Taas tänään olen kiitollinen siitä, miten olen saanut ruokailurytmit edes suurinpiirtein kuntoon. Notkahduksia tulee yhä, välillä mennään päin pusikkoa mutta sitten taas korjaan kurssin. Täällä blogissakin olen jakanut ajatuksia vaikeista tilanteista, mutta kun seuraan ruokapäiväkirjaani, huomaan miten paljon olen edennyt.

Tässä tsemppiä itselleni ja muille siitä mitä säänöllinen syöminen saa aikaan:

-Hiukset vahvistuvat: omani olivat alipainossa aivan kamalat! Pienet lirut joita ei saanut edes kunnolla kiinni. Mummonikin kehui tänään miten hiukset ovat vahvistuneet ja ovat kiiltävämmät. Eikä niitä lähde enää tukoittain

-Kynnet ovat vahvempaa tekoa eivätkä katkeile enää niin herkästi. Tästä osittain kiitos myös biotiinille

-Aineenvaihdunta toimii: saan (nimenomaan saan) juosta vessassa yhtä usein kuin muutkin ihmiset. Oksennellessani päivittäin koko kroppa oli sekaisin ja kaikki, jopa vesi turvotti.

-Ruokahalu palautui normaaliksi: tätä pelkäsin eniten. Mitä jos vaihetta, kun pitää nostaa painoa ja ruokahalu on rajaton, kestää ikuisesti? Jos aina on vain nälkä ja lihon loputtomiin? Nykyään erotan nälän muista tunteista ja tiedän milloin olen kylläinen.

-Edelliseen kohtaan hiukan liittyen: tunnen milloin on nälkä. Kun seitsemän vuotta on kiduttanut kroppaa syömällä jatkuvasti liian vähän ja kitkuttanut alipainon rajoilla, ei kroppa enää huomannut nälkää. Siksi tuntuikin tyhmältä syödä koska "eihän mulla ole nälkä". Mutta kokemuksesta voin sanoa: Se kannattaa!

-Hampaat eivät enää kärsi. Onnistuin toki saamaan oksentamisella paljon tuhoa aikaan, mutta sentään kaikki hampaat ovat tallella enkä tuhonnut kiillettä kokonaan.

-Saan luvan herkutella. Ruoka on nautinto ja sellaiseksi se on tarkoitettukin. Pari kertaa viikossa olen antanut itselleni luvan syödä herkkuja. Välillä se tarkoittaa kerrosateriaa mäkissä, välillä mansikkarasiaa. Sitä mikä silloin tuntuu hyvälle. And that's fine by me. Kun sallii itselleen välillä herkkuhetkiä, on olokin parempi. 

-Ajatukset ovat selkeämpiä. Pystyn puhumaan kokonaisia lauseita ilman jatkuvia katkoksia, unohtelematta sanoja ja kokonaisuutta. Muutenkin kaikki on kirkkaampana mielessä. Osittain nämä oireet ovat selittyneet myös dissosiaatiohäiriöllä, mutta siihenkin olen saanut paljon apua traumaterapiasta.

-Uudet makuelämykset. Esimerkkinä ah niin ihana avokado! Avokadosmoothie, avokadopasta, avokadojäätelö... Kaikki testattu ja maailman parhaaksi koettu. Ennen kauhistelin sitä ja sen sisältämiä kaloreita. Nykyään tungen sitä joka ruokaan. En olisi vielä vuosi sitten uskaltanut lähteä laivan buffetpöytään syömään, mutta pari viikkoa sitten ylitin itseni ja söin vatsan täyteen herkuista. Kaikki uusi on tervetullutta vaikka en tietäisikään jokaisen raaka-aineen ravintosisältöä.

-Ja viimeinen muttei vähäisin: jaksan urheilla ja liikkua. Ennen kaikki liikkuminen oli pakkoa, tuntui etteivät voimat riitä mutta kun oli pakko ja have to do. Nykyään rakastan pitkiä kävelylenkkejä joen varrella koirien kanssa, kun muut nukkuvat.

Ihan totta, elämä on niin paljon antoisampaa ja rikkaampaa, kun antaa itselleen luvan hiukan höllätä. Kaikesta ei tarvitse pitää niin kovasti kiinni ja joskus narujen löysentäminen voi tulla enemmän kuin tarpeeseen. Mitään et menetä jos kokeilet, mutta saatat menettää kokonaisen elämän, jos jätät tämän kaiken välistä. 

Kevät, se aika kun instagram ja facebook täyttyvät ylioppilaiden lakeista. Perhepotreteista ja kiitoksista. Tämä on sitä vaikeaa aikaa itselle. Jätin aikoinani päivälukion kesken, kun muutin omaan kotiin toiselle paikkakunnalle. Tarkoitus oli jatkaa iltalukion muodossa opiskeluja, mutta kuinkas sitten kävikään: sairaalassa meni viikko, kuukausi, puoli vuotta... En lannistunut, ajattelin jatkavani heti kotiin päästyäni. Jouduin taas sairaalaan. Ja taas. Ja taas. Lukion käymisestä ei tullut mitään ja ajattelin keskittyä parantumiseen. Jätin koko homman kesken, vaikka päätös oli vaikea. Tunsin epäonnistuneeni täysin ihmisenä. Itkin ja itkin.

Joka kevät mietin, mitä niin kamalaa olen tehnyt, että en jaksa opiskella. Olin aina melko hyvä koulussa, kotona minulta odotettiin paljon. Olen monesti miettinyt, ovatko kaikki nyt kovin pettyneitä, kun en saanutkaan lakkia päähäni.

Yritän taas syksyllä jatkaa koulua, ja aion anoa lisää aikaa suorittaa koulu, jotta ei tarvitse kiirehtiä. Lähden innolla opiskelemaan, mutta samalla pelkään; mitäpä jos taas poltan itseni loppuun ja joudun sairaalaan.

Omat ylioppilasjuhlat tuntuvat vaikelta kuvitella, vaikka niihin onkin "enää" ehkä noin puolitoista-kaksi vuotta. On hassua ajatella, että minäkin voin joskus olla ylioppilas. Lukion jälkeen olen päättänyt hakea lääkikseen. Päätin jo ala-asteella ja se päätös on pitänyt.

Voi olla, että kun joskus saan lakin päähän, voi omani ja perheeni silmäkulmassa näkyä pari kyyneltä. Onnenkyyneltä