Mitäkö mulle kuuluu? Suoraan sanottuna? Kaunisteltuna menee päin persettä. Olen oksentanut melkein kaiken ja polin työntekijät sanoivat olevan todella huolissaan. Ravitsemusterapeuttikin sanoi että eihän tätä vakavampaa tilaa voida enää avohoidossa hoitaa.

Jos heikkoa oloa, vapinaa ja kehon väsymystä ei lasketa, tunnen voivani ihan hyvin. Tai no, hyvin on ehkä huono sana. Ihan kohtalaisesti voisi olla parempi. Haluaisin nukkua jatkuvasti, tänäänkin jätin terapian välistä ja valehtelin olevani kipeä, sillä en yksinkertaisesti kyennyt nousemaan sängystä

Eilinenkin ilta meni vain oksentaessa: söin kaksi porkkanaa-oksensin, söin appelsiinin-oksensin, söin kolme karkkia-oksensin jne... Tätä menoa olen hankkinut itselleni bulimian alta aika yksikön.

Mulla ei ole ketään kelle puhua tästä. Tai kaksi polin työntekijää ovat olleet aivan ihanan kannustavia, mutta edes terapiassa en ole uskaltanut mainita asiasta. Saati sitten ystäville! Äsken polilla ollessani voin todella huonosti, pyörrytti ja kroppa vapisi. Työntekijät olivat ihania ja veivät minut alakerran ruokapaikkaan juomaan mehua, jotta sain verensokeria ylemmäs ja jaksoin polkea kotiin.

Kotona on inhottava olla sillä koko ajan tekisi mieli syödä ja on nälkä, mutta toisaalta en haluaisi oksentaa joten en haluaisi myöskään syödä. Siksi yritän pitää itseni kiireisenä ja olla menossa niin paljon kuin vain jakan. Tai sitten keksin tekemistä kotona. Siivoaminen on ainakin ollut tehokasta.

Kouluakin pitäisi jaksaa käydä, vaikka polin työntekijät sanoivat että siitä ei tule mitään jos jatkan tätä samaa. Tämä tie vie vain sairaalaan. Mutta enhän mä voi! Niin kovasti uhosin että nyt vihdoin saan vietyä opiskelut loppuun. Kaikki pettyvät jos mokaan tämän(kin) kerran.

Tunnen olevani todella yksin. En halua huolestuttaa ketään tai saada ylimääräistä kyttäystä osakseni, joten en ole kertonut ongelmistani. En todellakaan tiedä mitä teen!

Tänään mulle tehtiin jotain, mitä oon aikaisemminkin joutunut kokemaan, ja mistä olen yrittänyt päästä yli eri keinoilla yksitoista vuotta. Tai no, lähinnä sellaista mistä nousi kaikki muistot mieleen. Asiatonta. Pahaa. Ilkeää


Olen itkenyt tänään paljon. Kerroin asiasta kotikuntoutuksen työntekijälle ja he auttoivat selviämään terapiakäyntiin. Siellä taas autettiin eteenpäin.
Kyllä mä saan tukea. Perhe on ollut tukena. Varsinkin sisko ja äiti, muut ei sitten tiedäkään...


Joskus mietin elämääni ja häpeän kaikkea mitä on tapahtunut. Miten paljon olisin voinut estää jos olisin toiminut toisin, sanonut eri tavalla tai pukeutunut muihin vaatteisiin. Mitä niin väärää olen tehnyt, että näin rankaistaan?


Mielessä on käynyt vetää lääkkeitä, viillellä tai satuttaa itseäni muilla keinoin. Mutta nykyään olen vahvempi: en aio enää satuttaa itseäni tai läheisiäni niin kamalilla keinoilla, mitä ennen käytin. Yritän pärjätä juttelemalla tai kirjoittamalla tänne ja päiväkirjaan, sekä tietysti ammattiauttajille.

Mulla on viime kirjoituksen jälkeen mennyt tosi hyvin. Ilmeisesti saarnat perheen puolelta ja isot etsintäpartiot herättivät tajuamaan, että nyt täytyy suunnan muuttua. Oikeastaan en edes oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Ei kuulu mitään erikoista, mitään mitä kenestäkään olisi mielenkiintoista lukea.

Olen sisustanut kotia, varsinkin keittiötä ja terassia. Pitänyt tuparit, viettänyt mukavaa aikaa siskon lasten kanssa, retkeillyt, kestinnyt vieraita ja miljoona muuta asiaa. On vähän huono omatunto, että en ole kerennyt pitämään kavereihin yhteyttä. Mutta mielessä olette olleet, kaikki ketkä luette tätä!

Ensi viikolla alkaa koulu mikä on aivan mahtavaa, odotan innolla! Jotain alustavaa suunnitelmaa pitäisi alkaa tekemään, vaikka virallisesti valinnat pääseekin tekemään vasta tiistaina. Mutta koska torstaina on jo eka tunti, voi kirjojen saamisessa tulla kiire jos jättää sen aivan viime tippaan.

Kaveri meni kihloihin, toinen naimisiin ja kaksi entistä koulukaveria sekä siskopuoli sai vauvan. Kaikki ovat niin aikuisia ja vakiintuneita. Mä vaan seilailen osastolla ja kotona, käyn polilla, kotikuntoutuksessa, psykiatrilla, terapioissa... Missä mun aikuinen ja vakiintunut elämä? Mäkin haluan poikaystävän, jonkun jonka kanssa jakaa arkea, suunnitella tulevaisuutta, perustaa perheen, hankkia vielä yhden koiran...

Tajusin tänään päiväkirjaa kirjoittaessani, että enää en ole niin yksinäinen kuin esimerkiksi kolme kuukautta sitten. Olin ollut melkein vuoden osastolla putkeen ja kaikki kaverisuhteet olivat katkenneet. Nykyään heti tulee mieleen jo ainakin viisi ihmistä, joita voi pyytää kahville. Heistä kaksi on parempaa ystävää (myös sinä Maria) ja loppujen kanssa voi jutella kevyemmistä aiheista. Mutta heitäkin tarvitaan. Ei kaikkien kanssa tarvitse olla paras kaveri ja sydänystävä.

Eli yksi plus yksi: elämä on ihan kivaa. Ei joka hetki, eikä pidäkään. Mutta pääasiassa. Noin suurinpiirtein.