Varmaa, mikäpä täällä olis varmaa. Paitsi se, että pitää jatkaa vaikka se tuntuis vaikealta

Kiireiset kaksi päivää. Eilen olin poliklinikalla ja tänään ravitsemusterapeutilla sekä terapiassa. Olin kerrankin oma-aloitteinen ja otin itse yhteyttä ravitsemusterapeuttiin, kun syöminen ahdisti liikaa. Päässä risteilee erilaisia ajatuksia. Toiset ovat vahvasti vieläkin sitä mieltä, että 35kg on aivan järkeen käypä vaihtoehto ja hyvä paino. Toinen puoli taas haluaisi kuuden (vaiko jo seitsemän?) vuoden syömisvammailun jälkeen nauttia ruuasta.

Rt järkyttyi syömisistäni. Hän sanoi että tällä menolla olen osastolla mutta vastasin heidän nauravan minut pihalle näillä lukemilla. Lähtiessä meinasin pyörtyä ja rt laittoi minut syömään nutripatukan (150kcal). Siinä meni sekin paasto... Tänään ei ole onneksi tehnyt mieli ruokaa mutta toisin oli eilen: salaatti-oksensin-pari karkkia-oksensin-kolme hapankorppua ja jogurtti-oksensin-puolikas nutri patukka-oksensin. Lopulta en vain enää jaksanut oksentaa.

Kerroin, että saan mennä osastolle siinä vaiheessa kun painan 35kg ja vasta silloin voin ottaa apua vastaan. Rt uhkaili, että ennen sitä minut on otettu pakkohoitoon ja kiikutettu piipaa-autolla sairaalaan nenä-mahaletkuun. Pyh pah! Ei aikuista ihmistä, joka ei muuten ole itsetuhoinen, voi pelkän laihuuden takia vankina pitää.

"Et voi tehdä tätä äidillesi, joka yrittää parhaansa mukaan tukea sinua. Mieti mitä kaikkea voit elämääsi saada jos luovut syömishäiriöstä." Ja sanattomasti minä vastasin " Voi kunpa tietäisit mitä kaikkea voinkaan tehdä".