"Joo", sanoin. Tiesin, että se oli totta, ja olin osaksi 

surullinen. Oli vaikea päästää irti. Vaikka se mistä pitää kiinni

 oli täynnä piikkejä, on silti vaikea päästää irti. Ehkä erityisesti silloin.

-Stephen King, Tervetuloa Joylandiin

Oon pohtinut yksin pienen pääni sisällä irti päästämisen tuskaa. Sairaudessa ja arkielämässä. Oon joutunut nöyrtymään paljon. Pelännyt, että sairauden takaa ei löydykään mitään. Tai mitä jos oon tylsä ja tavallinen sairauden jälkeenkin? Ettei sitä tyhjää koloa osaakaan täyttää. Vaikka todellisuudessa ihmiset täyttää arjen kolot kaikella mukavalla. Välillä toki myös tylsällä, mutta niin sen kuuluukin mennä. Ei aina voi olla extremiä. Kunpa osaisin vain heittäytyä elämän vietäväksi. Luottaa, että kyllä se kantaa. Ettei aina tarvisi möhliä mahdollisuuksiaan.

Kohta on taas se aika vuodesta, kun leivotaan kakku ja puhalletaan kynttilöitä. Mulla niitä tulee 21. Silti tänään jumppasin väkisin hoitajien pitäessä kiinni ja lopulta kääriessä peittoon. Eräskin hoitaja totesi, että näin tehtiin lasten puolella, eikä hän olisi uskonut törmäävänsä tähän samaan ratkaisuun aikuispsykiatrian puolella. Ihan sama. Mua se helpottaa.

Kaikkea on kerennyt sattua. Niin paljon, etten halua kaikkea tähän edes jakaa. Negatiivista. Osa myös positiivisia. Tänään mentiin aika pitkälti lääkkeiden voimalla. Mutta selvittiin voittajana. Kukaan ei kuollut. Eikö siitä ole ihan hyvä lähteä liikkeelle?