Eilen näihin aikoihin istuin metsässä ja kuuntelin kun poliisit etsivät mua. Jep, tein katoamistempun. Olin ottanut lääkkeitä reippahasti ja soitin osastolle että mitä oikein teen. Sieltä oli soitettu ambulanssi mulle, mutta kun kuulin tästä niin iski paniikki ja lähdin pakoon. Soitin ystävälle ja menin piiloon. Sitten muistikuvat alkavat olla hataria: muistan kun hätäkeskus soitti, poliisit soittivat, menivät ohi monta kertaa mutta en halunnut edes tulla löydetyksi.
Äiti soitti, isä soitti, mummu soitti, ystävä soitti... Kaikki olivat huolissaan.
Lopulta vastasin poliisin soittoon ja kerroin missä olen. Minut kannettiin tielle ja hoettiin että älä nukahda, pysy hereillä. Enkä olisi halunnut muuta kuin nukkua. Oli kylmä, itikoita ja kova maa, mutta jotenkin todella hyvä olo.
Ambulanssi tuli ja kiikutti sairaalaan. Äiti ja mummu olivat käyneet mutta en muista juuri mitään. Yksittäisiä sanoja tai lauseita. Olin tarkkailun alla vuorokauden sillä sydänkohtaus oli mahdollinen. Kun olin siinä kunnossa, että pystyin kävelemään itse, lääkäri päästi pois.

Kaikki ovat olleet todella, todella vihaisia ja turhautuneita tilanteeseeni. Olen saanut einiinkivoja-kommentteja osakseni. Pelkään ihan hirveästi, että tästä alkaa taas psykoosi. Kaikki oireet viittaavat siihen. En kestä jos en pääse kuukauden päästä aloittamaan koulua! Tunnen epäonnistuneeni täysin. Pari kaveria jatkaa myös samassa koulussa joten oikein odotan koulun alkamista.
Onneksi ylihuomenna pääsen juttelemaan terapiaan, siihen asti pitää kestää.