Epävakaapersoonallisuushäiriö. Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut tänne samasta aiheesta, mutta koska tää koskettaa joka päiväistä arkeani, kirjoitan uudestaan.

Tänään oli tämän sairauden kohdalla tosi vaikea päivä. Oikeastaan koko juttu alkoi jo eilisestä, kun lääkäri kieltäytyi määräämästä enää tarvittavia. Enhän mä niitä ole pitkiin aikoihin edes tarvinnut, mutta turvana ne ovat olleet. Itkin eilen sitä puhelimessa työntekijälle ja tänään kotikuntoutuksessa. Tai siis tänään lähinnä kiukuttelin. Aikuinen puoli minusta oli hävinnyt johonkin ja olin kuin pieni lapsi joka ei saa unilelua kainaloon: turhautunut, peloissaan, hämmentynyt...

Joskus dissosiaatiota ja epävakautta on vaikea erottaa toisistaan. Dissossa olen aivan muissa maailmoissa, en muista mitä on tapahtunut tai mitä olen tehnyt. Epävakaassa eri osat voivat joko olla niin voimakkaina että olen totaalisen hämmentynyt, tai sitten mikään osa ei tunnu olevan tavoitettavissa.

Tänään ahdistusta on kestänyt aamu yhdeksästä. Kun toisen hoitajan piti lähteä seuraavalle tapaamiselle, toinen jäi vielä kanssani istumaan sillä minusta ei ollut kotiin lähtijäksi. Koko kroppa tärisi, tuijotin eteeni ja vaikka tajusin mitä ympärillä tapahtui, en pystynyt reagoimaan siihen.

Epävakaapersoonallisuushäiriö on tuskaa. Kun sain tukisoiton, itkin miten en jaksa tätä oloa. Niinä hetkinä näköalattomuus valtaa koko mielen eikä loppua tunnu olevan. Pelkään ahdistuksen ja pahan olon kestävän koko lopun elämää. Ajatukset pyörivät vain kuolemassa ja sen tuomassa rauhassa. Lopullisuus helpottaa. Ja samalla tiedän, etten voisi tehdä niin paskamaista temppua perheelle ja ystäville.

Usein mietin, kuinka kauan tätä voi jaksaa? Vai onko totuus siinä, että tätä jaksaa vain kun ei tiedä paljonko on vielä edessä? Joku sanoi joskus, että on lottovoitto, jos epävakaudesta kärsivä elää kolmekymppiseksi. Silloin olin puolessa välissä sitä ikää, nyt jo reilu 2/3 ohittaneena. Pitäisikö hyppiä riemusta vai alkaa järjestelemään hautajaisia?