Koti. Paras paikka olla. Oon nyt ollut täällä viikonlopun yli mummun ja siskon tytön kanssa. Meillä oli mukavaa mutta nyt, kun yksinäisyys ja yksin olo on tullut mukaan, on myös ahdistus noussut. Oon yrittänyt soittaa ihmisille, sytytellä kynttilöitä, lukea vanhaa blogia, kirjoitella tätä uutta ja selailla Omakantaa. Siitä huolimatta illat tuntuvat tyhjille. 

Liikkuva kuntoutus on tavoitettavissa vain yhdeksään asti illalla, joten siitäkään ei enää kauaa ole apua. Huomenna on onneksi poli, joten saan sieltä tukea ja toivoa, että tästäkin selvitään taas kerran.

Sairaalassa polin/kuntoutuksen työntekijä kävi kaksi kertaa moikkaamassa. Molemmilla kerroilla olin ihan lääkemömmöissä ja psykookissa niin että tuskin edes muistan mitä on tapahtunut. Se on kuitenkin jäännyt mieleen, miten työntekijä peitteli ja silitti hiuksia. Kysyin miksi hän on niin kiltti, ja vastauksena sain, että koska kaikkihan me loppujen lopuksi ollaan ihmisiä. En tiedä oonko koskaan tavannut ihanampaa ihmistä!

Puhuttiin, että nyt taitaa olla hetki, kun koulua olisi hyvä tauottaa. Oon vaan painanut menemään ilman päätä tai häntää. Uskotellut itselleni, että kyllä mä jaksan. Kun vihdoin joku sanoi, että ei, nyt sä lepäät, tajusin miten helpottunut olin. Huokasin vaan helpotuksesta. Siispä koulu tauolle ja nainen pois pulpetin äärestä. Ainakin tää loppu vuosi menee keräillessä voimia. Tarvin niitä nyt terapiaan, polille, kuntoutukseen, tervehtymiseen ja parantumiseen. Sitten kun näyttää paremmalle, voin taas pohtia, mitä haluan tehdä koulun suhteen. Jotenkin toi lukio ei ole tuntunut mun jutulle. Nyt on aikaa miettiä omaa valintaa tulevaisuuden suhteen. Ehkä musta tuleekin ihan jotain muuta kuin lääkäri tai kätilö, klinikkaeläinhoitaja kenties?