Täällä mä olen. Tajuissani mutta väsyneenä. Anteeksi edellisestä postauksesta...

Selvitän nyt mitä siis tapahtui, siltä osin mitä muistan.
Olimme lähdössä Lappiin ja olin saanut apteekista kolmen päivän sijaan kahden viikon lääkkeet. Otin ne kaikki ja jäin odottamaan vaikutusta. Koirat olin hoitanut äidin luokse, etteivät ne joutuisi olemaan kotona ilman hoitajaa. Muistan että minua rupesi kaduttamaan ja soitin terapeutilleni (hän on luvannut että saan soittaa milloin vain jos rupeaa ahdistamaan). Vahingoksi hän oli unohtanut puhelimen autoon eikä vastannut. Laitoin viestin, että kun aamulla luet tätä, olen kuollut.

Sitten alkavat hetket joista en muista juuri mitään. Olin lähtenyt hortoilemaan kadulle vain avaimet taskussa. Muistan maanneeni naama asfaltissa ja hytisseeni kylmästä. Ohikulkijat olivat soittaneet ambulanssin. Minulle oli juotettu viisi pulloa lääkehiiliä ja laitettu monitoreihin kiinni.

Seuraavana aamuna, kun minä vielä makasin tajuttomana tuntemattomana potilaana sairaalassa, terapeuttini oli saanut viestin ja soitti hädissään äidilleni. He soittivat häkeen, joka hälytti kotiini poliisit ja ambulanssin. Poliisit olivat jo valmiina aloittamaan etsinnät lähiympäristöstä kun äiti tajusi alkaa soittelemaan sairaalaan. Heräsin siihen että hoitaja ravisteli minua.

Olin ensiavussa yhden yön ja päivystys- ja infektio-osastolla yhden yön. En saa nukkua rauhassa sillä minua täytyy käydä herättelemässä vajaan tunnin välein. Kaiken huipuksi olen ollut aivan tajuttoman väsynyt, lääkeainepitoisuudet olivat kuulemma niin korkeat ettei ihme.

Tänään pääsen kotiin muutaman tunnin päästä. Psykiatrianpäivystystiimi kävi jututtamassa minua ja onneksi molemmat olivat tuttuja pitkältä ajalta! Toinen hoitajista on ollut omahoitajanani ollessani osastolla ja toisen tunnen avohoidon puolelta. Kumpikaan ei ollut sitä mieltä, että olen osastohoidon tarpeessa enkä itsekään olisi halunnut sinne. Haluan mahdollisimman nopeasti takaisin kiinni normaaliin elämään ja tietysi Lapin reissulle!

Koiranpentu haaveet taidan haudata tämän myötä. Tai siis äiti pakottaa hautaamaan. Hän pakotti minut lupaamaan etten mene sairaalaan jos hankin koiranpennun, ja nyt jouduin tänne. He eivät kuulemma ota kolmatta koiraa hoitoon jos olen osastolla. Mutta voisin ottaa tavoitteeksi, että sitten kun olen ollut vuoden ilman sairaalahoitoa, saan ottaa pennun. Palkintona ja tsempparina.

Hyvästi

Nyt mä sen tein. Pari päivää olen miettinyt ja nyt kun jäin yksin, houkutus otti vallan. Vedin nassuun kahden viikon lääkkeet. Olimme lähdössä Lappiin reissuun, joten olin saanut kolmen päivän sijasta apteekista kahden viikon lääkkeet. Nyt vain odottelen niiden vaikutusta.

Olen valmistautunut siihen, että nämä ovat viimeisiä hetkiäni maan päällä. Siksi haluan pyytää anteeksi kaikilta, että tein näin itsekkään teon. Tehkää hautajaisistani kauniit, tukekaa toisianne, pyytäkää sinne paljon ystäviä ja tuttuja.

Tein näin, koska olen väsynyt sairastamaan. Vaikka viimeiset viikot ovat menneet paremmin, on huonoja hetkiä yksin ollessaa ollut aivan liikaa. Mutta rakkaat, se ei ole teidän vika ettette ole huomanneet niitä. Se oli oma vikani etten kertonut niistä.

Koko kroppa tärisee ahdistuksesta. Poskia kuumottaa. Lähetin koirat äidin luokse, ettei niiden tarvitse olla yksin kun nukun pois.

Olin kaavaillut paljonkin kirjoitettavaa mutta nyt lähdön hetkellä mieleeni ei tule muuta kuin pyytää anteeksi. Olen niin kovin, kovin pahoillani

"Viimein päivä koittaa kun,

hyvästellään vaikka nähdään vastakin.

Maailmalla tuuli käy

yhtä voimakas kuin voima silmissäs.

Rajuilmaa

mä en pysty karkottamaan.

Hyvät päivät itse paistamaan saat"

Nyt taitaa olla paljastusten aika: mulle tulee vauva.

Okei, koiravauva :--D oli pakko vähän juksata. Tänään viestittelin kasvattajan kanssa, ja narttupentu olisi tulossa kolmanneksi koiraksi mulle toukokuussa. Australianterrieri siis, niin kuin aikaisemmatkin. Vähän mietin, että olinko liian hätäinen, kun yhtäkkiä vain päätin kun näin ilmoituksen, että tuo on mun. Olin mä tätä miettinyt jo mielessäni puoli vuotta, mutta sitä, onko tää juuri paras hetki, en osaa sanoa. 

Kesää vastenhan on sinänsä helpoin opettaa pentu sisäsiistiksi ja muutenkin pääsee ulkoilemaan helpommin. Mulla on mennyt tosi paljon paremmin ja koiranpentu toisi aivan hirveästi iloa ja sisältöä kahden muun lisäksi mun elämään. Matkustaminen on tietysti hankalampaa, mutta eiköhän siihenkin totu.

Samalla lailla muistan kyllä kauhistelleeni toisen koiran ottoa, kun ensimmäisen tulosta ei ollut edea puolta vuotta. Mutta hyvin on kaikki mennyt, oikeastaan paremmin kuin hyvin. Minni ja Malla on kuin sisaruksia, aivan erottamattomia. Saa nähdä miten tämä uusi tulokas hitsautuu niiden kanssa yhteen. 

Eniten pelkään perheen reaktiota. "Oletko sä nyt varmasti siinä kunnossa, että voit huolehtia niistä?", "Mitä jos joudut taas sairaalaan?", "Kukas niistä huolehtii kun lähdet lomalle?". No ensinnäkään, mä en aio enää joutua sairaalaan ja toiseksi, täytyy vaan hyväksyä se, että lomalla ei rampata joka toinen viikonloppu. En mä muutenkaan ole käynyt kuin ehkä kerran kahdessa vuodessa ulkomailla, mutta jos en saa hoitajaa edes siksi aikaa, niin sitten en voi mennä. Thats it!

Seuraavasta kuukaudesta aion tehdä tarkan suunnitelman mitä syön (mahdollisimman halpaa ruokaa) ja mihin rahaa kuluu. Heräteostokset jätän kauppaan ja kirppariostoksetkin saa jäädä myös sinne. Rahaa menee nimittäin yllättävän paljon uusiin valjaisiin, uuteen ruokakuppiin, talviasuun, vakuutukseen... Kyllä sitä rahaa saa uppoamaan niin paljon kuin vain tahtoo.

Anyway, oon sataprosenttisen varma, että tää uusi perheenjäsen tuo vain ja ainoastaan iloa mun elämään. Kunhan saan kuvia ja pääsen katsomaan tyttöä, niin laitan tännekin kuvaa tulemaan. 

Tänään oli aivan kamala päivä! Tai siis ei kokonaan, mutta päivä päättyi taas sairaala reissuun kun sain epilepsia (?) kohtauksen. Tapasin uutta ystävää (poikapuolista) ja kävimme syömässä ravintolassa. Sen jälkeen kävimme kävelyllä, josta minun pitikin jo kiirehtiä hierontaan. Loppu vaiheessa hierontaa tuli outo tunne, aivan epätodellinen ja kädet alkoivat täristä. Sanoin hierojalle että nyt saan kyllä kohtauksen. Puin äkkiä päällle ja sitten muistikuvat pimenevätkin. Minulle oli soitettu ambulanssi ja sain paljon lääkettä ennen kuin kohtaus meni ohi. Olin kuulemma tullut jotenkin jo tajuihini ambulanssissa, mutta en muista siitä mitään. Lääkkeet...

Kun olin hiukan tokeentunut, soitin isälleni että tulee hakemaan kotiin muutaman tunnin päästä. Itkin sairaalassa, että en uskalla enää koskaan liikkua missään enkä käydä yksin edes kaupassa, jos satun saamaan kohtauksen.

Miksi juuri minulla pitää kaikkien muiden sairauksien ohella olla vielä näitä kohtauksia? Mitä niin kamalaa olen tehnyt että ansaitsen tällaisen kohtalon? En ole uskaltanut puhua tästä muuta kuin perheelleni, joka osaa toimia oikein tilanteissa.

Olen nyt kärsinyt näistä oireista vuodesta 2013 lähtien. Kohta kolme vuotta. Välillä on pitkiä aikoja, ettei mitään tule. Pisin tauko oli muistaakseni melkein vuoden. Välillä taas, pahimpina aikoina, sain kohtauksia melkein joka päivä ja olin monia kertoja hengityskoneessakin teholla.

Olen huomannut, että mitä enemmän tekemistä, stressiä ja väsymystä päivässä on ollut, sitä varmemmin kohtaus tulee. Nytkin olen joutunut valvomaan pitkään, kun toinen koiristani sairastaa kroonista haimatulehdusta ja olen joutunut olemaan sen kanssa öitä tiputuksessa ja muissa kokeissa. Elämäni pitää olla melko tasaista ja rauhallista, jotta kouristuksia ei tule.

Olen usein miettinyt tulevaisuuttani. Jatkuvatko nämä hamaan tulevaisuuteen asti? Vai loppuvatko nämä jossain vaiheessa? Lääkäreilä ei ole tietoa mistä nämä johtuvat. Aivoissani on havaittu poikkeama, vaalea läntti, mutta siitä ei uskalleta ottaa koepalaa sillä luultavasti halvaantuisin sen sijainnin takia. Sitä seurataan vuosittaisilla kuvilla Kuopion yliopistollisesssasairaalassa, jossa paremmat laitteet kuin meidän keskussairaalasa. Tähän asti muutos on pysynyt saman kokoisena, joka on tietysti hyvä eikä viittaa kasvaimeen. Voi kuulemma olla, että alue on vaurioitunut, kun pienenä sairastin aivokuumeen. Who knows...

Itkin myös äidille puhelimessa mutta äiti totesi että enhän minä voi neljän seinän sisälle jäädä pelon takia. Vai haluanko antaa sille vallan? No en tietenkään, mutta... Joudun elämään kuin epilepsiapotilas. Ottamaan epilepsialääkkeet säännöllisesti (yksiäkään ei saa unohtaa!), elämään tasaisesti, välttämään stressiä, pitämään hyvää huolta päivärytmistä... Eli toisinsanoen elämään terveellisesti. Kai tähän kaikkeen tottuu kun on pakko, vaikka harmittaahan se. Mutta näilä korteilla mennään mitä on annettu.

Okei, pakko myöntää. Mulla menee huonosti. Ei koko aikaa, eihän kenenkään elämä ole koko ajan tasaista. Mutta nyt on alkanut taas alamäki. Oon vahingossa jättänyt syömättä. Luistanut sopimuksista.

Unelmoin siitä paljonko pitää laihtua vaaralliseen alipainoon. Miten olen silmiin pistävän laiha. Miten herätän huomiota ulkomuodollani. Ihan sama vaikka joutuisin taas sairaalaan.

 Haluan vain olla laiha.

Nyt se saapui. Se mitä olin kauan jo pelännyt ja odottanut kauhun sekaisin tuntein. Ahdistus. Makasin sängyllä täristen. Koko kroppa oli lamaantunut. Sain soitettua äidille, joka lupasi tulla tunnin ajomatkan päästä.

Tsemppasin. Otin tarvittavaa ja lähdin koirien kanssa pitkälle lenkille.
Mietin jo lääkkeiden yliannostusta.

Lenkillä kuulin hälytysajoneuvon sireenin. Pulssi rupesi hakkaamaan. Tunsin miten paniikkikohtaus vyöryi päälle. Muistin ne monet kymmenet, varmaan lähemmäs sata kertaa, kun makasin puolitajuttomana lanssin pedillä ja hoitaja yritti saada minua pysymään tajuissani. Kunnes: näin poliisiauton. Kehoni rentoutui. Tällä kertaa minulla ei ollutkaan hätää. Se olikin vain poliisi, ei ambulanssi.

Kävelin kotiin koirien kanssa ja kävin napsauttamassa saunan päälle. Olo helpottui heti kun sain seuraa. Mitä jos en enää osaa olla yksin? Mitä jos minusta on tullut läheisriippuvainen? Huomenna kotikuntoutus tulee heti aamusta, ehkä he osaavat kertoa onko syytä huoleen.

Oi miksi, miksi mä alan aina lukemaan syömishäiriöblogeja?! Nytkin menin "aikani kuluksi" googlettelemaan niitä, ja eksyin ihan väärille sivuille. Mörkö kuiskii mun korvaan, miten tänäänkin kävin vaan kolme kertaa lenkillä. Mun maha pömpöttää ja näyttää kuin olisin raskaana. Reidetkin on varmasti suurentuneet...

Koko päivä on mennyt surkutellen omaa kroppaa. Kaupassa vilkaisin jokaisesta peilaavasta pinnasta itseäni ja teki mieli ruveta itkemään kun tunsin olevani norsun kokoinen.

Tänään kahvakuulailin, siivosin, kävin kaupassa, tein ruokaa, lenkkeilin, remontoin, kokosin IKEAn hyllyjä, soitin pianoa ja leikin koirien kanssa. Huomenna voisin olla yhtä reipas.

Ja ehkä vähän laihtua...

Olen arastellut kirjoittaa tänne. Ei, mitään vakavaa tai pahaa ei ole tapahtunut. Ehkä juuri siksi en ole kirjoittanut. Kaikki on mennyt niin pelottavan hyvin, että oikein jännitän milloin romahdan korkealta ja kovaa.

Hassua, mutta viime päivinä olen kaivannut kovasti osaston hoitajia. En itse osastolle tai sitä kamalaa olotilaa vaan sitä turvallisuuden tunnetta ja ihmisiä koko ajan ympärillä. Oli turvallista tuntea kaikkia tunteita. Nyt olen jotenkin kieltänyt itseltäni ne negatiiviset tunteet. Pelkään, että minut tuomitaan jos en koko ajan ole iloinen ja pirteä. Olenkin tästä puhunut terapeutilleni ja hän totesi, ettei kellään voi olla aina hyvä olo eikä kukaan varmasti odota sitä minultakaan. Ehkä ei, mutta itse olen luonut päähäni sellaisen mielikuvan.

Jalat ovat olleet todella kipeät sillä aloitin joogaamaan. Tykkään entisenä joukkuevoimistelijana venytellä ja viipyä asennoissa hengitellen samalla tasoitellen mieltä. Mutta jalat eivät tykänneet yhtä paljon. Tänään en meinannut päästä koirien kanssa lenkille, joten onneksi sisko ja äiti tulivat kylään ja lenkittivät koirat pariinkin kertaan.

Nyt pää tyynyyn ja nukkumatin maille. Huomenna aamulla aion (kivuista huolimatta) taas joogailla itseni pirteäksi.

Kävin tänään röntgenissä ja kirurgian poliklinikalla jaloista. Sain kuulla, että vaikea kävely ja kovat, joka päiväiset kivut eivät ole epätavallista näin vaikean ja pitkän leikkauksen jälkeen. Saattaa mennä vuosikin ennen kuin voin kävellä portaita alas kunnolla.
Vasemman kantaluun iso arpi menee kuulemma useimmilla kuolioon, jota joudutaan myöhemmin operoimaan. Lääkäri oikein ihmetteli miten minulla on parantunut se niin hyvin.
Oikea nilkkahan oli hypyn jälkeen, ennen leikkausta, aivan veltto ja pyöri ympäri holtittomasti sillä mitkään luut eivät enää pitäneet sitä paikoillaan. Siihen kehittyy luultavasti nivelrikko.

Joudun siis elämään näiden kipujen kanssa kenties loppu elämäni. Äiti yritti kuitenkin kannustaa, että eihän takuita kävelemisestä annettu, joten siihen nähden lopputulos on hyvä.
Ja niinhän se on. En valita. Mutta olisihan se ollut kiva päästä juoksemaan kauan haaveilemani maratooni. Nyt en (lääkärin mukaan) pysty enää koskaan juoksemaan pitkiä matkoja. Ei tämä herkkua ole. Mutta pysyn yhä kannassani, että päivääkään en vaihtaisi pois enkä tekisi toisin. Nämä kokemukset ovat kasvattaneet minusta minut. Ilman niitä olisin vielä kärsimättömämpi, pikkumaisempi ja lapsellisempi. Nämä kokemukset ovat tehneet minusta kärsivällisemmän, kasvattaneet ja samalla olen aikuistunut huimasti. Olen oppinut ottamaan apua vastaan. Saan jatkuvasti positiivista palautetta ja olen itsekin huomannut eron.

Minä olen minä - näin on hyvä

Muutto-vihdoin se on ohi! Tavarat ovat paikoillaan ja viihdyn uudessa kodissa paremmin kuin missään aikaisemmassa. Täällä on hyvä olla. Täällä on tilaa hengittää. Tämä on minun näköiseni koti.

Kiertelimme tänään äidin kanssa kauppoja ja yhtäkkiä sain idean värjätä hiukset. Pinkiksi. Jep jep. Mutta tykkään lopputuloksesta

Ostin myös kukkia. Älkää kysykö mitä lajiketta. Tunnen vain kaktuksen...

Juuri tänään kaikki tuntuu olevan hyvin. On asioita jotka mietityttävät. Kaduttavat. Ihmetyttävät. Mutta silti voisin sanoa olevani onnellinen. Tänään. Tässä hetkessä.