Eilinen yö oli taas yksi elämäni kammottavimmista. Olin siis osastolla ja muistin, että olin ottanut omat lääkkeet mukaan siltä varalta, että neurologian osastolla ei ole psyykelääkkeitä. Vedin kaikki huiviin. Sen jälkeen alkoi armoton katuminen. Teki mieli mennä vain nukkumaan, mutta en uskaltanut sillä pelkäsin että lopetan hengittämisen ja kuolen. Menin sanomaan hoitajille, jotka onneksi ottivat tilanteen haltuun ilman sen suurempia viisasteluja. Minut siirrettiin tarkkailuhuoneeseen jossa sain olla yksin, ja vieressäni valvoi koko ajan hoitaja tarkkaillen elintoimintojani. Heräsin vähän väliä, säikähtelin ja säpsähtelin. Lopulta en enää päässyt kävelemään vaan menin seiniä pitkin ja konttasin välillä lattialla. Yritin puhua, mutta puheestani ei saanut mitään selvää. Itkin, kun pelkäsin niin paljon. Thank God, tämä yövuorolainen oli koko ajan vieressäni ja piti kädestä.

Nukuin koko tämän päivän ja oksentelin. Hoitajat olivat vielä melko huolissaan, mutta itse en enää tässä vaiheessa osannut olla, sillä puhe, kävely ja muut motoriset taidot olivat palautuneet. Olin vain todella, todella väsynyt. Illemmasta psykiatri kävi jututtamassa minua ja olisi halunnut, että jään vielä yhdeksi yöksi, mutta koska ASPA (asumispalvelu) työntekijä tulee aamusta, halusin lähteä jo tänään kotiin. Siispä tilailimme minulle KELA-taxia (250€ lasku suoraan valtiolle, olkaatten hyvät:D) ja lähdimme ajelemaan kohti kotia.

Kotona olo on ollut nyt vaikeaa ja itsetuhoisia ajatuksia piirtyy päähän jos minkälaisia. Onneksi on ole vielä aikonut tehdä niille mitään. Pysykööt ajatuksina

Voi jestas mitä kaikkea onkaan tapahtunut viimeisimmän päivityksen jälkeen! Olen mm.kirjautunut ulos osastolta (itkun kera, tuli ikävä hoitajia), asunut omassa kodissa, opetellut tavallista arkea ja tutustunut Asumispalvelujen henkilökuntaan.

Nythän luonani käy joka arkipäivä asumispalvelutyöntekijä juttelemassa, hoitamassa asioita, tai sitten saatamme syödä tai tehdä ruokaa. Mitä vain.

Nyt olen taas vaihteeksi sairaalassa. Tällä kertaa Kuopion yliopistollisessa. Epilepsialääkäri soitti keskiviikkona ja kyseli vointiani. Kerroin, että edellisenä viikkona sain neljä kohtausta ja ne rajoittavat elämääni jo niin, että pelkään mennä kauppaan tai muihin julkisiin paikkoihin. Lääkäri lupasi palata asiaan, ja soittikin jo viiden minuutin päästä takaisin. "Pääsisitkö heti huomenna tulemaan tänne Kuopioon neurologian osastolle?". Minäpä lähdin. Nyt olen pää täynnä piuhoja kytkettynä koneisiin. Aika meinaa tulla tylsäksi, koska puhelinta ei saa käyttää, ainoastaan tätä tablettia.

Huomenna rekisteröinti loppuu ja maanantaina kotiin.

Annoin ahdistukselle periksi. Kävelin lähimpään apteekkiin ja ostin paketin panadoleja. Vedin kaikki soijajuoman kanssa. Sen jälkeen vedin soittotunnin kunnialla läpi,soitin osastolle että ahdistaa ja soitinpa vielä psykologillekin. Lopulta psykologi oli ainoa jolle uskalsin kertoa totuuden. Hän soitti osastolle, josta käskettiin porhaltamaan ensiapuun. Ensimmäisten vastaan hangoittelujen jälkeen suostuin, ja päivystyksessä sainkin nopeaa palvelua.

Hiiliä ei kuulemma enää kannattanut juoda ja yksi hoitaja puhui jo kuolemasta. Soitin itkien ystävälle. En halunnut kuolla, halusin kokea vielä vaikka mitä. Kerroin poikaystävälle totuuden joka otti asian aika hyvin.

Ensimmäiset labrat olivat huonot, myrkkyarvo kuulemma erittäin korkea. Nyt odottelen toisia tuloksia. Maksaa suojaavaa lääkettä tippuu tipassa. Jonkin aikaa täällä osastolla menee.

Enempää en jaksa nyt päivittää. Myrkytystila vie kaikki voimat.

Blogin pitäminen on taas jäänyt. Anteeksi siitä. Mutta eipä täällä mitään ihmeellistä ole tapahtunutkaan, samaa vanhaa harmaata arkea. Osaston arkea.
Itseasiassa minun piti kotiututa jo tällä viikolla, mutta kotkun (kotikuntoutus) mielestä en ole niin hyvä kuntoinen, että pärjäisin kotona, joten he eväsivät minulta tuen. Ilman sitä en ainakaan pärjää eikä lääkäri uskalla kotiuttaa tyhjän päälle. Nyt suunnitelmat ovat täysin auki enkä tiedä kauanko joudun täällä vielä olemaan.

Ensimmäistä kertaa kaikkien näiden kymmenien sairaalahoitojen jälkeen, olen huomannut, että tämä osasto, niin hyvää kuin tämä onkin tehnyt, olen laitostunut eniten juuri täällä. Ehkä siksi, että tämä on ollut viihtyisin (niin viihtyisä kuin sairaala nyt voi olla). Ja toki myös siksi,  että osa hoitajista on ottanut minuun todella läheisen suhteen, olenhan ollut täällä hyvin pitkään samalla kun muu porukka on tullut ja mennyt. Koti tuntuu vaikealle paikalle olla. En tiedä mitä tehdä ja miten olla. Mutta halu oppia on kova. Täällä olen myös oppinut siihen, että koko ajan on ihmisiä ympärillä, niin potilaita kuin hoitajiakin. Toisaalta on onni, että poikaystävällä loppuu viikon päästä työt ja hän menee vasta alkuvuodesta kouluun, joten kotona on suurimman osan ajasta joku.

Joskus harmittaa, että samalla paikkakunnalla ei asu ketään sukulaisiani. Lähimpänä on sisko 30 kilometrin päässä. Joskus olisi mukava käydä vain pyörähtämässä kylässä, mutta nyt isän luokse pitää lähteä koko viikonlopuksi (400km) ja äidinkin luokse täytyy suunnitella menoa (60km). Olen monesti miettinyt, kuinka yksin tulen olemaan sitten joskus kun saan lapsia. Tukiverkko on niin kaukana.

Nyt lähden äidin ja mummon kanssa kaupungille syömään. Ihanaa viettää aikaa naisten kesken :)