Eilen mä sen päätöksen tein. Rupean keräämään lääkkeitä ja tapan itseni. Olipas rumasti sanottu. Sanotaan mielummin vaikka että nukun syvään uneen. Niin syvään etten enää herää.

Aivoissa on taas häikkää. Puhe sammaltaa ja muisti pätkii. Sanat ovat hukassa. Epäilen että vaalea alue (kasvain?) aivoissa painaa puheentuotantolinjaa. Pelottaa ihan perkuleesti! Torstaina suuntaan siltä osin tutkimuksiin.

Koko elämäni pyörii sairaaloiden ja sairastamisen ympärillä. Miten voisin siis olla muuta kuin diagnooseja? Miten voisin olla jotain muuta?

Tämä viikon loma etelässä antoi hyvää irtiottoa jatkuville polikäynneille, terapioille ja akuuttityöryhmälle. Nautin täysin rinnoin. Tänään havahduin siihen kun nauroin isäni kanssa uima-altaassa koko sydämestäni. En muista milloin olisin viimeksi nauranut niin.

"Sä tiesit varhain jo liikaa
sadut ei sua suojelleet.
Sateenkaaren päässä on multaa
Kerto pukkikin juopunut

Ja enkeli lapsien oli kaunis mut hiljainen
kun edellä veljien kuljit kengissä lapsien
Sun pitikin olla vanha jo nuorena

Oli auki sun silmät ja korvat
ja sydän tuns vaik pien olikin.
Kun itki aamut ja huusi illat
Oppi et särkyä voi kivikin

Ois enkeli lapsien voinut aiemmin kertoo et läpi avoimen sydämen
Ain pääsee luo enkelten
Mut yö oli jo myöhäinen kun matkasi viimeisen
Sä edellä veljien kuljit saatossa sielujen
Sinne mis voit olla nuori viel vanhana"