Katson peiliin. Näytän nääntyneeltä. Väsyneeltä tähän kaikkeen. Sairaalavaatteet päällä eikä meikkiä. Ei mitenkään kummoinen ilmestys. Hiukset ovat sekaisin ja kampaamatta. Enhän minä hullu ole, mutta kuka minua muka uskoo? Tämän näköistä, ruusupuskasta repäistyä olentoa.

Kaverikin kävi katsomassa. Näytin ilmeestä päätelleen lähinnä säälittävältä, vaikka yritin luoda iloisen ilmeen kasvoilleni.

Olen vain niin uupunut.

Huomenna olisi ensimmäinen zäänssi päästä himbeen täältä. Siksi en uskalla puhua kenellekään, etteivät vaan saa lisää vettä myllyyn ja pakkohoitopäätöksiin.

Tänään tavarat ovat lennelleet. Eivät tosin omasta toimesta. Pelottaa olla täällä.
Yöksi laitan ainakin oven lukkoon...

En halua avata ikkunaverhoja
En halua nähdä kauniita lumihiutaleita tai valkoista peitettä maan päällä
En halua nähdä tavallisia ihmisiä kävelemässä
En halua nähdä mitään normaalia, sillä muuten ahdistus kasvaa liian suureksi

Minä olen täällä, en pääse ulos enkä huokaisemaan helpotuksesta.
Minä olen täällä, muut muualla
Minä vihaan elämää ja vielä enemmän kuolemaa
Ja silti haluan niitä molempia yhtä paljon

Kun vilkaisen sinuun päin, olet jotain suurta. Suurempaa kuin minä, suurempaa kuin kukaan muu. Hymyilen ujosti ja vastaat hymyyni. Väläytät valkoiset terähampaasi ja jo tässä vaiheessa tiedän, että näin ei kuuluisi olla. Mutta kaikki tämä on, enkä mahda sille mitään. Haparoivin askelin kuljen luoksesi. Tartun käteesi ja tuijotat silmiini. Hetken luulen olevani taivaassa. Kunnes havahdun siihen miten kovaa pidät minua kädestä. Se sattuu. Kaikki ei ole hyvin. Yritän irroittaa otetta, mutta puristat aina vain kovempaa. Askeleemme nopeutuvat. TIedän että pitäisi huutaa, pyrkiä pois, mutta jotain houkuttelevaa sinussa silti on. Pelottavan houkuttelevaa. Juoksemme mustaan, pikumustaan. Siellä sinä näytät todellisen luonteesi. Revit minut sisältä kappaleiksi ja jätä lojumaan lattialle. Yritän kerätä itseäni miljoonia kertoja. Turhaan. Olen särkynyt, olen rikki, olen kokoaan hajalla. Olen pimeällä kujalla jonne kukaan ei löydä auttamaan. Olen menetetty tapaus.

Elämä vai kuolema. Voi kunpa saisin valita ensimmäisen. Voi kunpa siihen annettaisiin mahdollisuus. Mutta makaan sairaalassa, sairaalavaatteet päällä. Lääketokkurassa. Otin yliannostuksen lääkkeitä, sulkeuduin vessaan, kaadoin purkillisisen suuhun, sitten sylkäisin taas osan pois. En osannut päättä ensimmäiseen kysymykseen vastausta. Elämä vai kuolema. Yritin hypätä ikkunasta, mutta poikaystävä sai jaloistani kiinni. En todellakaan osannut valita.

Heräsin ambulanssin ääniin ja yritin lähteä karkuun. Tiesin mihin matkani vie. Poliisitkin tulivat. Sairaalassa jouduin lepositeisiin, itkin ja huusin. Olin yli tunnin yksin pimeässä huoneessa, kenties jossain varastossa, kunnes hoitaja tuli. Minua pompoteltiin päivystykseen, neurologialle, sisätaudeille, ja kun lopulta päädyttiin päivystys- ja infektio-osastolle, sain niin pahan kouristuskohtauksen että jouduin teholle. Vietin siellä yöni, katsellen kukkia katossa. Vähän väliä heräsin, luulin että piparit palavat uunissa ja koira pitää käyttää ulkona. Tai että minua oli piikitetty käsi täyteen nuppineuloja. Itki hoitajan sylissä. Sekaisin koko akka.

Jouduin pakkohoitolähetteellä psykiatriselle. Ette usko jos kertoisin kuinka paljon itkin. Huusin lääkärille ja hoitajille, etten varmasti jää tänne yöksi. Nyt olen tarkkailussa neljä päivää...

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mutta entä paha, milloin se oikein loppuu?