Blogin pitäminen on taas jäänyt. Anteeksi siitä. Mutta eipä täällä mitään ihmeellistä ole tapahtunutkaan, samaa vanhaa harmaata arkea. Osaston arkea.
Itseasiassa minun piti kotiututa jo tällä viikolla, mutta kotkun (kotikuntoutus) mielestä en ole niin hyvä kuntoinen, että pärjäisin kotona, joten he eväsivät minulta tuen. Ilman sitä en ainakaan pärjää eikä lääkäri uskalla kotiuttaa tyhjän päälle. Nyt suunnitelmat ovat täysin auki enkä tiedä kauanko joudun täällä vielä olemaan.

Ensimmäistä kertaa kaikkien näiden kymmenien sairaalahoitojen jälkeen, olen huomannut, että tämä osasto, niin hyvää kuin tämä onkin tehnyt, olen laitostunut eniten juuri täällä. Ehkä siksi, että tämä on ollut viihtyisin (niin viihtyisä kuin sairaala nyt voi olla). Ja toki myös siksi,  että osa hoitajista on ottanut minuun todella läheisen suhteen, olenhan ollut täällä hyvin pitkään samalla kun muu porukka on tullut ja mennyt. Koti tuntuu vaikealle paikalle olla. En tiedä mitä tehdä ja miten olla. Mutta halu oppia on kova. Täällä olen myös oppinut siihen, että koko ajan on ihmisiä ympärillä, niin potilaita kuin hoitajiakin. Toisaalta on onni, että poikaystävällä loppuu viikon päästä työt ja hän menee vasta alkuvuodesta kouluun, joten kotona on suurimman osan ajasta joku.

Joskus harmittaa, että samalla paikkakunnalla ei asu ketään sukulaisiani. Lähimpänä on sisko 30 kilometrin päässä. Joskus olisi mukava käydä vain pyörähtämässä kylässä, mutta nyt isän luokse pitää lähteä koko viikonlopuksi (400km) ja äidinkin luokse täytyy suunnitella menoa (60km). Olen monesti miettinyt, kuinka yksin tulen olemaan sitten joskus kun saan lapsia. Tukiverkko on niin kaukana.

Nyt lähden äidin ja mummon kanssa kaupungille syömään. Ihanaa viettää aikaa naisten kesken :)