Tein taas tyhmyyksiä: puukotin itseäni vatsaan kaksi kertaa. Koko viikko on ollut aivan kamala. Terapeutti on lomalla, uusia ihmisiä, vaikeita ihmissuhteita. Kotona odotti 30 grammaa Panadolia ja paketti Ketorinia. Mietin, ottaisinko. Kotikuntoutus oli todella huolissaan. Sanoivat että eivät voi väkisin viedä niitä minulta, mutta soittavat heti huomenna aamulla lääkärille tilanteestani.
Oli jo lähellä etten ottanut lääkkeitä, kunnes ystävä soitti ja pyysi kylään. Lähdin ja vietin mukavaa aikaa, välillä jopa unohtaen ahdistuksen.
Kun kävelin pysäkille päin tuntui ahdistus kuitenkin tulevan kahta kauheampana takaisin. Laitoin toiselle ystävälle viestiä ja sain ihania tsemppaavia sanoja. Kiitos! <3 (tiedän että luet tätä). Ilman niitä olisin varmasti ottanut lääkkeet.

Pääsin kotiin ja tiesin, että äitini on reilu tunnin päästä tulossa. Jossain vaiheessa mieleni oli vain päättänyt, että nyt on taas aika satuttaa itseäni. Kaivoin saman ruosteisen veitsen kuin aiemmillakin kerroilla. En halunnut äidin löytävän minua, joten lähdin ulos ilman avaimia crocksit jalassa. Jätin koirille luut ja radion auki, jotta niillä ei olisi ikävä olla.

Kävelin läheiseen pieneen metsään ja... No, loput te jo tiedättekin: hakkasin veitsellä vatsaa. Verta tuli ja tuli. Sitä valui housuille, sukille, valkoisille kengille. Kun olin saanut tarpeekseni, kävelin takaisin tielle. Mietin kenelle menisin kertomaan. Ketään ei näkynyt ja heitin veitsen metsään. Verta vuotavana kävelin rivitaloon ja pyysin apua. Olin lyyhistynyt heidän portailleen ja taju oli lähtenyt.
Heräsin poliisin ravisteluun. He olivat olleet ennen ambulanssia paikalla joten tulivat auttamaan. Mongersin nimeni tuskan valitusten lomasta. Ambulanssi tuli nopeasti. Välillä nukahdin, välillä jaksoin pysyä hereillä. Kiiruhdimme pillit päällä sairaalaan ja shokkihuoneeseen. Kovia kipulääkkeitä, huumaavia sellaisia, vatsan CT-kuva ja eri alan lääkäreitä. Ei, veitsi ei taaskaan ollut lävistänyt tai rikkonut sisäelimiä. En enää tiedä olisinko iloinen vai surullinen.

Nyt olen päivystys- ja infektio-osastolla ja parin päivän sisällä siirryn psykiatriselle. Kuulemma.

Epävakaanpersoonallisuushäiriön kanssa eläminen on tuskaa. Kaikki asiat ovat joko tajuttoman mukavia ja ihania, tai sitten todella surullisia ja ahdistavia. Mielialat hyppivät tajutonta rumbaa ja impulsiivisuutta ei pysty hallitsemaan. Elämä tuntuu päämäärättömältä ja turhalta. Millään ei tunnu olevan väliä. Tämä ei kuitenkaan ole masennusta. Senkin olen kokenut. Tämä on jotain vielä pahempaa. Itseä ei pysty hallitsemaan ja pienetkin vastoinkäymiset ovat ylitsepääsemättömiä esteitä. Epävakaapersoonallisuushäiriö on kuin sisältä syövä ja uuvuttava syöpä.
Mitä niin väärää olen tehnyt, että olen ansainnut tämän kamalan sairauden?

Tiedän, että tuttujani lukee tätä blogia. Tiedän, että tämän jälkeen moni ei halua pitää enää yhteyttä. Joidenkin mielestä olen liian hullu, mielenvikainen, jotkut haluavat suojella itseään ja osaa ei vain enää jaksa kiinnostaa jatkuva mudassa myöriminen.
Silti haluan kertoa kaunistelematta mitä minulle kuuluu ja mitä olen tehnyt. En jaksa enää esittää kaikille, että elämä on ihanaa ja kaikki on hyvin. Nämä kortit on jaettu minulle, joten näytän ne myös teille. Tehkää niillä mitä haluatte, heittäkää roskiin tai olkaa tukena.