Mulla on viime kirjoituksen jälkeen mennyt tosi hyvin. Ilmeisesti saarnat perheen puolelta ja isot etsintäpartiot herättivät tajuamaan, että nyt täytyy suunnan muuttua. Oikeastaan en edes oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Ei kuulu mitään erikoista, mitään mitä kenestäkään olisi mielenkiintoista lukea.

Olen sisustanut kotia, varsinkin keittiötä ja terassia. Pitänyt tuparit, viettänyt mukavaa aikaa siskon lasten kanssa, retkeillyt, kestinnyt vieraita ja miljoona muuta asiaa. On vähän huono omatunto, että en ole kerennyt pitämään kavereihin yhteyttä. Mutta mielessä olette olleet, kaikki ketkä luette tätä!

Ensi viikolla alkaa koulu mikä on aivan mahtavaa, odotan innolla! Jotain alustavaa suunnitelmaa pitäisi alkaa tekemään, vaikka virallisesti valinnat pääseekin tekemään vasta tiistaina. Mutta koska torstaina on jo eka tunti, voi kirjojen saamisessa tulla kiire jos jättää sen aivan viime tippaan.

Kaveri meni kihloihin, toinen naimisiin ja kaksi entistä koulukaveria sekä siskopuoli sai vauvan. Kaikki ovat niin aikuisia ja vakiintuneita. Mä vaan seilailen osastolla ja kotona, käyn polilla, kotikuntoutuksessa, psykiatrilla, terapioissa... Missä mun aikuinen ja vakiintunut elämä? Mäkin haluan poikaystävän, jonkun jonka kanssa jakaa arkea, suunnitella tulevaisuutta, perustaa perheen, hankkia vielä yhden koiran...

Tajusin tänään päiväkirjaa kirjoittaessani, että enää en ole niin yksinäinen kuin esimerkiksi kolme kuukautta sitten. Olin ollut melkein vuoden osastolla putkeen ja kaikki kaverisuhteet olivat katkenneet. Nykyään heti tulee mieleen jo ainakin viisi ihmistä, joita voi pyytää kahville. Heistä kaksi on parempaa ystävää (myös sinä Maria) ja loppujen kanssa voi jutella kevyemmistä aiheista. Mutta heitäkin tarvitaan. Ei kaikkien kanssa tarvitse olla paras kaveri ja sydänystävä.

Eli yksi plus yksi: elämä on ihan kivaa. Ei joka hetki, eikä pidäkään. Mutta pääasiassa. Noin suurinpiirtein.