Suklaapuodille opastan ja pahan sulta piilotan

Hajottaa melko pahasti. Yritän vain olla olemassa ja pysyä hengissä.

Pahinta on oottaa silmät kiinni kuolemaa

Olen kotona lomalla. Yksin. Vihdoin.

Syvyydestä minä huudan sinua Herra, kuule minun ääneni

Kuolema älä tule vielä
Anna hetki aikaa ja kaarrra mut sieltä
Kaukaa missä oksat heiluu  ja pilven päällä enkelit seisoo

Kuolema älä korjaa mua vielä
Älä vielä vie tätä syntistä hahmoa
Anna nauttia tästä
Ensimmäisestä kevätsäästä

Ja silti sä vain tulet
Hiivit selän takaa
Puukotat veitsellä selkään
Revit auki ehjät haavat

Kuolema älä kiusaa mua enää
Jätä rauhaan ja anna mun elää
Kuolema älä korjaa satoa vielä
Vielä on liian monta vuotta onnellista ja hyvää  kautta.

Älä sanoa ettei merkkejä elämästä enää ole, samalla kun haavat aukeavat uudestaan. Älä sano ettei millään ole merkitystä, kun kipu kohtaa kuoleman.
Älä varsinkaan sano, ettei jälkiä ole syntynyt, kun koko kroppa on käynyt taistelun kohti parempaa

Ota minua siis kädestä kiinni
Ota syliin turvaisaan
Ota rinnallesi aina kulkemaan

Älä vähättele pahaa oloani
Teen kyllä parhaani
Älä teeskentle tyhmää
Niin kuin kulkisit ohi tyhjän haamun.

Menneisyys kun kummittelee
Kaikki entinen palaa nykyisyyteen
Ota minua silloin kädestä
Ja tee minusta vahvempi.

Tee minusta voimakkaampi

Muistan ne ajat enää hämärästi...

Kesäiset aamut,
joihin halusin herätä
Joutilaat päivät rannalla

Laiskan letkeät viikonloput
Huolettomat iltapäivät

Naurun sykkeen sydämessä

Muistan jouluaatot,
Joina kukaan ei tapellut
Uudet vuodet,
Joiden lupaukset pitivät

Vesiselvät myöhäisillat
Poskilla pelkät ilon kyyneleet

Sen ajan, jolloin uskalsin
Ja halusin olla olemassa
Osasin olla ihminen muiden joukossa

Muistan oman itseni
Enää niin kauhean hämärästi...

Osastolla. Olen onnistunut laihtumaan kuusi kiloa alle viikossa ja olen siitä ihan hemmetin ylpeä! Enää 1kg niin olen tavoitepainossa eli 45kg:ssa. Meinaan pyörtyä, jalat eivät enää kanna, mutta jumppaan ja jumppaan ja jumppaan silti. Kenellekään läheiselle en ole kertonut sillä en kaipaa säälipisteitä tai lisää huolestuneita kasvoja.

Ruokakärry tulee kohta joten pitää lähteä huoneeseen. Ruuan tuoksu on nimittäin alkanut lihottaa minua. Tunnen miten paisun joka kerta kun minut raahataan väkisin pöytään samalla kun huudan kuin pikkulapsi. Tämä on kuitenkin jo kuudes päivä kun olen pystynyt kieltäytymään kaikesta ruuasta. Saavutus sekin ;)

Kaikki puhuvat nenä-maha-letkusta mutta siihen en aio joutua! Taistelen vastaan vaikka mikä olisi. Tänään otettiin labrat ja niiden perusteella päätetään jatkosta. Onko se sitten psykiatrinen vai sisätautiosasto, se selviää kohta.

Selkäranka on hiertynyt auki kovalla lattialla tehdyistä vatsalihaksista. Jalat eivät enää kanna ja tarvitsen apua kävelemiseen jopa pienillä matkoilla. Kädet tärisevät. Joka paikkaa särkee. Mutta en halua valittaaa hoitajille sillä itsepä olen kaiken aiheuttanut, joten itsepä saan nämä kestääkin.

Tiedän tekeväni väärin. Tiedän olevani huonompi kuin muut, mutta samalla tunnen jonkinlaista paremmuutta hyvästä itsekurista. Sain kuulla että aivoni eivät enää pelaa normaalilla tavalla. Paskat! Hyvinhän minä jaksan laskea veden kalorit ja kulutetun energiamäärän. Välillä tosin puhe puuroutuu, en saa selvää muiden puheesta, ajatus katkeaa kesken kirjoittamisen enkä pysty keskittymään mihinkään, mutta silti uskon pystyväni ajattelemaan loogisesti ja tiedostamaan faktan: laihempana olen onnellisempi.

Kädet verillä
Naama mustelmilla
Silti sormus sormessa

Odotan sitä hetkeä kun huomaan kaiken olevan unta
Odotan sitä hetkeä kun saan taas kokea elämää

Minä olen rikki ja silti Sinä rakastat minua
Sinä rikoit minut palasiksi vain jotta saisit koota minut uudelleen
Paremmaksi ihmiseksi
Himpun verran lähemmäksi täydellisyyttä

Silti kauneus vain katoaa
Häviää ilmaan kuin tuhka tuuleen
Joka kerta se on sentin verran enemmän tavoittamattomissa

Ja minä tunnen miten häviän itse itselleni

Help I have done it again
I have been here many times before
Hurt myself again today
And the worst part is there´s no one else to blame

Ouch, I have lost myself again
Lost myself and I am nowhere to be found
Yeah, I think that I might break
I´ve lost myself again and I feel unsafe

Kuiskaa korvaani suloisia sointuja
Vie minut veden äärelle
Siloittele rikkinäistä sydäntäni.

Älä kulje edellä näyttämässä suuntaa
Älä takana seuraamassa
Kulje rinnalla
Välillä jopa kantaen, kun omat siivet eivät jaksaneetkaan
Pidä minusta kiinni.

Pidä minut turvassa.
Omalta itseltäni.

Näytä minulle aurinko
Näytä miten tästä kaikesta ote irroitetaan

Pahoja unia. Paljon pahoja unia. Liikaa väkivaltaa, huutamista, itkua ja potkuja.

Päivät ovat sujuneet melko rauhallisesti. Mutta illat... helvetti on irti. Kuusi yökköä. Liian moni yrittää hirttäytyä. Kaikille ei voi löytyä pelastavaa enkeliä.

"Niin paljon jälkiä: anturan painaumia, leimoja, mustelmia, puremia, lyöntejä, suudelmia, kuhmuja, typistyksiä, venymiä, latistuksia, lävistyksiä, ettei alkuperäistä hahmoa, muotoa, ihonväriä, kalloa, kynsiä tai silmiä pysty varmuudella enää määrittämään.

Älä sano sano että elämä kulki ohitsemme jälkiä jättämättä kun jäljellä on pelkkiä jälkiä. Älä sano minua keneksikään tai kaikiksi nyt kun minun nimeni takainen tila on tyhjä ja onkalo perattu puhtaaksi."

Pyydän vielä yhtä päivää, yhtä viikkoa, yhtä vuotta.
Yksi elämä
Kiltti, antaisit vielä anteeksi.
Lupaan taas yrittää, vielä kerran
Pystytkö vielä kerran luottamaan minuun

Olet liian ainutlaatuinen menetettäväksi.
Mutta minunkin on aika kulkea pimeä polkuni, jotta voin taas elää.
Yksin, ilman saattajaa.

Saatan selvitä vähin vammoin
Saatan kaatua jos jalat pettävät alta
Mutta tiedän että sinä pidät kiinni.
Pidät minut tässä elämässä.

Kerta toisensa jälkeen
Ja osoitat miten minäkin ansaitsen rakkautta.

Pahinta on oottaa silmät kiinni osumaa

Mitä tapahtui?
Elämä kävi epätodelliseksi, kaikki tapahtui asioiden kaihtimien takana
Tapahtui käsittämättömässä, tavoittavamattomassa todellisuudessa
Niin lähellä että olisin voinut yltää siihen
Kuitenkin käsittämättömän kaukana
Juuri minun kädestäni

Pienen hetken kaikki on ollut kauniimpaa. Pienen hetken olen nähnyt valoa. Kunnes eilen, oksensin taas, ryntäsin ulos poikaystävän otteesta ja juoksin. Juoksin ja itkin, kunnes palasin täristen kotiin.

Miksi minä, oi miksi? Mitä niin pahaa olen tehnyt, että minua näin rankaistaan? Vaikka kyllähän minä sen tiedän, että itse tämän kaiken aiheutan. Itse olen kaikista suurin syyllinen. Kirjaimellisesti, suurin.

Olen päättänyt alkaa liikkumaan. Ei se mene överiksi, ei mene oksentaminenkaan. Mä vain muutaman kerran...

Kaikki on jotenkin kovin sekaisin pään sisällä. Ihan kuin jatkuvaa diskoa ja huutoa. Olen jo jonkin aikaa miettinyt kauanko enää kestän tällaista. Ehkä jonain päivänä kaikki vain loppuu. Ja silloin kaikki olisi taas hetken aikaa hyvin

Katson peiliin. Näytän nääntyneeltä. Väsyneeltä tähän kaikkeen. Sairaalavaatteet päällä eikä meikkiä. Ei mitenkään kummoinen ilmestys. Hiukset ovat sekaisin ja kampaamatta. Enhän minä hullu ole, mutta kuka minua muka uskoo? Tämän näköistä, ruusupuskasta repäistyä olentoa.

Kaverikin kävi katsomassa. Näytin ilmeestä päätelleen lähinnä säälittävältä, vaikka yritin luoda iloisen ilmeen kasvoilleni.

Olen vain niin uupunut.

Huomenna olisi ensimmäinen zäänssi päästä himbeen täältä. Siksi en uskalla puhua kenellekään, etteivät vaan saa lisää vettä myllyyn ja pakkohoitopäätöksiin.

Tänään tavarat ovat lennelleet. Eivät tosin omasta toimesta. Pelottaa olla täällä.
Yöksi laitan ainakin oven lukkoon...

En halua avata ikkunaverhoja
En halua nähdä kauniita lumihiutaleita tai valkoista peitettä maan päällä
En halua nähdä tavallisia ihmisiä kävelemässä
En halua nähdä mitään normaalia, sillä muuten ahdistus kasvaa liian suureksi

Minä olen täällä, en pääse ulos enkä huokaisemaan helpotuksesta.
Minä olen täällä, muut muualla
Minä vihaan elämää ja vielä enemmän kuolemaa
Ja silti haluan niitä molempia yhtä paljon

Kun vilkaisen sinuun päin, olet jotain suurta. Suurempaa kuin minä, suurempaa kuin kukaan muu. Hymyilen ujosti ja vastaat hymyyni. Väläytät valkoiset terähampaasi ja jo tässä vaiheessa tiedän, että näin ei kuuluisi olla. Mutta kaikki tämä on, enkä mahda sille mitään. Haparoivin askelin kuljen luoksesi. Tartun käteesi ja tuijotat silmiini. Hetken luulen olevani taivaassa. Kunnes havahdun siihen miten kovaa pidät minua kädestä. Se sattuu. Kaikki ei ole hyvin. Yritän irroittaa otetta, mutta puristat aina vain kovempaa. Askeleemme nopeutuvat. TIedän että pitäisi huutaa, pyrkiä pois, mutta jotain houkuttelevaa sinussa silti on. Pelottavan houkuttelevaa. Juoksemme mustaan, pikumustaan. Siellä sinä näytät todellisen luonteesi. Revit minut sisältä kappaleiksi ja jätä lojumaan lattialle. Yritän kerätä itseäni miljoonia kertoja. Turhaan. Olen särkynyt, olen rikki, olen kokoaan hajalla. Olen pimeällä kujalla jonne kukaan ei löydä auttamaan. Olen menetetty tapaus.

Elämä vai kuolema. Voi kunpa saisin valita ensimmäisen. Voi kunpa siihen annettaisiin mahdollisuus. Mutta makaan sairaalassa, sairaalavaatteet päällä. Lääketokkurassa. Otin yliannostuksen lääkkeitä, sulkeuduin vessaan, kaadoin purkillisisen suuhun, sitten sylkäisin taas osan pois. En osannut päättä ensimmäiseen kysymykseen vastausta. Elämä vai kuolema. Yritin hypätä ikkunasta, mutta poikaystävä sai jaloistani kiinni. En todellakaan osannut valita.

Heräsin ambulanssin ääniin ja yritin lähteä karkuun. Tiesin mihin matkani vie. Poliisitkin tulivat. Sairaalassa jouduin lepositeisiin, itkin ja huusin. Olin yli tunnin yksin pimeässä huoneessa, kenties jossain varastossa, kunnes hoitaja tuli. Minua pompoteltiin päivystykseen, neurologialle, sisätaudeille, ja kun lopulta päädyttiin päivystys- ja infektio-osastolle, sain niin pahan kouristuskohtauksen että jouduin teholle. Vietin siellä yöni, katsellen kukkia katossa. Vähän väliä heräsin, luulin että piparit palavat uunissa ja koira pitää käyttää ulkona. Tai että minua oli piikitetty käsi täyteen nuppineuloja. Itki hoitajan sylissä. Sekaisin koko akka.

Jouduin pakkohoitolähetteellä psykiatriselle. Ette usko jos kertoisin kuinka paljon itkin. Huusin lääkärille ja hoitajille, etten varmasti jää tänne yöksi. Nyt olen tarkkailussa neljä päivää...

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mutta entä paha, milloin se oikein loppuu?