Ei ole tullut kirjoiteltua tännekään vähään aikaan. On tapahtunut niin monia asioita. Ensinnäkin, sain tänään luvan ensimmäiselle liikuntasuoritukselle (urheilusta en tällä hetkellä vielä puhuisi), nimittäin uinnille. Ajattelin toteuttaa sen nyt viikonloppuna. Luultavasti jalkojen kipeytymisen takia reissu menee enemmän saunomis ja rentoutumis puolelle, mutta ainakin vesijuoksua ajattelin kokeilla. Saa nähdä kuinka kipeänä tulen takaisin...

Siskon valmistujaisiin osallistumisen päätin perua henkilökohtaisista syistä sillä ne olisivat olleet huomenna. Harmittaahan se, että en pääse rakkaan ihmisen tärkeään päivään, mutta sisko lupasi, että voimme juhlia, kun olen kotiutunut. Kaavailimme äidin kanssa, että perheen naisten kesken kävisimme teatterissa/elokuvissa ja syömässä ravintolassa.

Niin, syömiset... Pääosin ne onnistuvat ihan hyvin, mutta jatkuva sairaalaruokien mussuttaminen kyllästyttää. Mikä taas ei ollenkaan auta ruokahalun palautumiseen. Minullahan ei siis ole ruokahalua ollenkaan (tai todella harvoin), jonka takia en halua väkisin tunkea sitä naamaan. Tähän asti onkin noudatettu melko orjallisesti ravitsemusterapeutin ohjeita: ruokavalio ykköstä sekä lisäravinteita (jos en syö, joudun korvaamaan aterian nutrilla/fresubinillä, sekä aamuin illoin joka tapauksessa yksi nutri). Nyt, kotiutumisen lähestyessä olemme kuitenkin sopineet, että syömishäiriö ei ole se ykkös asia jota enää hoidetaan. Enemmän keskitytään epävakauteen ja masennukseen, sekä itsetuhoisen käyttäytymisen loppumiseen. Päätös perustuu siihen, että kotonakin joudun ottamaan täyden vastuun syömisistäni (niin kuin toki myös koko elämästäni). Syömishäiriön hoito vaatisi pidempää ja intensiivisempää hoitoa, mitä tällä osastolla nyt pystytään tarjoamaan. Lisäksi en ole kokenut olevani valmis irtautumamaan vielä totutuista rutiineistani, ja koska tilanteeni ei tällä hetkellä (ja toivottavasti enää koskaan) ole hengenvaarallinen, voidaan asiaan perehtyä tarkemmin avohoidossa.

Kävin erään hoitajan kanssa hyvän ja rakentavan keskustelun siitä, miten jokainen elämä on biologisestikin ainutlaatuinen. Kenelläkäään ei ole samanlaista DNA:ta kuin minulla. Itse uskon myös, että Jumala on luonut meidät kaikki erilaisiksi tarkoituksella. Jumala ei tee vahinkoja. Olen yrittänyt itsemurhaa karkeasti arvioituna ehkä noin kolmekymmentä kertaa. Yksikään niistä ei ole onnistunut, vaikka lähellä, todella lähellä, on ollut. Silläkin on pakko olla jokin tarkoituksensa. Uskon myös, että kaksi vaariani ja mummuni suojelevat minua enkeleinä, ja vaikka toinen vaareistani ei koskaan kerinnyt minua tapaamaan, olen varma, että hän tietää olemassaolostani.

Loppupeleissä, olin hyvin onnekas, että jäin henkiin. Äitini sanoin: joko perheeni olisi pitämässä hautajaisiani, makaisin vihanneksena sairaalassa tai olisin loppu elämäni pyörätuolissa. Näistä vaihtoehdoista se, että en luultavasti koskaan enää pysty (fysioterapeutin mukaan) juoksemaan, jään ontuvaksi ja portaiden kulku on hankalaa, on tämä kuitenkin paras vaihtoehto. Ja onneksi viimeisin kerta kuitenkin säikäytti minut niin, etten toista kertaa uskalla enää edes miettiä. Joten, toivottavasti, tämä oli viimeinen kerta.