Tänään oli muuten hyvä päivä, mutta syömiset kusasi totaalisesti. Ahdistelin yhdestä omenastakin, nutreja lukuunottamatta! Tekisi mieli kieltäytyä kokonaan syömästä, mutta hoitajat vetoavat siihen että muuten minut potkaistaan tältä osastolta pois. Enkä halua suljetulle. Nesteitä on mennyt 2000ml tavoitteesta vain puolet ja se on tuntunut päänsärkynä. Tilannetta ei yhtään auta toinen syömishäiriöinen, jolla ei ole ravintosuunnitelmaa vaan hän saa rauhassa pienentyä ja päättää paljonko syö. Epäreilua!

Pinnien innoittamana ajattelin matkia ja tehdä postauksen siitä, mistä ruuista tällä hetkellä pidän ja mitä tulee syötyä eniten.

Ihan ensimmäisenä kanawokki. Kevyttä, terveellistä, "oikeaa ruokaa", hyvää ja edullista. Kaikki samassa paketissa!

Tätä on vähän hassu myöntää, mutta vaikka samalla ahdistun ja vihaan nutreja, ne jotenkin maistuvat myös hyvältä :D Eniten pidän kaakon ja vaniljan mauista

(Tämähän on vaikeampaa kuin mitä luulin)

Sushi. Ystäväni tutustutti minut sushien ihanaan maailmaan pari vuotta sitten, ja siitä lähtien olen ollut koukussa! Kävin mm.eilen uudessa sushi-ravintolassa, mutta ei se silti vedä vertoja vakiopaikalleni, jossa on hyvän ruuan lisäksi halpaa.

Makaronilaatikko on pienestä asti ollut perinteisistä kotiruuista lemppariani. Vaikka syömisestä nauttiminen ja sen myöntäminen on hankalaa, salaa sisälläni hihkun innosta joka kerta kun täällä sairaalassa on makaronilaatikkoa ruokana.

Erilaiset salaatit.  En osaa eritellä parhainta, mutta kärkikolmikkoon kuuluvat ainakin lohi-, kana- ja katkarapusalaatti. 

Alpen-patukat ovat parhautta ehkä siksi että kun asuin vielä kotona, äiti ei koskaan suostunut ostamaan niitä niiden sokeripitoisuuden takia. Paljon terveellisempää oli kuulemma ruisleipä. Ja niinhän se onkin, mutta välipalapatukat ovat paremman makuisia. Nyt aikuisena en raaski ostaa niitä niiden kalliin hinnan takia kuin ani harvoin. 

Valion mangoviili! Syön tätä päivittäin mutta silti en vain koskaan kyllästy siihen. Suurta herkkua!

Tässä ehkä ne parhaimmat ja mitä ensimmäisinä mieleen tuli. Postaus oli tosiaan yllättävän vaikea, sillä en meinaa antaa mielelleni vapautta myöntää että ruokaa saa ja pitää olla myös hyvää. Mutta hetki ja ruokailu kerrallaan. Vielä minäkin uskallan sanoa keittiön tädille, että ruoka oli hyvää

Ei ole jotenkin tullut kirjoiteltua tänne... Tänäänkin oli niin kiire päivä että huhhuh! Ensin aamupalan jälkeen aamukokoukseen, josta ulos hoitajan kärräämänä. Tämän jälkeen kymmeneltä rentoutusryhmä, syömään ja hetken hengähdystauko jolloin luin lehteä. Sitten olikin vuorossa taideryhmä josta jouduin lähtemään kesken pois, kun fyssari tuli hakemaan jumppaan. Jumppasimme noin puoli tuntia, ja sitten lähdin hoitajan kanssa haavahoitajan vastaanotolle. Haavat olivat parantuneet oikein esimerkillisesti! Tämän jälkeen kävin välipalalla, kaveri tuli käymään ja oli päivällisaikaan asti. Sen jälkeen tuli kova kipukohtaus ja itkin hysteerisesti hoitajalle. Itkua tuntui riittävän vähän turhankin paljon ja lopulta en enää tiennyt mille itkin. Luultavasti syömisahdistukselle. Ihana hoitaja tuli kuitenkin tanssittamaan minua pyörätuolissa, ja teimme mm.pyörähdyksiä käsien alta. Nauroin taas. Selailin vähän aikaa nettiä, menin iltapalalle ja join päivän toisen nutrin hitaasti mutta varmasti.

Nyt väsyttää kahta kauheammin! Onneksi huomenna ei ole muuta kuin sairaalapastorin kanssa juttelua, lääkärin kierto ja siskon sekä äidin kanssa keskustaan meno illalla. Ajattelin ylittää itseni taas ja mennä ravintolaan syömään sushia 🍣 Kaveria en taida syöminkeihin mukaan saada, mutta kyllä perhe lähtee ainakin seuraksi istumaan viereen. Huomenna taas uusi päivä :)

Huom! Sisältää kuvia haavoista, jotka eivät sovi kaikkein herkimmille.

13.päivä niitit ja ompeleet otettiin pois. Oikeassa jalassa yhteensä 45 niittiä, vasemmassa 13 ommelta. Jalat ovat välillä vielä hirmuisen kipeät, mutta parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa.

Eräs päivä karkasin osastolta ja rullasin hyppypaikalle. Itkin hiukan, istuin ja katselin paikkaa. En aikonut hypätä, oli vain pakko käydä sanomassa hyvästit. Kun vartija ja hoitajat löysivät minut ja selitin miksi olin tullut, sain olla vielä vähän aikaa. Kävimme alhaallakin ja näytin hoitajille mistä hyppäsin, missä muut ihmiset seisoivat ja mitä muistin. Oli tärkeää saada kerrottua jollekin niitä. Poistuessamme paikalta minulla oli rauhallinen ja hyvällä tavalla tyhjä olo. Olin saanut sanottua hyvästi. Sen jälkeen en paikalle ole kaivannut.

Tänään hoitaja yritti keksiä tekemistä minulle ja ehdotti kipsien värittämistä. Kirjoitinkin erilaisia voimalauseita kipseihin ja pelasimme mm.ristinollaa hoitajan kanssa. Jalkapöydät ovat vielä vähän turvoksissa (niin kuin tietysti koko jalat) mutta pahin turvotus on jo laskenut.

Salaa olen varannut jaloille. Eihän se tietysti kipujen takia onnistu mutta jotain osviittaa olen saanut. Esimerkiksi oikea jalka ei taivu niin että kantapää menisi lattiaan. Kiristää liikaa. Pelottaa että näistä ei enää saa jalkoja jumppaamallakaan.

Olin tänään ekalla kotilomalla kaksi tuntia. Äiti,mummi,sisko ja siskon lapset olivat luonani. Ja tietysti koirat. Oli aivan ihanaa nähdä omia vauvoja! Ainoa syyni elää on, että en halua koirien joutuvan vieraaseen paikkaan loppu elämäkseen.

Osastolle takaisin tullessa en saanut syötyä kuin puolikkaan mandariinin ja senkin menin väkisin oksentamaan. Itkin lohduttomasti varmaan tunnin ajan. Kaikki stressi, väsymys, kivut. Kaikki purkautuivat.

Tuntuu lohduttomalta. Tekisi mieli luovuttaa. Mutta tiedän etten saa. Kummityttö olisi halunnut lähteä mummin mukana tänne Keski-Suomeen katsomaan minua. Hän oli viisi vuotiaan tomeralla asenteella sanonut että haluaa lähteä Maijua katsomaan koska on niin kova ikävä. Hellyttävää <3

Koska varasin jaloille tänään taas lukemattomia kertoja, tiedän että yöstä tulee kamala. Joudun soittamaan kutsukelloa parin tunnin välein saadakseni kipulääkettä. Lisäksi aloitettiin rautaläääkitys. Veriarvot olivat aivan pielessä kun en ole saanut syötyä. Menee mielialantasaajaa, ahdistuksen hallitsijaa, särkylääkkeitä, kipulääkkeitä, rautaa, kalkkia, kilpirauhaslääkettä... Varmaan ainakin parikymmentä lääkettä vuorokaudessa. Miten tulen pärjäämään kaikkien kanssa kotona kun en muista ottaa kaikkia?

Edellinen postaus oli sekava. Niin taisin olla minäkin. Syön yhä vahvoja kipulääkkeitä mutta jollakin tapaa elimistö on alkanut sietämään niitä ja tottumaan. En sitten tiedä onko hyvä vai huono... Kipuja on yhä paljon vaikka toisesta leikkauksesta on jo viikko. 13.päivä on tikkien ja hakasten poisto. Haavat ovat parantuneet hyvin ja hyvä merkki myös on, että ne kutiavat. Kertoo kuulemma uuden ihon syntymisestä.
Eilinen oli vaikea päivä. Halusin satuttaa itseäni joten lähdin kävelemään näillä jaloilla, joilla on vielä viisi viikkoa täyttä varauskieltoa. Yritin ulos osastolta ja hoitajat soittivat päivystävälle psykiatrille, jotta hän tulisi arvioimaan voinko olla enää avo-osastolla. Sain tämän viimeisen mahdollisuuden.
Vahvat unilääkkeet alkavat vaikuttaa joten pakko alkaa nukkumaan.