekään sillä en halua juoda lääkehiiliä.

Mun suunnitelma on seuraavanlainen: soitan aamu kuudelta siskolle että ottaa mut töihin mennessä kyytiin ja heittää sairaalalle (hän on sairaalassa töissä). Siihen mennessä aikaa on kulunut jo niin paljon, että en enää joudu juomaan hiiliä mutta mulle voidaan tiputtaa maksansuojalääkettä. Niin mä ainakin toivon.

Huono olo. Närästää, pyörryttää. En tiiä kuvittelenko vai onko nää oikeita oireita.

Mietin tätä pitkään. Koko automatkan etelä-Suomeen. Googlettelin auki olevia apteekkeja ja poikkesim Hyvinkäällä sellaiseen. Käytin viimeiset rahat lääkkeisiin. Otin lääkkeet salaa huoneessa vaikka porukkaa oli paikalla. Esitin että kaikki on hyvin.

Just siksi mä pelkään että muhun petytään. Oon niin helkkarin hyvä esittämään kaiken olevan hyvin, joten kukaan ei arvaa mitään. En mä tee tätä kiusaksi tai siksi etten luottaisi. En vain halua huolestuttaa ja olla vaivaksi. Vaikka samalla tiedän olevani enemmän vaivaksi tällä tavalla.

Toisaalta haluaisin jo sairaalaan. Apua. Mutta ne hiilet. Oksennan aina kun yritän juoda niitä. Ei tästä taas tule yhtään mitään! Mitä mun oikein pitäisi tehdä? Sanokaa te.

Miten nopeasti voikaan ajatukset ja mieli muuttua, kun lääkitys nostettiin takaisin hoitotasolle! Nopeasti. Tänäänkin on ollut taas hiukan parempi päivä kuin eilen.

Mut kirjattiin ulos osastolta ja äiti tuli hakemaan yhden aikaa, jonka jälkeen mentiin vähän ostoksille ja sitten kotiin tekemään ruokaa. Sen jälkeen innostuinkin siivoamaan oikein urakalla: tamppasin matot, imuroin, luuttusin lattiat, pyöräytin kaks koneellista pyykkiä ja vaihdoin lakanat. Illalla kävin vielä ostamassa ruusuja olkkarin pöydälle sen kunniaksi että mä oon olemassa ja hengissä.

Äiti jäi mun luokse yöksi koska olisi kuitenkin aamulla pitänyt ajaa kaupunkiin. Helpompi näin. Ja kiva se on mullekin ettei heti sairaalasta päästyä tarvi olla yksin.

Huomenna on ravitsemusterapeutin aika. Jo toinen tällä viikolla. Oon onnistunut nyt kotona syömään tosi hyvin. Paljon helpompaa kuin osastolla! Mua vaan häiritsee kun nyt sillä on ollut opiskelija messissä... Pelottaa mitä se opiskelija ajattelee näin lihavasta ihmisestä joka väittää että on syömishäiriö (joojoo syömishäiriö on mielen eikä kehon sairaus, mut silti se pelottaa). Mun tuttu ja turvallinen rt tuntee mut seittemän vuoden takaa ja tietää kaiken musta. Opiskelija tietää vaan vähän taustoja ja tätä hetkeä.

En mä tiedä, taas tää eksy ihan aiheesta. Ehkä alan nyt vaan nukkumaan jotta aamulla jaksaa taas startata hyvillä mielin.

Tää päivä on pitkästä aikaa ollut hyvä. Mulla oli ravitsemusterapeutin aika ja hän sanoi suoraan että saatan kuolla minä hetkenä hyvänsä sillä en ollut juonnut neljään päivään.  Pelästyin. Mussa on siis silti sisällä sitä Maijua joka haluaa elää ja haluaa kokea elämää.

Otin vastaan ateriasuunnitelma ykkösen, mikä on tarkoitettu vain paikoillaan makaaville. Ykköseen on laskettu peruselintoimmot, ei mitään ylimääräistä kulutusta. Siitäkin suoriutuminen on kovan työn takana, mutta ainakin parempi kuin neljän päivän syömättömyys-juomattomuus kierre.

Olen nyt syönyt sopimuksen mukaan päivällisen ja iltapalan. Vatsa huutaa hoosiannaa mutta olo on paljon parempi. Haluan pitää tästä kiinni.

Huomenna tarkkailu päättyy. Minulla voisi olla pieni mahdollisuus päästä kotiin sillä lääkärinkään mielestä pitkä sairaalajakso ei paranna oloani. Kyseessä on kriisijakso. Haluaisin niin kovin takaisin arkeen, koirien kanssa touhuiluun, kouluun, kavereita näkemään...

Olen täysin kyllästynyt tähän paskaan sairauteen! Mikään ei estä minua syömästä siihen asti kun käsi kuljettaa ruokaa suuhun ja hampaat jauhavat sen. Kaikki muu on tekosyytä. Myös ahdistus. Ahdistus ei tapa. Syömättömyys tappaa.

Tää päivä. Ei huhhuh miten oon ylpeä että selvisin iltaan. Oon itkenyt ääneen (enkä mitenkään ihan pieneen) osaston käytävillä. Halaillut hoitajia ja kuunnellut niiden tsemppausta. Hakannut ikkunoita että pääsisin pois. Ollut viiltelemättä. Mutta tärkeinpänä: aloin juomaan kolmen päivän tauon jälkeen. Nutrit mut pelasti. Ja tietty sillä nenämahaletkulla uhkailu. Jos yksikin nutri jää välistä tai oksennan niin se on letkua nenään vaan.

Oon laihtunut jonkin verran, ehkä viitisen kiloa. Olo ei vaan oo kovin hääppöinen... Mutta tänään tajusin että haluan niin paljon kovemmin elää elämää kotona kuin täällä, että mun on pakko uskaltaa. Uskaltaa ottaa se haarukka käteen ja tunkea ruokaa suuhun. Sillä mikään ei tosiasiassa estä mua. Mulla ei ole sairautta joka estäisi mua syömästä, sillä mun kädet toimii ja suu jauhaa ruuan. Se pelko on vaan mun pään sisällä. Vielä en pystynyt syömään oikeaa ruokaa. Ehkä huomenna. Mutta onneksi on nutrit jotka turvaa ainakin vähän aikaa elimistön peruskulutukseen tarvittavat kalorit. Eihän niilläkään voi tietysti loppuelämää elää. Enkä aiokaan.

Kyllä mä nousen täältä, ihan kuin Fenix-lintu. Tuhkasta ja tyhjästä, upeampana ja vahvempana kuin ennen

Nyt jos koskaan uidaan syvissä vesissä. En oo syönyt tai jounut kolmeen päivään mitään. Hoitajat pelottelee,että munuaiset pettää kohta. Ja niin ne varmaan pettääkin. Mulla on vasemmassa selässä ja kyljessä kipuja, mutta kukaan ei kommentoi siihen mitään vaikka oon asiasta sanonu useemman kerran. Verenpaineet on matalat, huimaa ja pyörryttää, ahdistaa, vatsaan sattuu, labrat on päin persettä. Viiltelinkin eilen ja tänään niin että piti tikata. Oon koko ajan hirmu väsynyt, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin.

Huomenna loppuu tarkkailu ja tehdään päätös joko pakkohoidosta, vapaaehtoisesta hoidosta tai kotiin lähtemisestä. Mä haluaisin kotiin laihduttamaan. Tiedän että jos jään tänne, mut laitetaan ennen pitkään letkuruokintaan. Sitä en halua. En voi kuvitella mitään ahdistavampaa kuin sen, että muhun tungetaan väkisin kaloreita.

Miten mä päädyin taas tähän? Ihan hullua.

Olen maannut koko päivän sängyssä. Sairaalan sängyssä. Eilen yöllä äiti lähti viemään minua osastolle sillä olin itsetuhoinen. Jouduin pakkohoitoon. En ole syönyt mitään kahteen päivään ja olo on kamala. Huomenna arvioidaan nenä-mahaletkun tai tipan tarve. En jaksaisi elää. En jaksaisi olla täällä. Yritän tsempata mutta ahdistus on liian kovaa.
Olen luovuttanut

Musta tuntuu niin pahalta. Haluaisin vain kuolla pois. Nytkin istun autossa ja toivon että ajettaisiin kolari jotta kuolisin.

Mun elämä ei ole muuta kuin sairastamista. Mulla ei ole muuta elämää. Oon vain sairassairassairas. Kukaan ei näe muuta kuin sairauden. Tai niin mä ainakin luulen. Mulla ei ole ystäviä. On vain koirat ja perhe. Niiden vuoksi yritän sinnitellä. Pikkuhiljaa on silti alkanut tuntumaan että kuolema on se ainoa oikea vaihtoehto. Että taivaassa olisi hyvä olla, ei missään muualla. Ei olisi pahaa oloa, ei kipua, ei tuskaa. Kaikki olisi niin lopullista. Ihanaa.

Oon niin väsynyt ettten kestä. Elämällä ei ole mitään annettavaa mulle. Kaikki on ohi.

Täällä mä makaan. Sairaalassa Rovaniemellä. Sen verran muistan,  että oltiin äidin kanssa lenkillä ja tuli huono olo. Menin maahan makaamaan ja äiti nosti jalat ylös. Siihen muistikuvat loppuu.

Olin alkanut krampata ja mulle oli soitettu ambulanssi. Mitkään lääkkeet eivät olleet tehonneet joten oli hälytetty pelastushelikopteri hakemaan mut. Ambulanssin henkilökunta oli nukuttanut mut. Lensin Leviltä tänne Rovaniemelle täysin tiedottamassa tilassa.

Tänään heräsin putki kurkussa hengityskoneesta. Ensimmäiseksi pelästyin että mitä hittoa on tapahtunut. Sain heti paperia ja kynän jolla kirjoitin kysymyksiä ja hoitaja vastaili. Vähän ajan päästä mut irroitettiin hengityskoneesta ja sain alkaa puhumaan. Olin todella tokkurassa ja nukuin vain. En oikein tiennyt missä olen vaikka monta kertaa kyselin sitä.

Lääkäri kävi katsomassa ja totesi ettei voi päästää mua kotiin näin lääkehöyryissä. Sekös mua harmitti, olinhan varannut lipun jo junaan. Onneksi äiti hoiti peruutuksen.

Nyt olen siis yhden yön sairaalassa letkuissa ja huomenna lähden äidin ja isäpuolen mukana pois.

Usein mietin miksi juuri minun on pitänyt sairastua fyysisesti kaiken psyykkisen lisäksi. Mitä niin kamalaa olen tehnyt? Tämä ei ole oikein.

Olin kuusitoista kun aloin seurustelemaan ensimmäisen "oikean" poikaystävän kanssa (jos siis pieniä säätöjä ei lasketa). Olimme onnellisia ja meitä pidettiin toisillemme täydellisesti sopivana parina. Matkustelimme, olin mukana kun hän kiersi SM-kisoissa juoksemassa, harrastimme yhdessä: kävimme lenkeillä, leivoimme, teimme ruokaa, katsoimme leffoja...

Kerroin melko alussa syömishäiriöstäni, joka oli silloin melko vakavassa vaiheessa. Kun olimme olleet yhdessä puolisen vuotta, jouduin nuorisopsykiatriselle hoitoon moneksi kuukaudeksi. Paino putosi liian alas, ja olin yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä. En vielä niin vakavasti, että olisin joutunut somaattiselle puolelle sairaalaan, mutta kuitenkin niin, että pakkohoitolähete tuli.

Poikaystäväni jaksoi käydä sairaalassa, 60 kilometrin päässä kotoaan, aina kun vain koululta ja treeneiltään kerkesi. Monta kertaa viikossa. Aluksi odotin näitä vierailuja kuin kuuta nousevaa, mutta pikkuhiljaa, mitä huonommaksi tilani meni, aloin ahdistumaan käynneistä yhä enemmän ja enemmän. Ajattelin sen olevan ohimenevää enkä puhunut siitä kenellekään. Kun pääsin pois sairaalasta ahdistus poikaystävän kanssa olemisesta vain jatkui. Lopulta keksin aina tekosyitä, jotta minun ei olisi tarvinnut nähdä häntä. Olimme samassa koulussa mutta eri luokilla, joten saatoin välituntien alkaessa hidastella ja jäädä luokkaan lojumaan, jotta hän ei olisi löytänyt minua. Lopulta päätin, että suhteesta oli tehtävä loppu. Eihän se ollut reilua ketään kohtaan. Kerroin avoimesti, että kyse ei ollut siitä, että hän olisi tehnyt jotain väärin. Olin vain siinä kohtaa elämää, etten kyennyt parisuhteeseen. Olin kahdeksantoista kun suhteemme loppui.

Muutin saman tien toiselle paikkakunnalle enkä jäänyt suremaan entistä suhdetta. Olin vuoden verran sinkkuna, tapasin uuden ja menin lyhyen seurustelun jälkeen kihloihin. Elämä oli kuitenkin aivan sekaisin. Yritin itsemurhaa monta kertaa ja hengen lähtö oli lähellä. Minusta tuli aikuispsykiatrianosaston vakioasiakas. Otin taas eron mikä oli helpotus, sillä mies paljastui täys kusipääksi.

Tämän jälkeen minulla on ollut pidempiä ja lyhyempiä, vakavampia ja ei niin vakavia suhteita. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että kaipasin ensimmäistä poikaystävääni. Minulla oli vielä tunteita häntä kohtaan. Olimme pitäneet yhteyttä satunnaisesti, ja laitoin hänelle Facebookissa viestiä. Sovimme tapaamisen kahvilaan samalla kun hän tuli armeijasta lomalle. Kerroin miten asiat olivat. Sanoin suoraan, että tunsin jotain häntä kohtaan, voisimmeko vielä yrittää. Hän lupasi jäädä miettimään asiaa koska kaikki tuli niin yllätyksenä. Myöhemmin hän pyysi minua uudestaan kahville ja sanoi että haluaisi olla mielummin vain ystävä. Sanoin ymmärtäväni mutta todellisuudessa itkin ääneen koko loppumatkan kotiin. Ajattelin etten löydä enää koskaan miestä itselleni. 

Nykyään. No, ajattelen häntä vieläkin melkein joka päivä. Olen miettinyt, annoinko juuri sen oikean mennä ja lähteä elämästäni. Ajoinko hänet tiehensä? Rakkauslaulujen sanat koskettavat ja tuovat hänet mieleen. En ole pystynyt hävittämään häneltä saamiani lahjoja. Kaikki ovat tallessa kirjahyllyn alimmassa laatikossa. Mietin usein, minkälaista elämämme olisi nyt, jos en olisi laittanut suhdetta poikki, vaan käsitellyt omat tunteeni ja jatkanut eteenpäin. Mietin olisimmeko kenties kihloissa, suunnittelissimmeko perhettä, asuisimmeko yhdessä. En tiedä, milloin pääsen yli hänestä. Erostamme on nyt kolme ja puoli vuotta ja hän on jatkanut elämäänsä. 

Niin kai minunkin pitäisi...

Tulin tänään siis perheen kanssa Leville lomailemaan viikoksi. Eilen illalla lähdettiin mummun kanssa yöjunalla Kolariin, kun muu porukka meni jo edeltä lauantaina autolla. Meillä oli oikein kiva matka kun saatiin vaan nukkua samalla kun tuhat kilometriä taittui. Oltiin varattu junaan paljon evästä: mummu oli tehnyt lihapullia, eväsleipiä kylmäsavulohella, mehua, piirakkaa ja pähkinöitä. Riitti hyvin!

Oon miettinyt tuota liikunta juttua mistä kirjoitin edellisessä postauksessa. Tänään kävin nimittäin ekaa kertaa tänä talvena hiihtämässä ja voi että mä nautin! Olin tunnin verran äidin kanssa ja jalat kesti yllättävän hyvin. Nyt illasta on ollut vaikeuksia kävellä, mutta huomennakin aion heittää jonkinlaisen lenkin isäpuolen kanssa. Oli ihana kun liikuin liikkumisen ilosta enkä pakosta. Tunsin miten muhun oikein virtasi energiaa ja olisin voinut olla ulkona vaikka kuinka kauan. Sielu lepästi Lapin maisemissa. Nyt harmittaa kun en aiemmin tajunnut, että hiihto voisi olla se mun juttu, mutta toisaalta en tiedä olisinko jalkojen puolesta voinut aikaisemmin edes hiihtää. Ensi talvena aion olla ajoissa liikkeellä.
Nyt täytyisi sitten keksiä sopiva laji kesäksi. Pyöräily voisi olla jalkojen kannalta hyvä ja siinä saisi ihailla maisemia samalla. Haluaisin vaan jonkun lajin missä tulisi yläkropallekin treeniä. Eli jotain aika kokonaisvaltaista siis. Onkohan liikaa vaadittu... Vai olisiko teillä ehdotuksia?

Mä aloin myös tekemään lihaskuntoa kotona, mutta maltillisesti. Oon nyt tehnyt iltaisin 50 kyykkyä ja 50 vatsalihasta. Niitä mitä haluan kehittää. Oon myös miettinyt ruokakuvioita. Mä vähän luulen, että musta ei enää ole laihduttamaan, ainakaan samalla lailla niin kuin aikaisemmin. Että lopettaisin syömisen kokonaan. Ainakin nyt tuntuu siltä. Siksipä tulin siihen lopputulokseen, että jos haluan kiinteytyä ja kuitenkin syödä hyvin ja nauttia ruuasta, pitää myös liikkua ja treenata muutenkin kuin vain kävellä koirien kanssa.

Just nyt ja just tänään, mulla on ollut hyvä olo. Mua ei ole ahdistanut, mä olen urheillut ja syönyt. Pari poissaolokohtausta on tullut, mutta oon saanut palautettua itteni maan pinnalle tähän hetkeen.
Tiedän ettei tämä hetki tule jatkumaan ikuisesti, mutta nyt on hyvä. Nyt ja tässä.

Taas tätä samaa vanhaa oon niin lihava- päivitystä, mutta jonnekin mun on pakko saada tätä purettua.

Kaikki alkoi tänään siitä kun olin kahden ystävän kanssa Helsingissä kahvilla. Huomasin jo heti tavattaessa miten paljon pienempiä molemmat olivat ja minä olin se kaikista suurin. Vaikka aina ennen mä oon ollut se sporttisin ja pienin. Kahvilla en ottanut muuta kuin juomista sillä mua harmitti koko asia niin. Missä välissä oon päästänyt itseni näin huonoon kuntoon? Enhän mä enää liikukaan tarpeeksi.

Äsken kun vaihdoin yöpukua päälle ja vilkaisin peiliin, kauhistuin. Näytän oikeasti, täysin valehtelematta, siltä että olisin raskaana. Mun vatsa pullottaa niin että housun nappi ei meinaa pysyä kiinni. Enkä edes ole syönyt paljon. Osittain tiedän että kilpirauhasen vajaatoiminta on kaiken tän takana. Se aiheuttaa turvotusta ja hidastuttaa aineenvaihduntaa. Mutta suurin osasyy on se etten enää liiku samalla lailla kuin ennen. En tietenkään koska mun jalat murtuivat ja oon edelleen toipilas. En pysty enää käymään juoksulenkeillä joten käyn vain kävelemässä. Mutta eihän se ole sama asia.

Musta olisi ihanaa olla tosi omistautunut jollekin asialle. Oon miettinyt puolitosissani että pitäisikö mun aloittaa fitness. Mutta en tiedä tulisiko siitäkin sairaaloista. Mulla kun tuppaa asiat menemään vähän överiksi. Voisin kysyä ensi kerralla ravitsemusterapeutin mielipidettä asiasta.

Tai ehkä mä alan vain juoksemaan väkisin välittämättä kivuista. Otan särkylääkettä jo ennakkoon että pystyn parempiin suorituksiin.

En mä tiedä... Sanokaa te mitä mun pitäisi tehdä? Salikorttiin ei oo varaa ja kaikkeen muuhun keksin kyllä tekosyyn. Ainakin siinä oon mestari