Lueskelin uusia blogeja, joissa puhuttiin käytössä olleista lääkkeistä. Melkein kaikkea oli mullakin kokeiltu: seronil, sertralin, ketipinor, temesta, tenox, lorazepam, diapam, cymbalta, abilify, olanzapin, deprakine, zyprexa (pistoksena), atarax... Ihan näin muutamia mainitakseni.
Nuo tekstit laukaisivat mielessä kuvat osastosta, sen tuomasta turvasta. Outoa, mutta jopa jollain tapaa kaipaan sinne. Turvaan itseltäni. Mutta on pakko jaksaa, pakko onnistua koulussa, pakko pystyä elämään tavallisessa arjessa. Vaikka en haluaisi. Tekisi mieli heittää pyyhe kehään. Nostaa kädet ylös ja todeta "tämä oli tässä".

Äh, huomaa taas, että en ole päässyt juttelemaan pariin päivään. Jopa se tuntuu pitkältä ajalta. Miten muut pärjäävät kokonaan ilman ammattiauttajia?

Väsymys on aivan mahdotonta! Jos saisin, en tekisi mitään muuta kuin nukkuisin. Menen kymmeneneltä nukkumaan ja saatan nukkua yhteentoista helposti. Siinä vaiheessa on pakko jo nousta käyttämään koirat ulkona. Ilman koiria eristäytyisin varmasti koko yhteiskunnasta.

Naapuri huomautti, että koirat haukkuvat kun olen poissa. Kysyin vähän tarkennusta, ja kuulemma päivällä, kun hän oli kilistellyt avaimia ovella niin oli kuulunut pari haukahdusta. Teki mieli sanoa, että äänettömiä koiria ei ole olemassa ja se kyllä kuuluu tavallisiin elämisen ääniin. Tyydyin vain pahoittelemaan. Vastauksena sain vielä "voisit kouluttaa koirasi paremmin" tyylisen mutinan.
Ja vuoden paskin koiranomistaja -palkinto goes to...