Koti. Paras paikka olla. Oon nyt ollut täällä viikonlopun yli mummun ja siskon tytön kanssa. Meillä oli mukavaa mutta nyt, kun yksinäisyys ja yksin olo on tullut mukaan, on myös ahdistus noussut. Oon yrittänyt soittaa ihmisille, sytytellä kynttilöitä, lukea vanhaa blogia, kirjoitella tätä uutta ja selailla Omakantaa. Siitä huolimatta illat tuntuvat tyhjille. 

Liikkuva kuntoutus on tavoitettavissa vain yhdeksään asti illalla, joten siitäkään ei enää kauaa ole apua. Huomenna on onneksi poli, joten saan sieltä tukea ja toivoa, että tästäkin selvitään taas kerran.

Sairaalassa polin/kuntoutuksen työntekijä kävi kaksi kertaa moikkaamassa. Molemmilla kerroilla olin ihan lääkemömmöissä ja psykookissa niin että tuskin edes muistan mitä on tapahtunut. Se on kuitenkin jäännyt mieleen, miten työntekijä peitteli ja silitti hiuksia. Kysyin miksi hän on niin kiltti, ja vastauksena sain, että koska kaikkihan me loppujen lopuksi ollaan ihmisiä. En tiedä oonko koskaan tavannut ihanampaa ihmistä!

Puhuttiin, että nyt taitaa olla hetki, kun koulua olisi hyvä tauottaa. Oon vaan painanut menemään ilman päätä tai häntää. Uskotellut itselleni, että kyllä mä jaksan. Kun vihdoin joku sanoi, että ei, nyt sä lepäät, tajusin miten helpottunut olin. Huokasin vaan helpotuksesta. Siispä koulu tauolle ja nainen pois pulpetin äärestä. Ainakin tää loppu vuosi menee keräillessä voimia. Tarvin niitä nyt terapiaan, polille, kuntoutukseen, tervehtymiseen ja parantumiseen. Sitten kun näyttää paremmalle, voin taas pohtia, mitä haluan tehdä koulun suhteen. Jotenkin toi lukio ei ole tuntunut mun jutulle. Nyt on aikaa miettiä omaa valintaa tulevaisuuden suhteen. Ehkä musta tuleekin ihan jotain muuta kuin lääkäri tai kätilö, klinikkaeläinhoitaja kenties?

Viimeisen tekstin jälkeen aloin olemaan varma, että mua seurataan ja salakuunnellaan. Laitoin äidille viestin, että hakee koirat ja lähdin itse metsään pakoon. Mulle yritettiin soittaa varmaan parikymmentä kertaa mutten voinut vastata ettei ne oliot löydä mua. Tärisin kylmästä, lämpötila oli nollassa ja olin ollut ilman takkia tai muita ulkovarusteita jo ainakin pari tuntia siellä. Lopulta koirapoliisi löysi mut ja mut kuljetettiin ambulanssissa lämmittelemään keskussairaalaan.
Sieltä mut siirrettiin aamuyöstä osastolle.

Nyt oon ollut täällä tarkkailussa joka loppuu huomenna. En oo koko aikana syönyt tai juonut mitään. Lääkäri kysyi haluanko nenä-maha-letkun, jos se helpottaisi syömisen aloittamista kun aivot saisivat energiaa. Sanoin että suostun, mutta sitten lääkäri taas muutti mieltään ja sanoi että no koitapas nyt saada ihan itse syötyä, oot kuitenkin aikuinen ihminen.

Mulle tulee olo ettei mun voinnista välitetä eikä sitä seurata. En pysty enää kävelemään ilman jatkuvaa pyörrytystä, lähinnä makaan vaan sängyssä. Eilen illalla olin tiputuksessa jossa sain kolme litraa nesteitä, kun olin niin kuiva.

Kotityöntekijä on käynyt kahdesti ja tänään puhuttiin että jos koulu ei sittenkään olis paras paikka mulle just nyt kun on terapiaa, kuntoutusta ja kaikkea muuta.

"Putooa polvilleen kun vahvoin viilloin

Syvemmälle kuin ennen pakenee." 

Ahdistaa eikä mulla ole kuin yksi tarvittava jäljellä. Lueskelin vanhoja tekstejä, eikä se tee hyvää. Osastokaipuu. Huonolla tavalla. Tekisi mieli heittäytyä vanhojen ja tuttujen hoitajien, lääkärin ja psykologin käsiin. Olla välittämättä omasta tai läheisten olosta. Pistää koko elämä läskiksi. Eikä mistään tule taas mitään. Ei mistään. Mitään.

Kunpa olisi lisää lääkkeitä, että voisin ottaa intoksikaation. Tiedän, en saisi. Mutta en voi sille mitään että sitä toivoo silti. Tai jos ei olisikaan läheisiä niin voisin hypätä korkealta kohti kuolemaa. Takana kummittelee kuitenkin äidin sanat "sä olet aivan kuin isäsi". Enkä todellakaan halua olla! En halua olla yhtä puhumaton tuppisuu. Mä haluan että osaan kertoa tunteistani ja avaututa jollekin.

Keinutan itseäni jotta rauhoittuisin. Koko kroppa tärisee taas vaihteeksi. Kai pitäisi vain mennä nukkumaan

Istun keittiön pöydän ääressä ja tuijotan tyhjyyteen. Ajantaju on hävinnyt. Sama on toistunut pitkin päivää, epätodellinen olo. Äiti tulee huikkaamaan hyvät yöt (tulin tänne yöksi) mutta jää ihmettelemään kun tuijotan sängyssä istuen vain eteenpäin. Kuulen kyllä kun mulle puhutaan mutta en kykene vastaamaan. Onko äiti edes todellinen? Koirat hyppää sänkyyn ja saa mut havahtumaan. Ne hengittää, hakee nukkumapaikkaa, niitä voi koskea, ne liikkuu. Ne ainakin on olemassa. Kai sitten mäkin. Se joka sanoi että koirat on parasta hoitoa dissosiaatiohäiriöön ei ollut väärässä!

Eilen oli rankka päivä. Kävin vihdoin tekemässä poliisilla rikosilmoituksen. Asia lähti eteenpäin nimellä lapsen törkeä seksuaalinen hyväksikäytön yritys. Vankeutta voi tulla rikoksen tekijälle 1-10 vuotta jos hänet tuomitaan syylliseksi. En nyt lähde juttua sen enempää avaamaan ihan jo asian arkaluontoisuuden takia, mutta voitte varmasti kuvitella miten rankkaa on kerrata tapahtumat yksityiskohtaisesti. Vaikka poliisi olikin nainen ja tosi mukava, ja vaikka mulla olikin kaksi tukihenkilöä mukana, niin itku tuli kun sisko haki mut poliisiasemalta. En tiedä oliko se pelon, epätietoisuuden vai helpotuksen itkua.

Oltiin jo aikaisemmin sovittu että sisko tulee mun luokse seuraavaksi yöksi ja päiväksi ettei tarvi olla yksin ahdistavien ajatusten kanssa. Mutta oikeastaan mua ei edes ahdistanut. Siskokin sanoi että oli ihan erilaista olla mun seurassa, hyvällä tavalla. Olin kuulemma niin huojentuneen oloinen ja vapautuneempi. En raivonnut pikku asioista, olin positiivisempi ja iloisempi. Jaksoin paremmin vaikka takana oli huonosti nukuttu viikko. Terapia oli myös sovitusti saman iltana ja heti jo sielläkin huomasin eron: pystyin puhumaan niistä kauhun hetkistä edes hitusen paremmin. Oli mukava kuulla positiivista palautetta.

Se oli rankka päivä se, mutta kaiken sen arvoista. Vaikka tulisi syyttämättä jättämis päätös, tiedän että oon tehnyt parhaani. Enempää en voinut. Ehkä tästä kääntyy uusi lehti mun elämässä. Alkaa uusi nousu. Jotain vanhaa päättyi, jotain uutta alkaa. Ehkä elämä vielä voittaakin, kaikesta huolimatta.

Niin kuin aikaisemmin jo kirjoitinkin, en ole nukkunut kovin hyvin viime aikoina. Tänäänkin heräsin jo viideltä enkä oikein saanut enää sen jälkeen unta. Aikaisiin aamuihin verrattuna pitäisi mennä myös aikaisin nukkumaan, mutta en muka kerkeä.
Tämä päivä on sisältänyt kaikkea ohjelmaa pullakahveista terapiaan. Ja ainakin puolet toisten ihmisten sanomisista ja teoista on mennyt aivan ohi, sillä olen vain tuijottanut tyhjyyteen eteenpäin. Olo on ollut poissaoleva. Tiedän, että väsymys vaikeuttaa ja aiheuttaa dissosiaatiota, mutta en tiedä ovatko nämä niitä vai puhtaasti olenniinväsynytettenjaksakuintuijottaa-olotiloja. Ehkä molempia. Siltikään en malta mennä päiväunille tai aikaisin nukkumaan, koska aina löytyy siivottavaa, tekemistä tai touhuamista.
Toivoisin edes yhtä hyvin nukuttua yötä. Niin että saisin aamulla herätä virkenä enkä olisi aivan kuollut päivällä. Muuten taidan kohta seota...

Nukuin viime yön todella huonosti. Heräilin tunnin välein katsomaan kelloa ja seitsemältä aamulla luovutin ja nousin ylös, vaikka kerrankin olisin saanut nukkua niin pitkään kuin haluan. Oikeastaan koko viikko on mennyt huonoilla yöunilla. Olen herännyt melkein joka aamu siinä viiden jälkeen, kun en ole enää saanut unta. Hassua, mutta olo on huonoista unista huolimatta ollut parempi kuin pitkiin aikoihin.
Tänään aloitin päivän koirien ulkoiluttamisella josta siirryin siivoamaan koko kodin. Vein matot ulos, tamppasin sohvatyynyt, imuroin, pyyhin pölyt, pesin lattiat ja vessan ja lopuksi leivoin vadelmamuffinsseja. Milloinkohan viimeksi on ollut näin paljon virtaa? Koiratkin ovat olleet aivan ihmeissään kun mamma touhuaa koko ajan jotain eivätkä ne saa nukkua rauhassa.

Toisaalta olen myös hiukan huolestunut, vaikka en sitä haluaisi myöntää. Viimeksi kun sain samanlaisen virtapiikin, seurasi siitä psykoosi. Ensin jaksoin kaikkea, sitten en yhtäkkiä enää mitään. Toivon, ettei tämän kertainen noudata samaa kaavaa. Siksi yritän muistaa myös levätä, vaikka vaikeaa se onkin. Kirjoitin eilen siitä itseasiassa päiväkirjaankin. En pysty päivisin enää edes soittamaan pianoa viittä minuuttia pidempään tai ottamaan päiväunia, sillä koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain hyödyllistä. En malta pysähtyä. Tuntuu, että se haittaa jo jokapäiväistä elämistä, sillä koulussakin on vaikea keskittyä.

Olen kuitenkin iloinen, että ahdistus on vähentynyt huomattavasti parin päivän sisällä. Vaikka vielä alkuviikosta valitin, että olo ei varmasti tule koskaan helpottamaan niin nyt voin todeta olleeni väärässä. Huonoina hetkinä on vain niin vaikea uskoa parempaan.

Matikan koe oli eilen ja voin kyllä jo näin etukäteen sanoa, että perseelleen meni! Kyllä se läpi menee, mutta millä numerolla. Yhteen tehtävään en esimerkiksi saanut mitään sillä en tajunnut koko kysymystä. Joskus kyseenalaistan koko pitkän matikan opiskeluni. Miksi ihmeessä kidutan itseäni kun voisin päästä helpommalla lyhyessä matikassa? Mutta lääkis. Sinnehän mä edelleen haluan, ja vaikka kirjoittaisin pitkästä huonon numeron, saa siitä silti paremmat pisteet kuin hyvästä numerosta lyhyestä matikasta. Pakko vaan opiskella ahkerammin.

Nyt onneksi alkoi viikon syysloma, vaikka tuntuu että vastahan koulu alkoi, miten loma nyt jo on? Näillä näkymin mulla ei ole mitään ihmeellisiä suunnitelmia, muuta kuin hoitokuvioita, palavereja ja no...oikeastaan yksi aika isokin asia: rikosilmoituksen teko ja oikeusjutun aloitus. Hyvä että se osuu syyslomaviikolle niin saan keskittää voimia tärkeimpään ja psyykata itteäni. Saan tukihenkilön mukaan ja seuraavat päivät on turvattu, etten joudu olemaan yksin ja tekisi mitään itelleni. Siitä aiheesta myöhemmin sitten lisää jos siltä tuntuu. Nyt on pakko lähteä koirien kanssa lenkille.

Oon ollut nyt kohta kaks viikkoa kipeänä. Kuumetta ei oo nostanut, mutta kova yskä ja tosi kipeä olo. Siitä huolimatta oon yrittänyt jaksaa käydä polilla, terapiassa ja koulussa. Muun ajan oon oikeastaan lepäillyt.

Ahdistus on tänään ollut aika pitkälti poissa. Eilinen oli sinänsä vaikea päivä kun olin polilla ja toinen kotikuntoutuksen tyypeistä oli uusi. Mulle tuli vahvasti sellainen olo, että haluan hypätä ja tappaa itteni, mutta sitten tehtiin maadottamisharjoituksia ja lopuksi ne vei mut alakerran kahvioon syömään kiisseliä. Kun sain ajatukset muualle niin olokin helpotti. Sovittiin vielä että teen yhden kotitehtävän ja soitan kun oon sen tehnyt. Tehtävä oli seuraavanlainen: etsi joka huoneesta kolme tärkeää asiaa, miltä ne näyttää, tuntuu, haisee... Sitten käytiin puhelimessa niitä läpi ja sekin auttoi palautumaan tähän hetkeen. Oon kyllä kiitollinen kun mulla on osunut noin osaavat, auttavaiset ja ihanat työntekijät!

Tänään oli zypadhera pistospäivä tk:ssa. Ja taas tuli reaktio siitä. Aloin kouristelemaan eikä se mennyt kuin lääkkeellä ohi. Jouduin olemaan siellä tarkkailussa kuusi tuntia. Nyt oon joka kerta saanut kohtauksen sen jälkeen, joten lääkäri soitti mun psykiatrille että voitasko harkita jotain toista lääkettä tai sitten pitää mennä pistokselle suoraan sairaalaan eikä terveyskeskukseen. Kohtauksen aikana en ollut reagoinut kipuun, mun pupillit oli olleet tosi suuret ja joku jalkapohjasta koitettava juttu mikä liittyi jotenkin hermostoon ei ollut toiminut. En oikein ymmärtänyt mitä lääkäri tolla tarkoitti, mutta huolissaan se kuitenkin oli.
Mua itteäni vähän pelottaa, että jos injektio vaihdetaan niin mitä siitä seuraa. Siitä on kuitenkin ollut apua vaikka ei se kokonaan psykoosikausia ja harhoja ole estänytkään. Entä jos mun vointi romahtaa, joudun taas sairaalaan ja koulu jää kesken? Juuri kun pääsin alkuun.

Täällä mä elelen. Mikään ei murtunut hypystä huolimatta mutta koko kroppa on ollut tosi kipeä tärähdyksestä. Terapeutti ihmetteli miten mun keho onkaan niin vahva, että neljästä metristä alas tulo ei riko kroppaa. Jouduin kuitenkin tajuttomuuden takia jäämään sairaalaan tarkkailuun, mutta pääsin seuraavana päivänä pois, kunhan olin ensin vakuuttanut lääkärille, että enää ei ole itsemurhavaaraa.

Tänään sain kuulla että terapeutti ehkä vaihtuu. Kaikki on vähän auki vielä. Järkytyin aika pahasti sillä lähiaikoina, heti kun oon oppinut luottamaan johonkin ihmiseen, on se vaihtunut. Polilla kaksi kertaa, neuroterapia loppui ja lääkärikin vaihtuu. Mun on tosi vaikea luottaa uusiin ihmisiin ja siksi muutokset ottaa aina aika koville. Ihan jo uusiin ihmisiin tutustuminenkin ahdistaa mua, on ihan pienestä asti jo ahdistanut. Kun toivuin ensijärkytyksestä, kyyneleet valui pitkän aikaa pitkin poskia. En tiennyt miksi, olin vaan niin hämmentynyt. Vaikka, niin kuin sanoin, mikään ei oo vielä varmaa.

Tää päivä on mennyt aika omalla painollaan. Äiti oli illan mun luona käymässä niin pääsin autolla kauppaan ostamaan painavampi ostoksia. Onneksi äiti oli, helpotti omaa oloa kaikkien näiden tilanteiden jälkeen. Oon monesti myös kyllä miettinyt että onneksi mulla on koirat kotona, joista on pakko pitää huolta. Tänäänkin mielessä kävi ajatus että jäisin istumaan bussiin, matkustaisin niin pitkälle kuin pääsisin ja katoaisin pariksi päiväksi, niin pitkäksi aikaa kunnes mut löydettäisiin tai kunnes rahat loppuisi. Ei olisi velvoitteita, ei olisi pakko tehdä mitään. Saisi vihdoinkin vaan heittäytyä tän olon viemäksi. Mutta sitten tajusin että enhän mä voi tehdä sitä! Koirat odottaa kotona lenkille pääsyä. Ei ne kestä tunteja pidempään kahdestaan. Ne pitää mut kiinni arjessa ja tässä hetkessä. Kun on paha olo, otan jomman kumman syliin ja kuuntelen miten sen sydän lyö ja hengitys kulkee. Se auttaa. Joku fiksu joskus sanoikin, että koirat on parhaimpia dissosiaatiohäiriön maadottajia.

Oon myös ottanut aika rennon otteen syömiseen. Näin kaverilla yhden ravitsemussuunnitelman missä aineenvaihdunta laitettiin käyntiin reilusti yli 2500 kcal:lla. Siitä mun parempi syömisrutiini lähti liikkeelle. Oon syönyt joskus jopa pari lämmintä ruokaa, yhden tukevamman (esim salaatin) "välipalan" ja pari kevyempää välipalaa, enkä silti oo lihonut, en todellakaan! Aineenvaihdunta on käynnissä tosi hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin ja ravitsemusterapeuttikin tykkää. Ja jaksaa ihan eri tavalla. Aamupala on ainoa mikä meinaa tökkiä, mutta oon kyllä aina ollut tosi huono syömään sitä.

Nyt makoilen sängyssä, koirat jalkopäädyssä ja toinen hautautui peiton alle. Taidetaan alkaa nukkumaan jotta huomenna jaksan puida terapiassa ja polilla rikosilmoituksen tekoa. Rankkoja aiheita...

Hyppäsin rampilta neljästä metristä. Oon sairaalassa. Sain niin vahvoja kipulääkkeitä että mut melkein nukutettiin. Näin pilviä ja luulin oikeasti että kuolen. Oli samaa aikaa rauhallinen ja pelokas olo. Tutkimukset kesken mut ei kai mitään vakavasti murtunut.

Kävin apteekissa hakemassa puolen viikon lääkkeet jotka saan kerralla. Samalla piti palauttaa vanhoja koirien lääkkeitä mutta "unohdin". Oikeasti, kuinka säälittävää on, että meinaan vetää yliannostuksen eläimille tarkoitettuja lääkkeitä??

Paniikki alkaa hiipimään. Tuleeko elämä olemaan tällaista aina? En vain jaksaisi. Päivästä toiseen. Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois, vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.

Ei musta silti olisi itsemurhaa tekemään. Kai. Nykyään pystyn ihan eri tavalla ajattelemaan muiden tunteita. Perhe ei koskaan selviäisi siitä. Oon vaan niin väsynyt. Haluaisin helpotusta ja oon miettinyt epätoivoisesti kaikkea adhd-lääkkeistä huumeisiin jotka molemmat tuo lisää energiaa ja hyvää oloa. Mutta kumpaakaan ei oo helppo saada.

Miks mä edes mietin tollasia tulevaisuuden pilaavia juttuja? Kaikkihan pitäisi olla hyvin.

En muista ollenkaan osastolla kirjoittamiani tekstejä. Olin, kuulostin ja kuulemma näytinkin ihan lääkemömmöiseltä. Mutta tuo vajaa viikon mittainen jakso teki hyvää. Todellakin. Sain purettua kaiken paskan jollekin toiselle ja kevennettyä kuormaa hiukan. Tajusin miten tärkeää on taas pitää itsestäni huolta.

Tänään kävin vielä puoliksi lääkkeissä tekemässä yhteiskuntaopin kokeen. Kyllähän se läpi menee mutta en ole puoliksikaan varma, millä arvosanalla. Mutta mitäpä sillä teenkään kun en aio käydä kuin pakolliset kurssit enkä opiskella aihetta myöhemmin.

Näytän kuulemma todella väsyneeltä ja huomenna alkaa uusi jakso. Sitä ennen pitää käydä ostamassa uusi kirja. Matikkaa. Toisaalta ihan kivaakin. Matikan koe on myös tekemättä mutta opettaja sanoi että sen kerkeää. En ole yhtään kerinnyt lukemaan ja asioita on opiskelematta kokonaan, joten jos saisin edes pari päivää aikaa lukea.

On jo muodostunut tavaksi, että kun pääsen osastolta, saan käydä ostamassa jonkun mukavan jutun itselleni. Tänään ostin alesta kaksi valkoista koristetyynyä sohvalle. Tietäähän sen, että kurakeleillä niitä saa olla koko ajan pesemässä kun koirat tuovat kuraa sisälle, mutta ne olivat niin ihanat ja maksoivat vain kympin.

Katselin nyt illalla Täydellisten naisten tuokkaria. Mies suuttui naiselle, kun tämän koira meinasi tukehtua naisen korvakoruun. Aloin itkemään. Ainoa asia, mitä kuolinvuoteellani haluan on, että joku pitää koirista huolta. Hyvää huolta. Että ne saavat tuntea olevansa osa perhettä. Niin kuin ne minulle ovat olleet kuin lapsia. En kestä ajatusta niiden menettämisestä.

Miesrintamalla kuuluu niin ja näin. Olen luvannut yrittää uudestaan edellisen poikaystävän kanssa, mutta mitä jos en vain pysty? Mitä jos ahdistaa liikaa?

Kun ei tarvitse nähdä ja saa olla yksin, kaikki on ok, mutta kun pitäisi olla sosiaalinen, jaksaa ja seurustella, alkaa ahdistamaan. Äiti ei tykännyt ajatuksesta, että yrittäisimme vielä. Hänen mielestään mies ei ole sopiva minulle. Mutta eipä tämä hänen elämänsä ole. Ja mitä tässä menettääkään enää voi, jos kokeilee?

Minä täällä taas. Tulin nyt kirjoittelemaan ennen kuin suuri unilääkecombo rupeaa vaikuttamaan. Tänään sain käydä kanttiinissa hoitajan kanssa kun olin juonut 1/4 pullon nutria. Karkasin ja menin hyppypaikalle. Päästin kädet irti, lähdin kaatumaan ja kuvittelin lentäväni... Vartija oli kerinnyt saamaan selästä kiinni. Sain kuitenkin toisen tilaisuuden siskon kanssa kunhan olin syönyt jugurtin. Söin siellä kyllä, mutta heti kun pääsen osastolle oksensin kaiken. Osastolla sain eteeni puolikkaan nutrin jonka senkin menin oksentamaan (täällähän ei siis ole minkäänlaista valvontaa/apua tietyiltä hoitajilta). Iltalääkkeitä en ottanut koska se ei vain tuntunut oikealta. En tunne saavani niistä mitään hyötyä. Olen syönyt niitä monet vuodet mutta olo on yhä tämä.

Jotenkin olen jo niin väsynyt tähän, että olisin valmis vapaaehtoisesti menemään letkuun vaikka maailman inhottavintahan se onkin! Silloin tuntuu että olen tarpeeksi sairas parantumaan. Tunnistaako kukaan muu näitä ajatuksia vai onko tää vain hullun puhetta?