Halusin kirjoittaa itselleni ennen niin tärkeästä asiasta, tanssista. Tarkemmin sanottuna rytmisestä voimistelusta.
Tutustuin lajiin muutettuamme toiselle paikkakunnalle. Uuden ystäväni äiti valmensi ryhmää ja ehdotti minullekin sitä. Aluksi ystäväni opetti kotona tärkeimmät hypyt ja muut kuviot. Harjoittelin ahkerasti. Sitten siirryin joukkueeseen.
Joukkueessa oli mahtavaa! Saimme treenata yhdessä, oppia uusia nostoja, kärsiä kun nilkkoja suoristettiin seisomalla varpaat käännettynä. Kaikki oli vain niin kivaa.
Muistan ne kisajännitykset, hiuslakan tuoksun pukukopissa, tiukat nutturat... Muistan miten käsikoristetta maalatessa toinen valmentaja sanoi "voi kun sulla on niin pieni käsivarsi, ootko sä ihan kunnossa". En ollut. Olin sairas jo silloin. Laihduttanut itseni pieneksi.
Pian jouduinkin jo sairaalaan. Voimistelu jäi. Kävin treeneissä aina kun pystyin, mutta lopulta liikuntakieltokin rajoitti jo harjoittelua.
Viimeinen niitti oli hyppääminen, jossa molemmat jalat murtuivat. Minulle ei luvattu enää edes kävelykykyä, mutta kävelin. Sen jälkeen ei luvattu juoksukykyä, mutta juoksin. Tanssi on ainoa asia jota tiedän etten pysty enää tekemään. En vain yksinkertaisesti pysty enää suoristamaan vasenta nilkkaa. Nilkoissa ei lisäksi olisi voimaa hyppyihin ja kevyisiin alastuloihin.
Kun tajusin sen karun tosiasian, että voimistelut ovat osaltani voimisteltu, romahdin. Olin elätellyt toiveita, että voisin vielä harrastaa edes aikuisten harrasteryhmässä. Mutta ei.
Olen epätoivoisesti yrittänyt etsiä toista yhtä mukaansa tempaavaa liikuntamuotoa mutta kaikki ovat jääneet kokeilu asteelle. Ahdistaa kun kiloja on tullut lisää ja vartalo muokkaantunut voimistelijan kroppaa pyöreämmäksi. Katselin tänäänkin vanhoja kuvia haikeudella. Meninpä jopa ahdistuksissani oksentamaan ruuat, jotta voisin vielä jonain päivänä olla hoikka.
Ehkä sekin on vain haave, ohi menevä vaihe. Mutta jotain tälle kropalle on tehtävä. Keinoilla millä hyvänsä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti