Täällä minä istun. Osastolla taas. Suljetulla sellaisella. Vierihoidossa ja nenämahaletkussa. Kädet raavittuna reville. Pää hakattuna kuhmuille. Ei oikein tunnu joululle. Jos hyvä tuuri käy, voin päästä käymään äidin luona jouluaattona. Mutta siihen mennessä kaiken on pitänyt mennä hyvin. Tähän mennessä ei näytä siltä. Kuulen ääniä, näen henkilöitä. Kaikki on minule niin totta. Kaikki on todellista, vaikka muut väittäisivätkin muuta.

Enää minulle ei luovuteta kyniä eikä vihkoja, sain niistäkin itseäni vahingoittavia esineitä.

Osastolla on koko ajan vartijoita ja olen miljoons kertaa kysynyt onko se Ellan takia. Onko hän tulossa tänne? Pitääkö minun olla peloissaan? Ja yhtä monta kertaa minulle on vakuuteltu että ketään ei ole tulossa.
Välillä kesskustelen Ellan kanssa. Tosin Ella vastaa ja minä puhun.


Hävettää olla näin omalaatuinen. Hullu. Mutta kaikki tämä on totta minulle, vaikka välillä sen tiedostankin, että kaikki on huuhaata. Siksi olenkin kai hullu, siksi