Viime viikon perjantaina menin taas katolle. Katosin osastolta salaa kaikilta. Kuvittelin, että voin käydä siellä ja tulla takaisin ilman, että kukaan huomaa mitään. Eihän se niin mennyt. Paikalle tuli taas poliiseja, vartijoita, ambulansseja, sivullisia... Lopulta tulin itse pois sieltä ja ambulanssi kuljetti minut jäätyneenä päivystykseen. Makasin siellä monen peiton alla kahden mukavan poliisisedän vartioidessa minua. Pakkohoitolähetehän siitä tuli. Suljetulle vielä. Psykiatrin mukaan olisin ollut tarpeeksi hyvä kuntoinen lähtemään takaisin avo-osastolle, mutta he eivät minua sinne huolineet.  Siispä lääkäri antoi kaksi vaihtoehtoa: joko kokonaan kotiin tai viikonlopun yli suljetulla ja maanantaina avolle. Valitsin jälkimmäisen, sillä minulle annettiin yöloma ja kahden päivän päiväloma, joten en hirveästi joutunut olemaan osastolla.

Maanantaina palailin siis nolona takaisin kotiosastolle. Hävettää vieläkin. Syystä. Tänään huonekaverini kotiutui kokonaan ja hänen ilonsa tarttui minuunkin. Odotan innolla sitä päivää, kun voin suunnitellusti, ilman huolta avohoidosta tai muusta, sanoa heipat tälle osastolle ja lähteä viettämään normaalia nuoren naisen elämää. Sinä päivänä aion postata Facebookiin kuvan itsestäni kantamuksien kanssa sairaalan edessä ja teksinä Antti Kleemolan Kaiken keskellä kappaleen sanat

"Vihdoin kaikki on selvää sä näet nyt kirkkaammin

et valvo enää öisin

et vapise aamuisin

Ja kaiken keskellä

sä alat toipua

vapaana sä meet jo jossain kaukana.

Kaiken keskellä

ei enää pelota.

Sul on kaikki, jälleen kaikki alussa."