Vuosi 2016

Kulunut vuosi on ollut todella rankka ja kuluttava. Edellisen uuden vuoden vietin osastolla, enkä nähnyt yhtäkään rakettia, kun en saanut nenämahaletkun kanssa käydä edes ulkona ettei kroppa rasitu. Paineet olivat vaarallisen matalat, ja mun pelättiin menehtyvän. Mutta enpäs kuollutkaan vaan taistelin.
Muutin tuettuun asumisyksikköön josta mut kuitenkin potkaistiin pois melko pian. Olin liian itsetuhoinen. Muutin uuteen, omaan kotiin joka oli tämän vuoden paras päätös! Oli pakko ottaa vastuuta ja opetella olemaan kunnolla. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää ketään 24/7 valvomassa.

Kotikuntoutus alkoi käydä luonani. Käynnit loppuivat kuitenkin, kun puukotin itseäni hengenvaarallisesti vatsaan, ja jatkuivat poliklinikalla, jossa vieläkin käyn. Samat ihmiset kuitenkin jatkoivat, mistä olen kiitollinen!

Kuluneena vuona lopetin myös viiltelyn mikä oli toinen etappi. Enkä ole sortunut, vaikka mieli on tehnyt. Oikeastaan ei ole ollut edes vaikeaa, sillä häpeän arpiani nykyään niin paljon, etten todellakaan halua lisää.

Ruokailut ovat menneet niin ja näin. Välillä todella hyvin, välillä taas päin persettä. On oltu sairaalassa ja kotona. Vegaania ja sekasyöjää. Kultainen keskitie on kuitenkin paras, niin olen todennut. Jouluna annoin itselleni luvan herkutella ja toteutuskin onnistui hyvin. Laatikoihin ja kinkkuun en koskenut, mutta kaloja, perunaa, sienisalaattia ja kananmunia meni. Myös koirat saivat omat luunsa kuusen alta.

Yhtä asiaa tämä vuosi ei tuonut tullessaan: elämäni rakkautta. Sitä olen etsinyt ja hakenut kissojen sekä koirien kanssa, mutta eipä ole osunut sitä oikeaa kohdalle. Ehkä ensi vuonna...?

Toivottavasti ensi vuosi olisi kaikin puolin valoisampi. Toivon sitä ainakin yhdelle vanhainkodille, jossa alan käymään vapaaehtoistyössä vuodenvaihteen jälkeen kerran viikossa. Pidän ryhmää parempi kuntoisille mummoille ja papoille. Tulin juuri tutustumasta sieltä ja paikka vaikutti oikein viihtyisältä. Lupasivat, että saan viedä koiria sinne vierailulle ja tulla soittamaan kanteletta joskus.

Uusi vuosi menee kaverin kanssa, kun mummu lupasi hoitaa koiria. Tänään suuntaan vielä siskolle muun perheen kanssa.

"Pahin on jo takanapäin"

Anteeksi tämä jäätävän pitkä blogihiljaisuus. Ei ole ollut fiilistä, inspistä, motivaatiota tai mitään muutakaan aihetta kirjoittaa.

Laihduttaminenhan meni siihen pisteeseen, että yhtenä aamuna en vain enää yksinkertaisesti jaksanut mennä pissattamaan edes koiria. Silloin äiti ja myös minä itse heräsimme, että nyt tarvitsen apua. Menin vapaaehtoisesti osastolle ja olin siellä itsenäisyyspäivän yli. Seuraavana päivänä olin jo niin huonossa kunnossa, että lääkäri lähetti minut kiireellisesti nesteytettäväksi somaattiselle puolelle. Olin todella kuivunut, sillä eri hoitajat tökkivät yksitoista kertaa, ennen kuin tippa saatiin laitettua. Tein myös muita tyhmyyksiä, joita häpeän enkä kehtaa niitä nyt tässä jakaa, mutta joista johtuvista syistä jouduin olemaan viikon verran vielä sairaalassa.

Osastoreissu herätti, ja aloinkin syömään hyvällä tavalla terveellisesti taas kerran. Kävin myös tutulla ratella viime viikolla ja keskustelimme, miten olen saavuttanut biologisen normaalipainon jossa keho voi hyvin ja paino pysyy samassa vaikka välillä herkuttelisi tai söisi epäterveellisemmin.

Viime viikolla tuntui myös turhauttavalta käydä kaksi kertaa terapiassa ja kaksi kertaa polilla. Kaikilla käynneillä tuntui, ettei sanottavaa ole, koska kaikki on hyvin pitkästä aikaa. Ei vain ollut puhuttavaa. Tänään kävimme terapiassa läpi kuva-albumin kautta etäistä isäsuhdetta ja traumoja lapsuudesta. Miten olen jo pienenä kuvissa ottanut etäisyyttä muihin ja näyttänyt silmistä niin surulliselta.

Tänään, kun keskustelimme miten hyvin ja tasaisesti on mennyt, terapeuttini sanoi "Pahin taitaa olla jo takanapäin". Ette usko, miten hyvältä seitsemän vuoden sairastelun jälkeen tuo tuntui! Ehkä jatkuva paha olo, itsetuhoyllykkeet ja ahdistus olisivat vihdoin taakse jäänyttä elämää. En siis missään nimessä väitä, että kaikki olisi nyt onnellista ja seesteistä eikä mitään pahaa enää koskaan tapahtuisi, mutta tarkoitan, että pahimmat montut elämästä olisi nyt eletty ja koettu.

Odotan innolla joulua: jouluruokia, ehkä vähän myös lahjojen avaamista, niiden antamista, sitä tunnelmaa kun istutaan aattoa edeltävänä yönä pelaamassa perheen kanssa ja valvomassa kinkun paistoa, joulusaunaa, -puuroa...  KAIKKEA.

Huomenna leivon kakun aatoksi maustumaan jo ennalta, jottan äidille ei jää kaikkia hommia. Huomenna menemme myös mukavaan kahvilaan hieman rauhoittumaan kiireiden keskellä äidin ja mummun kanssa. Mukavaa tekemistä siis tiedossa.

Nyt hyvää yötä kaikille, ja (varalta, jos en enää ennen aattoa tule kirjoittelemaan) oikein rauhallista joulun odotusta!

Tänään on todella erilaiset fiilikset kuin eilen. Tänään, kaikesta vesipaasto jutuista huolimatta, söin. Ja oksensin. Tekisi mieli soittaa liikkuvaan kuntoutukseen että oon ihan uupunut. En jaksa. Enkä pysty. Mutta en ole vielä sairas, ei mulla ole oikeutta. Vasta kun paino on 15kiloa alhaisempi, saan ottaa apua vastaan.

Luen muiden blogeja, joissa painoindeksi on 15. Ehkä sitten saan hakeutua hoitoon.

Kävin pienellä happihyppelyllä koirien kanssa ja yöllä sekä aamulla tein vatsalihaksia. Pakko jumpata, tehdä jotain, saada aikaan. En kestä toimettomuutta. Pelkään että repsahdan syömään.

Paino ei ole laskenut kuin reilu kilon, sekin ahdistaa. Viime viikolla kuntoutuksen työntekijä melkein suuttui kun kerroin laihduttamisesta. Hän kiroili, olin melko hämmentynyt.

Viime viikonloppuna tapahtui taas liikaa, olin sairaalassa mutta en psykiatrisella. En halua kertoa siitä enempää täällä enkä ammattilaisille. Haluan sulkea kaiken ulos. Jos en puhu siitä, mitään ei tapahtunutkaan.

Huomenna pitäisi mennä parhaan ystävän kanssa ulos syömään. Tiedän, että jos aion mennnä, tämä päivä pitää paastota. Siinä ehkä vähän motivaatiota.

Mulla on tosi hyvä fiilis. Oon nyt vetänyt ihan minimikaloreilla. Kaikki paitsi tuoreet hedelmät ja kasvikset oksennan. Seuraavaksi ajattelin kokeilla vesipaastoa, ihan vaan päivän ensin ja siitä sitten pikkuhiljaa kasvattaa.

Jumpata yritän niin paljon kuin mahdollista. Mulla on tietyt sarjat joita teen.
Joka yö on myös ollut kello herättämässä neljältä, jotta jumppaan. Vasta sen jälkeen voin jatkaa unia.
Äidin suusta tulleet sanat kyllä vähän satutti: "On se hyvä kun sä jumppaat, sullakin on noi vatsalihakset vähän huonot". Tosin hän jatkoi:"Mutta syödä kyllä pitäisi". Kerroin rehellisesti ja suoraan, että en syö enää paljoakaan. Olin havaitsevanani "hiukan" ärtyneisyyttä. Olen kuulemma tarpeeksi vanha jo päättämään haluanko viettää joulun osastolla ja menettää kaikki haaveeni sairaudelle. Tuntui etten saa tukea mihinkään suuntaan. Toisaalta olisin nimittäin kaivannut tukea myös siihen, että kyllä sä pystyt syömään ja parantumaan.

Googlettelen jatkuvasti erilaisia ruokavalioita, liikuntamuotoja joilla laihtuu sekä thinspokuvia. Haaveilen, että vielä jonain päivänä minäkin olen noin laiha. Niiden avulla jaksan. Pystyn. Kykenen.

Olen tietoisesti eristäytynyt muista. En oikein haluaisi tavata ketään, etten vain joudu syömään. Enkä voi jumpata jos istun kahvilassa tai kaverin luona.

Tähän mennessä, tässä vajaassa viikossa, olen laihtunu noin kilon. Jos jatkan (ja jos keho jatkaa) samaa tahtia, niin viiden kilon tavoite ennen joulua voi vielä onnistua. Ainoastaan oon huolissani oksentelusta. Tänäänkin oon oksentanut yli kymmenen kertaa. Pelkään, että rupean syömään liikaa ja koska oksentamalla ei kuitenkaan voi saada kaikkia ruokia ulos, niin vaarana on, että paino ei tipu tai jopa säästöliekille mentäesssä voi nousta.

Ehkä juuri tästä aliravitsemustilasta johtuen olen ollut ihan tajuttoman väsynyt. Eilenkin menin kahdeksalta nukkumaan ja heräsin vasta yhdeksältä aamulla. Toisaalta, voi tämä pimeyskin tehdä osansa. Ja eipähän tule syötyä kun nukkuu. Nytkin väsyttäää jo ihan tajuttoman paljon. Onhan kello jo vähän yli kymmenen joten nyt on aikakin mennä nukkumaan. Huomenna vesipaasto koska ei tarvitse lähteä kotoa mihinkään.